Tuolla oikeassa sivun laidassa on 22 blogia, joita seuraan. Ne kaikki on lisätty sinne sen vuoksi, että ne käsittelevät lapsettomuutta. Surffaillessani äsken muiden kuulumisia läpi, havahduin siihen, että jo 11 blogissa ollaan plussattu, ollaan onnellisesti raskaana tai nautitaan esikoisen kanssa elämisestä. Miettikää; se on 50 % koko otannasta! (joo, eihän tästä voi vetää mitään yleispäteviä tulkintoja, mutta aika kummallinen ja pelottava sattuma silti)
Mitä omalle, tärkeälle vertaistukiryhmälleni on tapahtumassa? Jäänkö kohta yksin? Olenko ainoa, jota ei onnista? Kaikenlaisia ajatuksia virtaa päässä, mutta ennen kaikkea olen hirvittävän onnellinen kanssasisarten onnistumisista. Se valaa toivoa. Ehkä meidänkin aika tulee vielä.
maanantai 21. joulukuuta 2009
torstai 17. joulukuuta 2009
Joulu tulee
Joulu lähestyy. Ensimmäistä kertaa laitan omaa kotia joulukuntoon - tai ainakin yritän. Kaikki aiemmat joulut ovat kuluneet muiden nurkissa luuhaten ja äidin tai anopin pöperöillä herkutellen. Tämä on ensimmäinen joulu kotona, kahdestaan. Ei minulla ole edes joulukoristeita, ei kinkun paistoreseptiä, ei kuusenjalkaa. Eilinen hyasinttien istutusoperaatio lasiruukkuihin oli epätoivoinen yritys tehdä kodistamme jouluinen.
Tänä vuonna ei ole siskojen lapsia jaloissa pyörimässä, ei vilskettä ja lahjaröykkiöitä. On vain me kaksi, punaviinipullo ja hyvää ruokaa. Ja ne hyasintit. Oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että saamme olla kahdestaan ja viettää hieman erilaisen joulun. Omat joulumuistoni liittyvät niin kiinteästi perheeseen, lapsiin ja yhteisöllisyyteen, että en kaipaa niitä nyt ollenkaan. Muut menkööt lapsineen ja perheidylleineen minne lystävät. Minusta on ihana erakoitua kotiin ja sulkea silmät lapsellisten maailmalta, edes hetkeksi. On aika hiljentyä, levätä ja kerätä voimia tulevaan vuoteen ja hoitoihin.
Hmmmph, ketä oikein huijaan? Oikeasti olen kateellinen niille, jotka voivat seurata lapsensa avaavan lahjapaketteja ja hymyilevän onnellisena, kun paperin sisältä paljastuu jotain kivaa. Vaihtaisin osia koska vaan. Mutta kun en voi. On pakko ottaa ilo irti siitä, mitä joulu meille tarjoaa; luvan erkoitua ja olla epäsosiaalinen neljä päivää.
Tänä vuonna ei ole siskojen lapsia jaloissa pyörimässä, ei vilskettä ja lahjaröykkiöitä. On vain me kaksi, punaviinipullo ja hyvää ruokaa. Ja ne hyasintit. Oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että saamme olla kahdestaan ja viettää hieman erilaisen joulun. Omat joulumuistoni liittyvät niin kiinteästi perheeseen, lapsiin ja yhteisöllisyyteen, että en kaipaa niitä nyt ollenkaan. Muut menkööt lapsineen ja perheidylleineen minne lystävät. Minusta on ihana erakoitua kotiin ja sulkea silmät lapsellisten maailmalta, edes hetkeksi. On aika hiljentyä, levätä ja kerätä voimia tulevaan vuoteen ja hoitoihin.
Hmmmph, ketä oikein huijaan? Oikeasti olen kateellinen niille, jotka voivat seurata lapsensa avaavan lahjapaketteja ja hymyilevän onnellisena, kun paperin sisältä paljastuu jotain kivaa. Vaihtaisin osia koska vaan. Mutta kun en voi. On pakko ottaa ilo irti siitä, mitä joulu meille tarjoaa; luvan erkoitua ja olla epäsosiaalinen neljä päivää.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Puukkoja satelee
Olipa hieno lauantai...
Sen sijaan, että olisin taas (epärealistisena ja tyhmän toiveikkaana) haaveillut mahdollisesta plussasta tässä kierrossa, kuukautiset yllättivätkin 4-5 päivää etuajassa. Great. Tuntuu jotenkin erityisen pahalta, sillä vuosi sitten näihin aikoihin plussasin. Ja olin niin onnellinen, sen pienen hetken verran.
Yksi puolituttu rääväsuu läväytti kohteliaisuuden päin näköä: "Hei, hankkikaa tekin tällainen." - ja hyssytteli samanaikaisesti sylissään kaverinsa kuukauden ikäistä vauvaa. Joo, me hankitaan...
Heti edellisen episodin jälkeen sain kuulla hyvältä ystävältäni, että heille on tulossa toinen lapsi keväällä. "Voi kun ihanaa, onnea..." ja tekohymy perään. Irvistys paljasti puukon iskun sydämeen. Hitto. Eihän se nyt oikeasti ole meiltä pois. Hävettää.
Miten kaikki taas onnistuikaan osumaan just samalle päivälle?
Sen sijaan, että olisin taas (epärealistisena ja tyhmän toiveikkaana) haaveillut mahdollisesta plussasta tässä kierrossa, kuukautiset yllättivätkin 4-5 päivää etuajassa. Great. Tuntuu jotenkin erityisen pahalta, sillä vuosi sitten näihin aikoihin plussasin. Ja olin niin onnellinen, sen pienen hetken verran.
Yksi puolituttu rääväsuu läväytti kohteliaisuuden päin näköä: "Hei, hankkikaa tekin tällainen." - ja hyssytteli samanaikaisesti sylissään kaverinsa kuukauden ikäistä vauvaa. Joo, me hankitaan...
Heti edellisen episodin jälkeen sain kuulla hyvältä ystävältäni, että heille on tulossa toinen lapsi keväällä. "Voi kun ihanaa, onnea..." ja tekohymy perään. Irvistys paljasti puukon iskun sydämeen. Hitto. Eihän se nyt oikeasti ole meiltä pois. Hävettää.
Miten kaikki taas onnistuikaan osumaan just samalle päivälle?
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Päivän ajatelmia
Katsoin eilen muutaman viikon takaisen jakson Greyn anatomia -sarjasta (kiitos digiboxin tallennustoiminnon). Jakson teemana oli surutyö ja se, kuinka ihmiset käsittelevät surua eri tavoin. Tuntui, että se kaikki upposi vähän liiankin hyvin omaan maailmankuvaan - lapsettoman naisen elämään.
Surun vaiheet:
1) epäusko
2) viha
3) vaihtokauppa
4) kokeminen
5) hyväksyminen
Omalla kohdalla epäuskon tunne meni nopeasti ohi ja hyväksyin sen faktan, että saatamme tarvita lääketieteen apua lapsen alulle saattamisessa. Sen jälkeen en ole muuta tehnyt kuin vihannut maailmaa ja kaupannut lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä, jotta saisin vastalahjaksi oman lapsen. Jo parin vuoden ajan.
Nyt huomaan vihan muuttuneen tyynemmäksi alakuloksi - jatkuvaksi surun tunteeksi. En syytä ketään, enkä hae niin hanakasti vastauksia kysymyksiin, joihin ei ole vastauksia. En myöskään ole mielestäni enää niin katkera kuin vielä alkusyksystä (vai kuvittelenko vaan?). Silloin vauvauutiset saivat tämän reaktion aikaan.
Elän siis jossain vaiheiden 4 ja 5 välillä. En jaksa koko ajan huutaa ja kapinoida oman pään sisällä "Miksei me? Miksi muut?". On pakko rauhoittua, löytää muuta ajateltavaa ja elää elämäänsä. Muuten tätä ei kestä oma pää, eikä läheiset ihmiset. Viha kohdistuu nykyään ainoastaan hitaasti eteneviin hoitoihin. Ja siinä on ihan riittävästi negatiivisia tunteita koettavana.
Ajatelkaapa, pystyin eilen kuuntelemaan tyynen rauhallisesti tutun synnytystarinoita ja avautumista pikkuvauva-arjesta, ja katsoin jopa kuvia tästä vastasyntyneestä tenavasta! Enkä ollut kateelinen tai vihainen. Olin vain hemmetin surullinen.
Pelkään hyväksymistä. Siihen vaiheeseen en halua mennä, koska koen sen luovuttamisena. Ja onneksi minun ei tarvitsekaan, vielä. Meillä on isot hoidot vasta edessä.
Mutta kuinka kauan surutyö oikein kestää? Ja kauanko ihminen sitä kestää?
Surun vaiheet:
1) epäusko
2) viha
3) vaihtokauppa
4) kokeminen
5) hyväksyminen
Omalla kohdalla epäuskon tunne meni nopeasti ohi ja hyväksyin sen faktan, että saatamme tarvita lääketieteen apua lapsen alulle saattamisessa. Sen jälkeen en ole muuta tehnyt kuin vihannut maailmaa ja kaupannut lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä, jotta saisin vastalahjaksi oman lapsen. Jo parin vuoden ajan.
Nyt huomaan vihan muuttuneen tyynemmäksi alakuloksi - jatkuvaksi surun tunteeksi. En syytä ketään, enkä hae niin hanakasti vastauksia kysymyksiin, joihin ei ole vastauksia. En myöskään ole mielestäni enää niin katkera kuin vielä alkusyksystä (vai kuvittelenko vaan?). Silloin vauvauutiset saivat tämän reaktion aikaan.
Elän siis jossain vaiheiden 4 ja 5 välillä. En jaksa koko ajan huutaa ja kapinoida oman pään sisällä "Miksei me? Miksi muut?". On pakko rauhoittua, löytää muuta ajateltavaa ja elää elämäänsä. Muuten tätä ei kestä oma pää, eikä läheiset ihmiset. Viha kohdistuu nykyään ainoastaan hitaasti eteneviin hoitoihin. Ja siinä on ihan riittävästi negatiivisia tunteita koettavana.
Ajatelkaapa, pystyin eilen kuuntelemaan tyynen rauhallisesti tutun synnytystarinoita ja avautumista pikkuvauva-arjesta, ja katsoin jopa kuvia tästä vastasyntyneestä tenavasta! Enkä ollut kateelinen tai vihainen. Olin vain hemmetin surullinen.
Pelkään hyväksymistä. Siihen vaiheeseen en halua mennä, koska koen sen luovuttamisena. Ja onneksi minun ei tarvitsekaan, vielä. Meillä on isot hoidot vasta edessä.
Mutta kuinka kauan surutyö oikein kestää? Ja kauanko ihminen sitä kestää?
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Naulan kantaan
No ehkä elämässä tarvitsee
Joskus selitellä itselleen
Ja eritellä mielessään
Miksi kuviot on pielessään
Kun sitä tuskin edes
Voi aavistaa unissaan
Kuka saa ja kenelle annetaan
Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan
- Leevi And The Leavings -
Joskus selitellä itselleen
Ja eritellä mielessään
Miksi kuviot on pielessään
Kun sitä tuskin edes
Voi aavistaa unissaan
Kuka saa ja kenelle annetaan
Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan
- Leevi And The Leavings -
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Tik-tak-tik-tak
... aika kuluu, ja nyt sitä pitäisi taas jotenkin kuluttaa seuraavat kaksi kuukautta :(
Femarit on on nähty, koettu ja turhiksi havaittu. Soitin ohjeiden mukaan klinikalle heti KP1 vikan Femari-kierron jälkeen. Oletin saavani ajan IVF-suunnitteluun, kuten lääkäri viimeksi lupaili. Ja mitä vielä! Hoitsu selitti kiireisenä jotain pistoshoidoista ja siitä, että hän ei voi antaa aikaa ennen kuin on konsultoinut lääkärin kanssa. Yritin vängätä, että kun se lääkäri jo lupasi suunnittelukäynnin meille... Mutta ei. Vastaukseksi sain puristettua vain sen, että meille lähetetään erillinen kutsu seuraavalle käynnille postitse. Mitä? Koska? Mitä siellä suunnitellaan? Pistoshoitoja? Lisää hormonikokeiluja? Ajan tappamista? En saanut mitään järjellistä vastausta - vain lisää odotusta, taas.
Illalla sain hirveän itkupotkuraivarin. Miksi tämä on niin helvetin vaikeaa koko ajan? Miksi jo pelkkä ajanvaraus on odottamista - ja sen jälkeen taas varatun ajan odottamista? Mitä tässä oikein odotetaan? Sitäkö, että lyömme hanskat tiskiin ja sanomme, että emme enää jaksa? Mieheni oli ihanan tyyni. Onneksi. Eihän tästä mitään tulisi, jos me molemmat hajottaisiin sirpaleiksi jatkuvasti. Onneksi on joku, joka pitää pystyssä ja kokoaa hajonneen palapelin, kerta toisensa jälkeen. Rakas peruskallioni.
No, se kirje tuli muutaman päivän kuluttua. Ei mitään lisäselvennyksiä. Aika on kahden kuukauden kuluttua. Nyt en voi muuta kuin rukoilla ja toivoa, että tuo aika on jonkun konkreettisen hoidon suunnittelua varten. Todennäköisesti tiedossa on pistoskokeilut, ja hupskeikkaa, sitten onkin taas kesä kynnyksellä ja klinikka jää tauolle... Että meillä lasta taidetaan tosissaan tehdä seuraavan kerran vasta VUODEN PÄÄSTÄ. Itse en nimittäin usko enää mihinkään muuhun mahdollisuuteen kuin IVF:iin. Miksi? Toista tuubaa ei ole ja toinenkin on tukossa ja viallinen. Mutta joo, kai ne lekurit tietää paremmin....
Lähdenkin tästä takaisin odotustilaan masentumaan. Nähdään vuoden päästä.
Femarit on on nähty, koettu ja turhiksi havaittu. Soitin ohjeiden mukaan klinikalle heti KP1 vikan Femari-kierron jälkeen. Oletin saavani ajan IVF-suunnitteluun, kuten lääkäri viimeksi lupaili. Ja mitä vielä! Hoitsu selitti kiireisenä jotain pistoshoidoista ja siitä, että hän ei voi antaa aikaa ennen kuin on konsultoinut lääkärin kanssa. Yritin vängätä, että kun se lääkäri jo lupasi suunnittelukäynnin meille... Mutta ei. Vastaukseksi sain puristettua vain sen, että meille lähetetään erillinen kutsu seuraavalle käynnille postitse. Mitä? Koska? Mitä siellä suunnitellaan? Pistoshoitoja? Lisää hormonikokeiluja? Ajan tappamista? En saanut mitään järjellistä vastausta - vain lisää odotusta, taas.
Illalla sain hirveän itkupotkuraivarin. Miksi tämä on niin helvetin vaikeaa koko ajan? Miksi jo pelkkä ajanvaraus on odottamista - ja sen jälkeen taas varatun ajan odottamista? Mitä tässä oikein odotetaan? Sitäkö, että lyömme hanskat tiskiin ja sanomme, että emme enää jaksa? Mieheni oli ihanan tyyni. Onneksi. Eihän tästä mitään tulisi, jos me molemmat hajottaisiin sirpaleiksi jatkuvasti. Onneksi on joku, joka pitää pystyssä ja kokoaa hajonneen palapelin, kerta toisensa jälkeen. Rakas peruskallioni.
No, se kirje tuli muutaman päivän kuluttua. Ei mitään lisäselvennyksiä. Aika on kahden kuukauden kuluttua. Nyt en voi muuta kuin rukoilla ja toivoa, että tuo aika on jonkun konkreettisen hoidon suunnittelua varten. Todennäköisesti tiedossa on pistoskokeilut, ja hupskeikkaa, sitten onkin taas kesä kynnyksellä ja klinikka jää tauolle... Että meillä lasta taidetaan tosissaan tehdä seuraavan kerran vasta VUODEN PÄÄSTÄ. Itse en nimittäin usko enää mihinkään muuhun mahdollisuuteen kuin IVF:iin. Miksi? Toista tuubaa ei ole ja toinenkin on tukossa ja viallinen. Mutta joo, kai ne lekurit tietää paremmin....
Lähdenkin tästä takaisin odotustilaan masentumaan. Nähdään vuoden päästä.
tiistai 3. marraskuuta 2009
Ajatus matkan varrelta
Olotila nimeltä lapsettomuus kuulostaa jäätävältä, ikävältä, pelottavalta, katkeralta ja niin lopulliselta. Koko sana on pelkkää ahdistusta täynnä. Haluaisin kovasti ajatella lapsettomuuttani kaipuuna, lapsen kaipuuna. Mutta mitä oikeastaan kaipaan? Voiko jotain kaivata, jos sitä ei ole koskaan kokenut?
Ainoa päämäärä elämässäni tuntuu tällä hetkellä olevan plussan saaminen raskaustestiin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen? En pysty näkemään plussaa pidemmälle. En hahmota ollenkaan sanaa ”raskaus”. Mitä tunteita se mahtaa pitää sisällään, miltä se tuntuu kehossa, miten se lopulta vaikuttaa elämääni. Voin vain arvailla – ja silti kuva on epätarkka. Entä sitten oma lapsi… Se kuva ei piirry lainkaan mieleeni. Aivan liian kaukainen ajatus. En voi parhaimmalla mielikuvituksellakaan kuvitella, miltä tuntuu olla äiti. Näen vain sen saamarin plussan, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta.
Oikeastaan aika huvittavaa, kuinka kovasti sitä haluaa jonnekin, vaikkei edes tiedä minne on menossa. Tässä mitään lasta yritetä, kun plussaa vaan tahkotaan…
Ainoa päämäärä elämässäni tuntuu tällä hetkellä olevan plussan saaminen raskaustestiin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen? En pysty näkemään plussaa pidemmälle. En hahmota ollenkaan sanaa ”raskaus”. Mitä tunteita se mahtaa pitää sisällään, miltä se tuntuu kehossa, miten se lopulta vaikuttaa elämääni. Voin vain arvailla – ja silti kuva on epätarkka. Entä sitten oma lapsi… Se kuva ei piirry lainkaan mieleeni. Aivan liian kaukainen ajatus. En voi parhaimmalla mielikuvituksellakaan kuvitella, miltä tuntuu olla äiti. Näen vain sen saamarin plussan, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta.
Oikeastaan aika huvittavaa, kuinka kovasti sitä haluaa jonnekin, vaikkei edes tiedä minne on menossa. Tässä mitään lasta yritetä, kun plussaa vaan tahkotaan…
perjantai 30. lokakuuta 2009
Ei mitään sanottavaa...
... joten miksi sitten tulin kirjoittamaan tänne?
Todistaakseni olevani olemassa, hengissä, eläväni. Välillä tuntuu, että tämä ainainen hoitojen odottaminen kutistaa minut kasaan, leijumaan hämyiseen odotustilaan, jossa ei vaan tapahdu yhtään mitään. Onko se elämää? On, ainakin minun elämääni.
Tuntuu, että arvokkaat päivät ja hetket valuvat hukkaan. Tiedostan kyllä, että odotustila on oikeasti vain omaa mielikuvitukseni tuotetta. Ympärilläni elämä soljuu tavalliseen tahtiinsa, aina yhtä tapahtumarikkaana. Mä en vaan saa siitä kiinni. Ja se ärsyttää.
En halua vajota lapsettomuuden tyhjyyteen.
Todistaakseni olevani olemassa, hengissä, eläväni. Välillä tuntuu, että tämä ainainen hoitojen odottaminen kutistaa minut kasaan, leijumaan hämyiseen odotustilaan, jossa ei vaan tapahdu yhtään mitään. Onko se elämää? On, ainakin minun elämääni.
Tuntuu, että arvokkaat päivät ja hetket valuvat hukkaan. Tiedostan kyllä, että odotustila on oikeasti vain omaa mielikuvitukseni tuotetta. Ympärilläni elämä soljuu tavalliseen tahtiinsa, aina yhtä tapahtumarikkaana. Mä en vaan saa siitä kiinni. Ja se ärsyttää.
En halua vajota lapsettomuuden tyhjyyteen.
lauantai 10. lokakuuta 2009
Lohdullisia sanoja
Nouse ja paa
huuliisi punaa.
Nyt vähän näyttää siltä
ettei maailma loppunutkaan.
Vielä sun pää on surusta raskas
mut se ei sellaiseksi jää.
Sun tiesi, ne päätyvät hyvään.
Kun hengität, hengitä syvään.
- Maija Vilkkumaa -
huuliisi punaa.
Nyt vähän näyttää siltä
ettei maailma loppunutkaan.
Vielä sun pää on surusta raskas
mut se ei sellaiseksi jää.
Sun tiesi, ne päätyvät hyvään.
Kun hengität, hengitä syvään.
- Maija Vilkkumaa -
perjantai 25. syyskuuta 2009
Tasaista matalalentoa
Siinä se, ei ihmeitä.
Tunnetila on tasaisen harmaa - ei rypemistä syvällä itsesäälissä, vaikka kuukautisetkin taas ilmestyivät ja haave vauvasta luisui taas hieman kauemmaksi. Onnenpilkahduksia on päivttäin; kirpeä syyssää ja auringonpaiste, rauhallinen kävelylenkki metsässä, korien ilonpidon seuraaminen, suppilovahverojen löytyminen, miehen hellä katse, onnellinen olo toisen kainalossa, suussa sulava suklaa, täyteläinen punaviini ja takkatulen lämpö...
Ei kuulosta yhtään paskemmalta? Ei niin, kyllä mä nautin. Yritän elää hetkessä, joka solullani. Nauran ja iloitsen. Mutta kuitenkin aina välillä ajatus karkaa siihen aikaan, kun saan olla raskaana, tulla äidiksi ja viettää aikaa lapseni kanssa. Voi kunpa se tulisi jo!
Sitten havahdun taas haaveilemasta ja toistelen itselleni "elä hetkessä, älä jossain kaukana, jota ei ehkä tulekaan". En tiedä. Pitääkö vaan yrittää haudata haaveet ja olla realisti? Toisaalta saan voimaa ja uskoa odottamiseen, kun annan ajatusten aina välillä livahtaa sinne "sitten kun" aikaan. Miten se menikään... "haaveet kantaa"....
Toinen femari-kierto on nyt hyvää vauhtia menossa. Sivuoireita ei edelleenkään ole. Olemme mieheni kanssa valmiita satsaamaan taas täydellä teholla tähän yrityskertaan, vaikka onnistumisen todennäköisyys on lottovoiton luokkaa. Laskeskelin juuri, että kolmas ja viimeinen femari-kierto päättyy marraskuun puolivälissä. Tämä tietää sitä, että marraskuussa pääsemme vihdoin IVF-suunnittelukäynnille. Tietääkö kukaan julkisen puolen jonotusajoista? Vaihtelee varmaan paikkakunnittain, mutta mietin vaan, onko meillä kenties taas kolme kuukautta, puoli vuotta tai peräti enemmän odotusta tiedossa... *huokaus*
Tunnetila on tasaisen harmaa - ei rypemistä syvällä itsesäälissä, vaikka kuukautisetkin taas ilmestyivät ja haave vauvasta luisui taas hieman kauemmaksi. Onnenpilkahduksia on päivttäin; kirpeä syyssää ja auringonpaiste, rauhallinen kävelylenkki metsässä, korien ilonpidon seuraaminen, suppilovahverojen löytyminen, miehen hellä katse, onnellinen olo toisen kainalossa, suussa sulava suklaa, täyteläinen punaviini ja takkatulen lämpö...
Ei kuulosta yhtään paskemmalta? Ei niin, kyllä mä nautin. Yritän elää hetkessä, joka solullani. Nauran ja iloitsen. Mutta kuitenkin aina välillä ajatus karkaa siihen aikaan, kun saan olla raskaana, tulla äidiksi ja viettää aikaa lapseni kanssa. Voi kunpa se tulisi jo!
Sitten havahdun taas haaveilemasta ja toistelen itselleni "elä hetkessä, älä jossain kaukana, jota ei ehkä tulekaan". En tiedä. Pitääkö vaan yrittää haudata haaveet ja olla realisti? Toisaalta saan voimaa ja uskoa odottamiseen, kun annan ajatusten aina välillä livahtaa sinne "sitten kun" aikaan. Miten se menikään... "haaveet kantaa"....
Toinen femari-kierto on nyt hyvää vauhtia menossa. Sivuoireita ei edelleenkään ole. Olemme mieheni kanssa valmiita satsaamaan taas täydellä teholla tähän yrityskertaan, vaikka onnistumisen todennäköisyys on lottovoiton luokkaa. Laskeskelin juuri, että kolmas ja viimeinen femari-kierto päättyy marraskuun puolivälissä. Tämä tietää sitä, että marraskuussa pääsemme vihdoin IVF-suunnittelukäynnille. Tietääkö kukaan julkisen puolen jonotusajoista? Vaihtelee varmaan paikkakunnittain, mutta mietin vaan, onko meillä kenties taas kolme kuukautta, puoli vuotta tai peräti enemmän odotusta tiedossa... *huokaus*
torstai 17. syyskuuta 2009
"Toisen onni ei ole itseltä pois"
Työkaveri sai juuri vauvan, jonka piti olla meidän. Näin lapsellisesti ajattelen. Myönnetään.
Tammikuisen KU-episodin jälkimainingeissa työkaveri ilmoitti olevansa raskaana. LA samoihin aikoihin, kun meidän pienokaisen olisi pitänyt syntyä... Ja nyt työkaverin vauva syntyi. Ahdistaa, vituttaa, surettaa. En tietenkään ole kateellinen juuri siitä vauvasta, vaan vain surullinen ajatuksesta, että sama onni luvattiin meille joulukuussa, mutta otettiinkin raa'asti pois tammikuussa. Ja annettiin jollekin toiselle, aivan viereen, kuin kiusaksi.
Kiitti vaan elämä.
Tammikuisen KU-episodin jälkimainingeissa työkaveri ilmoitti olevansa raskaana. LA samoihin aikoihin, kun meidän pienokaisen olisi pitänyt syntyä... Ja nyt työkaverin vauva syntyi. Ahdistaa, vituttaa, surettaa. En tietenkään ole kateellinen juuri siitä vauvasta, vaan vain surullinen ajatuksesta, että sama onni luvattiin meille joulukuussa, mutta otettiinkin raa'asti pois tammikuussa. Ja annettiin jollekin toiselle, aivan viereen, kuin kiusaksi.
Kiitti vaan elämä.
tiistai 15. syyskuuta 2009
Avautumista
Viime viikolla tuli sairastettua oikein kunnon syysflunssa ja siinä sivussa avauduttua lapsettomuudesta vähän syvemmin muutamalle henkilölle. Äidilleni ja uus-vanhalle ystävälleni.
Uus-vanha nimitys syystä, että olen tuntenut tämän ystävän jo vuosia, mutta emme ole olleet kovin läheisissä tekemissä aiemmin. Nyt hän on muuttanut lähiseudulle ja olemme lähentyneet valtavasti. Olimme yhteisellä automatkalla ja siinä matkanvarrella jutut seilasivat maan ja taivaan välillä... Myös lapsettomuuteen. Ystäväni, joka siis tiesi karkealla tasolla ongelmastamme, kysyi mitä tälle saralle kuuluu, olemmeko jo hoidoissa - ja siitä se sitten lähti. Lapsettomuuden ruotiminen pohjamutia myöten. Tuntui hyvältä keskustella asiasta aidosti empaattisen ihmisen kanssa, joka ei esittänyt ymmärtävänsä tuskaa täysin, mutta joka halusi ymmärtää. Halusi myötäelää. Oli aidosti kiinnostunut tilanteestamme ja osasi olla heittämättä mitään "älä sure" kommetteja. Kiitos, ystäväni! Uskomatonta miten jotkut ihmiset vain osaavat olla oikein. Sanoa ne oikeat sanat, olla hiljaa, kuunnella ja osallistua.
Äidilleni avauduin, kun vanhempani käväisivät meillä noin viikko sitten kylässä. Äiti katsoi jossain kohtaa, muun juttelun lomassa, minua syvälle silmiin ja kysyi "Mitä teille kuuluu?". Ei sen kummempia johdatuksia tai viittauksia lapsettomuuteen, mutta näin hänen silmistään ja katsestaan, mitä hän tarkoitti. Silti vastasin kuin typerys "Ihan hyvää. Töissä on kiire syksy ja koirien kanssa tässä kaikenlaista harrastellaan...". Aargh. Miksen voinut kertoa missä hoitojen suhteen mennään ja mitä tunnen. Jäin pyörittelemään asiaa mielessäni ja harmitti heti samantien, etten osannut avautua. Kun vanhempamme olivat jo pakkaamassa autoa, avasin vihdoin suuni. Kerroin missä vaiheessa hoidot ovat. Mitä ollaan koettu ja mitä seuraavaksi. Helpotti ihan hirveän paljon, kun oma äiti vihdoin sai tietää ihan kaiken, myös tähän kaikkeen liittyvät tunteet.
Emme pidä äitini kanssa yhteyttä päivittäin, emmekä aina edes viikottain. Välillä soitellaan tiheämmin, mutta keskiverto kuulumistenvaihtelu tapahtuu ehkä muutaman viikon välein. Avautumiseni jälkeen äitini soitti useana päivänä peräkkäin ja oli selvästi huolissaan henkisestä hyvinvoinnistani ja jaksamisestani. Tuntui hyvälle.
Mikä kertomisessa sitten on niin vaikeaa? Ehkä tietoisuus siitä, että kertoessaan lapsettomuudesta ja sen mukanaantuomista tunteista, ottaa samalla ison riskin. Riskin siitä, että toinen ei ymmärräkään. Sanoo jotain, mitä en halua kuulla. Jotain mikä satuttaa vielä lisää tätä valmiiksi rikkinäistä minää. Siitä siinä kai on kyse. Itsesuojelusta.
Tällä kertaa riski kannatti ottaa.
* Tilannepäivitys: Enää vajaa viikko oletettuun kuukautisten alkamispäivään. Ei oireen oiretta. Taisi mega-femari-munis mennä hukkaan... Kuinkas muutenkaan.
Uus-vanha nimitys syystä, että olen tuntenut tämän ystävän jo vuosia, mutta emme ole olleet kovin läheisissä tekemissä aiemmin. Nyt hän on muuttanut lähiseudulle ja olemme lähentyneet valtavasti. Olimme yhteisellä automatkalla ja siinä matkanvarrella jutut seilasivat maan ja taivaan välillä... Myös lapsettomuuteen. Ystäväni, joka siis tiesi karkealla tasolla ongelmastamme, kysyi mitä tälle saralle kuuluu, olemmeko jo hoidoissa - ja siitä se sitten lähti. Lapsettomuuden ruotiminen pohjamutia myöten. Tuntui hyvältä keskustella asiasta aidosti empaattisen ihmisen kanssa, joka ei esittänyt ymmärtävänsä tuskaa täysin, mutta joka halusi ymmärtää. Halusi myötäelää. Oli aidosti kiinnostunut tilanteestamme ja osasi olla heittämättä mitään "älä sure" kommetteja. Kiitos, ystäväni! Uskomatonta miten jotkut ihmiset vain osaavat olla oikein. Sanoa ne oikeat sanat, olla hiljaa, kuunnella ja osallistua.
Äidilleni avauduin, kun vanhempani käväisivät meillä noin viikko sitten kylässä. Äiti katsoi jossain kohtaa, muun juttelun lomassa, minua syvälle silmiin ja kysyi "Mitä teille kuuluu?". Ei sen kummempia johdatuksia tai viittauksia lapsettomuuteen, mutta näin hänen silmistään ja katsestaan, mitä hän tarkoitti. Silti vastasin kuin typerys "Ihan hyvää. Töissä on kiire syksy ja koirien kanssa tässä kaikenlaista harrastellaan...". Aargh. Miksen voinut kertoa missä hoitojen suhteen mennään ja mitä tunnen. Jäin pyörittelemään asiaa mielessäni ja harmitti heti samantien, etten osannut avautua. Kun vanhempamme olivat jo pakkaamassa autoa, avasin vihdoin suuni. Kerroin missä vaiheessa hoidot ovat. Mitä ollaan koettu ja mitä seuraavaksi. Helpotti ihan hirveän paljon, kun oma äiti vihdoin sai tietää ihan kaiken, myös tähän kaikkeen liittyvät tunteet.
Emme pidä äitini kanssa yhteyttä päivittäin, emmekä aina edes viikottain. Välillä soitellaan tiheämmin, mutta keskiverto kuulumistenvaihtelu tapahtuu ehkä muutaman viikon välein. Avautumiseni jälkeen äitini soitti useana päivänä peräkkäin ja oli selvästi huolissaan henkisestä hyvinvoinnistani ja jaksamisestani. Tuntui hyvälle.
Mikä kertomisessa sitten on niin vaikeaa? Ehkä tietoisuus siitä, että kertoessaan lapsettomuudesta ja sen mukanaantuomista tunteista, ottaa samalla ison riskin. Riskin siitä, että toinen ei ymmärräkään. Sanoo jotain, mitä en halua kuulla. Jotain mikä satuttaa vielä lisää tätä valmiiksi rikkinäistä minää. Siitä siinä kai on kyse. Itsesuojelusta.
Tällä kertaa riski kannatti ottaa.
* Tilannepäivitys: Enää vajaa viikko oletettuun kuukautisten alkamispäivään. Ei oireen oiretta. Taisi mega-femari-munis mennä hukkaan... Kuinkas muutenkaan.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Terapiaa
Lapsettomuus on kokonaisvaltainen olotila. Se ei ole pelkkä tilanne, tapahtuma tai ajatus. Se kulkee mukana kokoajan. Välillä on hetkiä, jolloin en tiedä mihin laittaisin kaikki tunteet ja ahdistuksen, jota lapsettomuus aiheuttaa. Nyt olen löytänyt yhden keinon totaaliselle irtiotolle: ratsastus.
Olen käynyt vuosien tauon jälkeen taas ratsastustunneilla ja viime kerralla tajusin jotain merkittävää: en ajatellut lapsettomuutta kertaakaan ratsastustunnin aikana. Muutenhan tuo peikko kulkee mukana töissä, harrastuksissa, illalla kotisohvalla, koirien kanssa lenkkeillessä... Hevosen selässä ei voi keskittyä kuin ratsastamiseen. Jos ajatus karkaa hetkeksikään muualle, istunta ja tasapaino hajoaa ja hevonen ei toimi. Täydellistä pakko-irtiottoa omista ajatuksista. Täydellinen pako pään sisältä jonnekin muualle - juuri sitä kaipaan. Ihanaa! Ja ennen kaikkea terapeuttista.
Tilannepäivitys:
Piinaviikot julistetaan alkaneeksi. Vaikka ovis hyödynnettiin huolella, asenne on pessimistinen. Ja raskaustestejä en aio ostaa.
Olen käynyt vuosien tauon jälkeen taas ratsastustunneilla ja viime kerralla tajusin jotain merkittävää: en ajatellut lapsettomuutta kertaakaan ratsastustunnin aikana. Muutenhan tuo peikko kulkee mukana töissä, harrastuksissa, illalla kotisohvalla, koirien kanssa lenkkeillessä... Hevosen selässä ei voi keskittyä kuin ratsastamiseen. Jos ajatus karkaa hetkeksikään muualle, istunta ja tasapaino hajoaa ja hevonen ei toimi. Täydellistä pakko-irtiottoa omista ajatuksista. Täydellinen pako pään sisältä jonnekin muualle - juuri sitä kaipaan. Ihanaa! Ja ennen kaikkea terapeuttista.
Tilannepäivitys:
Piinaviikot julistetaan alkaneeksi. Vaikka ovis hyödynnettiin huolella, asenne on pessimistinen. Ja raskaustestejä en aio ostaa.
perjantai 4. syyskuuta 2009
"Hyvältä näyttää"
...sanoi lääkärini aamulla.
Seurantaultrassa siis käyty ja oikealle puolelle on kasvanut hieno 20 mm johtofolli (KP12)! Vasemmalla vain aivan pieni 7 millinen, limakalvot hyvällä mallilla. Aavistelinkin muniksen kehittyvän oikealla, siellä on tuntunut nipistelyä alkukierrosta. Paha vaan, kun se on just se väärä puoli... Mulla ei siis ole munanjohdinta enää siellä. Lääkäri lohdutteli, että kyllä ne munikset voi kulkeutua toisellekin puolelle. Miksen mä vaan jaksa usko siihen? Ja vaikka kulkeutuisikin, niin miten ne pääsee mun jäljellä olevasta epäkesko-tuubasta läpi sinne, missä uusi elämä voisi alkaa... Tarvitaan pieni ihme.
"Yläkerta hoi, tilaisin yhden ihmeen, kiitos! Lupaan etten vaivaa teitä enää sen jälkeen." Kai munkin elämää varten on varattu edes yksi ihme? Haluan sen nyt. Viikonlopun ohjelma painottuu siis tiukasti makkarin puolelle :D Nyt on käytettävä tilaisuus hyväksi, otettava kaikki irti otollisista olosuhteista. Rukoilen, toivon ja odotan. Tule pieni, tule meidän luo pian!
Jatkosta sovitiin sen verran, että katsotaan vielä seuraavat kaksi kiertoa Femareilla, ilman seurantaultraa, ja sitten mennään klinikalle suunnittelemaan ekaa IVF-hoitoa. IIIK! Me siis skipataan piikittelyt ja inssit ja hypätään suoraan koeputkihoitoon. Tätä uutista olen lääkäriltä odottanut ja nyt se tuli. Hurjaa, jännää ja vähän pelottavaakin. Joudumme kääntämään sen viimeisen kortin hoitomuodoissa jo näin pian. En tiedä onko se pelkästään hyvä asia. Jotenkin se tuntuu myös niin lopulliselta. Sen jälkeen ei vaihtoehtoja enää ole. Mutta toisaalta, jos munanjohtimeni ei toimi, niin miten muutenkaan voimme onnistua. Aion siis ottaa uutisen positiivisena käänteenä hoitojen tiellä ja katsoa luottavaisena tulevaan. Sounds like a good plan :)
Seurantaultrassa siis käyty ja oikealle puolelle on kasvanut hieno 20 mm johtofolli (KP12)! Vasemmalla vain aivan pieni 7 millinen, limakalvot hyvällä mallilla. Aavistelinkin muniksen kehittyvän oikealla, siellä on tuntunut nipistelyä alkukierrosta. Paha vaan, kun se on just se väärä puoli... Mulla ei siis ole munanjohdinta enää siellä. Lääkäri lohdutteli, että kyllä ne munikset voi kulkeutua toisellekin puolelle. Miksen mä vaan jaksa usko siihen? Ja vaikka kulkeutuisikin, niin miten ne pääsee mun jäljellä olevasta epäkesko-tuubasta läpi sinne, missä uusi elämä voisi alkaa... Tarvitaan pieni ihme.
"Yläkerta hoi, tilaisin yhden ihmeen, kiitos! Lupaan etten vaivaa teitä enää sen jälkeen." Kai munkin elämää varten on varattu edes yksi ihme? Haluan sen nyt. Viikonlopun ohjelma painottuu siis tiukasti makkarin puolelle :D Nyt on käytettävä tilaisuus hyväksi, otettava kaikki irti otollisista olosuhteista. Rukoilen, toivon ja odotan. Tule pieni, tule meidän luo pian!
Jatkosta sovitiin sen verran, että katsotaan vielä seuraavat kaksi kiertoa Femareilla, ilman seurantaultraa, ja sitten mennään klinikalle suunnittelemaan ekaa IVF-hoitoa. IIIK! Me siis skipataan piikittelyt ja inssit ja hypätään suoraan koeputkihoitoon. Tätä uutista olen lääkäriltä odottanut ja nyt se tuli. Hurjaa, jännää ja vähän pelottavaakin. Joudumme kääntämään sen viimeisen kortin hoitomuodoissa jo näin pian. En tiedä onko se pelkästään hyvä asia. Jotenkin se tuntuu myös niin lopulliselta. Sen jälkeen ei vaihtoehtoja enää ole. Mutta toisaalta, jos munanjohtimeni ei toimi, niin miten muutenkaan voimme onnistua. Aion siis ottaa uutisen positiivisena käänteenä hoitojen tiellä ja katsoa luottavaisena tulevaan. Sounds like a good plan :)
maanantai 31. elokuuta 2009
Kiusallisia kysymyksiä
Ystäväpariskuntamme lapsineen kävivät viikonloppuna kylässä. Ihania, empaattisia ja välittömiä ihmisiä. Mutta samalla kuitenkin niin ajattelemattomia... Kun melko uusi talomme oli katsastettu läpikotaisin ulkoa ja sisältä, totetaa ystäväpariskunnan toinen osapuoli: "No niin, nyt teillä on sitten kaikki valmista täällä. Mistäs haaveilette seuraavaksi?" Sydämeni lyö yhden ylimääräisen lyönnin ja painan katseeni maahan. Seuraa syvä, kiusallinen hiljaisuus. Sitten mieheni hymähtää "Niin, kai sitä jotain..." Itse en saa sanaakaan ulos.
Voi helvetti, miten ne ei ajattele yhtään! Miten ne ei tajua? Miten ne osaavatkin puukottaa niin tarkasti, niin syvälle sydämeen? Ja silti samalla tiedän, että he eivät tehneet sitä tahallaan. He eivät ehkä edes tarkoittaneet kysymystä vihjailuksi perheenlisäyksestä. Tai jos tarkoittivatkin, niin he luulivat tekevänsä sen hienovaraisesti. He eivät tiedä, että meiltä tuota kysymystä ei voi kysyä missään muodossa niin, että se olisi hienovaraista. Se sattuu aina. Muotoilipa sen miten hyvänsä.
Kysymykset ja viittaukset tulevaisuuteen, suunnitelmiin ja perheenlisäykseen saavat minut aina tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Ärsyttää, kun tiedän, etten voi olla vihainen toisten inhimillisyydestä tai ajattelemattomuudesta. Jos kerran haluan, että meitä kohdellaan jotenkin erilailla, silkkihansikkain, niin miksen sitten kerro heille? Sanoisin vain vieraille: "Älkää kyselkö meiltä mitään mikä liittyy tulevaisuuteen tai lapsiin." Ulko-oveen voisi laittaa kyltin: "Lapsiutelut kielletty.", "Perheenlisäys suunnitelmissa - älä kysy enempää." tai "Vain kepeät keskusteluaiheet sallittu." Sittenpähän tietäisivät. Sitten ei ehkä sattuisi.
Muilta osin viikonloppu meni hyvin. Tämä pariskunta on yksi niistä harvoista pienten lasten vanhemmista, joka ei anna lasten viedä kaikkea huomiota. Heidän kanssaan voi keskustella ilman, että juttu koko ajan keskeytyy lasten huomioimiseen milloin mistäkin syystä. Mikään ei ärsytä minua enemmän kuin se, että tiettyjen ystäviemme kanssa keskustellessa jutut, huomio ja ylipäätään kaikki keskittyminen menee lapsiin. Yritä siinä sitten jutella jostain muusta kuin kakkavaipoista. Ymmärrän, että lapset vaativat aina osansa vanhemmiltaan. Milloin pitää mennä keskeyttämään joku kielletty toiminta tai erottamaan riitelevät sisarrukset, mutta sen hetken kun on aikaa keskittyä kuuntelemaan vastapuolta, niin olisiko liikaa pyydetty tehdä se? Astua ulos sieltä perheenäidin roolista, olla ystävä, tasavertainen kaveri. Mutta ehkä ongelma onkin juuri siinä. Emme ole enää tasavertaisia. Toisella on jotain, mikä toiselta puuttuu. Joten mikä minä olen arvostelemaan? Ei minulla ole lapsia. En minä tiedä mitään lapsiperheen elämästä. Minä en ole ollut siellä. Pääsenköhän edes koskaan? Ehkä sitten ymmärtäisin paremmin. Ehkä saisin ne ystäväni takaisin, jotka karkasivat jo vuosia sitten jonnekin kauas. Omaan maailmaansa - äideiksi ja isiksi.
Voi helvetti, miten ne ei ajattele yhtään! Miten ne ei tajua? Miten ne osaavatkin puukottaa niin tarkasti, niin syvälle sydämeen? Ja silti samalla tiedän, että he eivät tehneet sitä tahallaan. He eivät ehkä edes tarkoittaneet kysymystä vihjailuksi perheenlisäyksestä. Tai jos tarkoittivatkin, niin he luulivat tekevänsä sen hienovaraisesti. He eivät tiedä, että meiltä tuota kysymystä ei voi kysyä missään muodossa niin, että se olisi hienovaraista. Se sattuu aina. Muotoilipa sen miten hyvänsä.
Kysymykset ja viittaukset tulevaisuuteen, suunnitelmiin ja perheenlisäykseen saavat minut aina tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Ärsyttää, kun tiedän, etten voi olla vihainen toisten inhimillisyydestä tai ajattelemattomuudesta. Jos kerran haluan, että meitä kohdellaan jotenkin erilailla, silkkihansikkain, niin miksen sitten kerro heille? Sanoisin vain vieraille: "Älkää kyselkö meiltä mitään mikä liittyy tulevaisuuteen tai lapsiin." Ulko-oveen voisi laittaa kyltin: "Lapsiutelut kielletty.", "Perheenlisäys suunnitelmissa - älä kysy enempää." tai "Vain kepeät keskusteluaiheet sallittu." Sittenpähän tietäisivät. Sitten ei ehkä sattuisi.
Muilta osin viikonloppu meni hyvin. Tämä pariskunta on yksi niistä harvoista pienten lasten vanhemmista, joka ei anna lasten viedä kaikkea huomiota. Heidän kanssaan voi keskustella ilman, että juttu koko ajan keskeytyy lasten huomioimiseen milloin mistäkin syystä. Mikään ei ärsytä minua enemmän kuin se, että tiettyjen ystäviemme kanssa keskustellessa jutut, huomio ja ylipäätään kaikki keskittyminen menee lapsiin. Yritä siinä sitten jutella jostain muusta kuin kakkavaipoista. Ymmärrän, että lapset vaativat aina osansa vanhemmiltaan. Milloin pitää mennä keskeyttämään joku kielletty toiminta tai erottamaan riitelevät sisarrukset, mutta sen hetken kun on aikaa keskittyä kuuntelemaan vastapuolta, niin olisiko liikaa pyydetty tehdä se? Astua ulos sieltä perheenäidin roolista, olla ystävä, tasavertainen kaveri. Mutta ehkä ongelma onkin juuri siinä. Emme ole enää tasavertaisia. Toisella on jotain, mikä toiselta puuttuu. Joten mikä minä olen arvostelemaan? Ei minulla ole lapsia. En minä tiedä mitään lapsiperheen elämästä. Minä en ole ollut siellä. Pääsenköhän edes koskaan? Ehkä sitten ymmärtäisin paremmin. Ehkä saisin ne ystäväni takaisin, jotka karkasivat jo vuosia sitten jonnekin kauas. Omaan maailmaansa - äideiksi ja isiksi.
keskiviikko 26. elokuuta 2009
Femareilla mennään
Lekuri takana ja femar-resepti taskussa. Fiilikset on hyvin kaksijakoiset.
Olin vähän pettynyt, kun lääkäri ilmoittikin, että tabuilla jatketaan. Olin henkisesti valmistautunut aloittamaan pistoshoidot. Ne neljä clomikiertoa keväällä ei tuoneet plussaa, mutta hirvittävät oviskivut kyllä. Jotain tehoa niissäkin kai sitten oli... Lääkärin mukaan femareilla on saatu hyviä tuloksia aikaan ja meidän kannattaa vielä kokeilla ne ennen pistoksia. Kolme kuukautta mennään siis näillä eväillä ja seurantaultrat päälle.
Pessimisti sisälläni kiroaa, ettei tästä mitään tule, aikaa vaan kuluu hukkaan... Mutta loppujen lopuksi on aika helpottavaa, että saimme vielä mahdollisuuden kokeilla tätä keinoa ennen rankempia hoitoja. Olen tietty jo ehtinyt googleenkin, ja jee, kyllä sieltä ainakin yksi tarina löytyi, jossa clomit ei tehonneet, mutta femareilla tärppäsi!
Nyt on vaan pakko luottaa, toivoa ja uskoa ihmeisiin.
Huomenna on muuten SE päivä, ensimmäisen ja ainoan alkaneen raskauteni laskettu aika. Kaipaan sinua niin, pieni! Samasta aiheesta niin osuvasti kertoo myös PNG.
Olin vähän pettynyt, kun lääkäri ilmoittikin, että tabuilla jatketaan. Olin henkisesti valmistautunut aloittamaan pistoshoidot. Ne neljä clomikiertoa keväällä ei tuoneet plussaa, mutta hirvittävät oviskivut kyllä. Jotain tehoa niissäkin kai sitten oli... Lääkärin mukaan femareilla on saatu hyviä tuloksia aikaan ja meidän kannattaa vielä kokeilla ne ennen pistoksia. Kolme kuukautta mennään siis näillä eväillä ja seurantaultrat päälle.
Pessimisti sisälläni kiroaa, ettei tästä mitään tule, aikaa vaan kuluu hukkaan... Mutta loppujen lopuksi on aika helpottavaa, että saimme vielä mahdollisuuden kokeilla tätä keinoa ennen rankempia hoitoja. Olen tietty jo ehtinyt googleenkin, ja jee, kyllä sieltä ainakin yksi tarina löytyi, jossa clomit ei tehonneet, mutta femareilla tärppäsi!
Nyt on vaan pakko luottaa, toivoa ja uskoa ihmeisiin.
Huomenna on muuten SE päivä, ensimmäisen ja ainoan alkaneen raskauteni laskettu aika. Kaipaan sinua niin, pieni! Samasta aiheesta niin osuvasti kertoo myös PNG.
tiistai 25. elokuuta 2009
Musta Minä
Kävelin eilen koirien kanssa iltalenkin läheisen uimarannan vierestä. Ilta-aurinko paistoi kirkkaasti ja järvenpinta kimalteli tyynen rauhallisena sen edessä. Niin kaunista. Kohta rannalle käveli pariskunta. Miehen kantorepussa matkusti lapsi, vauvaikäinen. Pariskunta pysähtyi rantaviivan tuntumaan, katse järvenselälle. He seisoivat aivan hiljaa. Välillä silittivät pienen päätä, välillä ottivat toisiaan kädestä kiinni. He näyttivät aivan siltä, kuin olisivat tulleet hiljentymään rantaan. Kiittämään onnestaan, olemaan vain, nauttimaan toisistaan ja lapsestaan.
... ja minä itkin. Itkin niin, että sydäntä särki, silmät sumenivat ja henkeä ahdisti. Koiraparatkin hätääntyivät ja yrittivät parhaansa mukaan lohduttaa. Mikä minuun oikein meni? Olen nähnyt vanhempia lapsineen ties kuinka monet kerrat, enkä koskaan ole revennyt näin. Kun sain kyyneleet kuivattua ja hengen taas kulkemaan, mietin, mitä oikein tunsin nähdessäni tämän perheen. Pelästyin vastausta... vain ja ainoastaan suurta kateutta. Musta Minä nostaa taas päätään ja mä en todellakaan pidä siitä.
... ja minä itkin. Itkin niin, että sydäntä särki, silmät sumenivat ja henkeä ahdisti. Koiraparatkin hätääntyivät ja yrittivät parhaansa mukaan lohduttaa. Mikä minuun oikein meni? Olen nähnyt vanhempia lapsineen ties kuinka monet kerrat, enkä koskaan ole revennyt näin. Kun sain kyyneleet kuivattua ja hengen taas kulkemaan, mietin, mitä oikein tunsin nähdessäni tämän perheen. Pelästyin vastausta... vain ja ainoastaan suurta kateutta. Musta Minä nostaa taas päätään ja mä en todellakaan pidä siitä.
maanantai 24. elokuuta 2009
Katse tulevaan
Non-niin, se on sitten KP1. Ei mikään yllätys, eikä edes pettymys tällä kertaa. Enpä muista koska viimeksi olisin odottanut uuden kierron alkua näin kovasti - ja vieläpä ilahtunut, kun täti antaa kuulua itsestään... Usko luomuihmeeseen on mennyt ajat sitten ja nyt on koittanut vihdoin aika sille, että pääsemme etenemään varsinaisiin lapsettomuushoitoihin. Voiko tässä kohtaa sanoa "kivaa"...? Ei varmaan, mutta "hyvä" olkoon sopiva ilmaisu tälle tunnetilalle.
Mietin aamulla klinikalle soittaessa miksei minua jännitä tai pelota yhtään? Ehkä tunteet tulevat pintaan sitten, kun on aika astua lääkärin ovesta sisään, mutta nyt olen todella sinut sen faktan kanssa, että tarvitsemme lääketieteen apua lapsen alulle saattamiseen. Onhan tässä ollut jo kaksi vuotta aikaa työstää asiaa mielessään - ja hyväksyä se. Tietysti toivoin, että tähän pisteeseen asti ei tarvitsisi matkaa taittaa, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan; hoitojen kynnyksellä. Olosuhteisiin nähden oikein hyvällä mielellä. Katse tulevassa, luja luottamus lääketieteeseen ja sormet kyynärpäitä myöten ristissä, toivoen onnen vihdoin osuvan kohdalle.
... Nyt jään odottamaan soittoa klinikalta. Lupasivat tänään ilmoittaa suunnittelukäynnistä!
* Edit *
Soittivat juuri ja aika lääkärille on jo keskiviikko aamuna - nopeeta toimintaa, tästä mä pidän :) Hoitsu epäili, että kokeillaan alkuun pistoshoitoja... Huh, nyt kyllä sittenkin vähän jänskättää!
Mietin aamulla klinikalle soittaessa miksei minua jännitä tai pelota yhtään? Ehkä tunteet tulevat pintaan sitten, kun on aika astua lääkärin ovesta sisään, mutta nyt olen todella sinut sen faktan kanssa, että tarvitsemme lääketieteen apua lapsen alulle saattamiseen. Onhan tässä ollut jo kaksi vuotta aikaa työstää asiaa mielessään - ja hyväksyä se. Tietysti toivoin, että tähän pisteeseen asti ei tarvitsisi matkaa taittaa, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan; hoitojen kynnyksellä. Olosuhteisiin nähden oikein hyvällä mielellä. Katse tulevassa, luja luottamus lääketieteeseen ja sormet kyynärpäitä myöten ristissä, toivoen onnen vihdoin osuvan kohdalle.
... Nyt jään odottamaan soittoa klinikalta. Lupasivat tänään ilmoittaa suunnittelukäynnistä!
* Edit *
Soittivat juuri ja aika lääkärille on jo keskiviikko aamuna - nopeeta toimintaa, tästä mä pidän :) Hoitsu epäili, että kokeillaan alkuun pistoshoitoja... Huh, nyt kyllä sittenkin vähän jänskättää!
perjantai 21. elokuuta 2009
Syystuulia
Elämäni suuret, merkittävät tapahtumat tuntuvat painottuvan aina syksyihin.
Viisi vuotta sitten tapasin mieheni, syksyllä. Neljä vuotta sitten muutimme yhteen, syksyllä. Kolme vuotta sitten menimme naimisiin, syksyllä. Kaksi vuotta sitten annoimme lapselle luvan tulla, syksyllä. Vuosi sitten hakeuduimme hoitoihin, syksyllä.
Entäs nyt? Syksy saapuu ja minä odotan, mitä se tällä kertaa tuo tielleni. Lapsettomuushoitojen ensikäynnistä on kohta kulunut kokonainen vuosi. Mihin se meni niin äkkiä...? Saimme aikaiseksi yhden ku-raskauden ja kokeilimme clomit. Siinä kaikki. Surullista.
Tämä syksy taitaa painua elämänkirjaani otsikolla: Hoidot alkavat - odotus jatkuu.
Tylsän kuuloista, ja sitä se onkin.
Viisi vuotta sitten tapasin mieheni, syksyllä. Neljä vuotta sitten muutimme yhteen, syksyllä. Kolme vuotta sitten menimme naimisiin, syksyllä. Kaksi vuotta sitten annoimme lapselle luvan tulla, syksyllä. Vuosi sitten hakeuduimme hoitoihin, syksyllä.
Entäs nyt? Syksy saapuu ja minä odotan, mitä se tällä kertaa tuo tielleni. Lapsettomuushoitojen ensikäynnistä on kohta kulunut kokonainen vuosi. Mihin se meni niin äkkiä...? Saimme aikaiseksi yhden ku-raskauden ja kokeilimme clomit. Siinä kaikki. Surullista.
Tämä syksy taitaa painua elämänkirjaani otsikolla: Hoidot alkavat - odotus jatkuu.
Tylsän kuuloista, ja sitä se onkin.
torstai 20. elokuuta 2009
Elämäntotuuksia
Törmäsin netissä erääseen aforismilistaan, enkä voi olla kyseenalaistamatta muutamia niistä:
* Sitä selviää luultavasti paremmin, jos on vähän vaikeuksia.*
Onko todella niin, että me lapsettomuudesta kärsivät emme muuten selviäisi vanhemmuuden tuomasta vastuusta, jos meidän tiellemme ei tuotaisi vähän vaikeuksia? Tuotaisiin sitten edes VÄHÄN… Mutta kun niitä tuodaan toisille meistä aivan liikaa. Mihin se kamalan suuri määrä surua ja tuskaa meitä muka valmistaa? Kysynpähän vaan.
* Älä odota enempää kuin voit ottaa vastaan. *
Pitäisikö tämä ymmärtää niin, että odotamme aivan liian paljon, kun haluamme lapsen? Eikö minusta ole äidiksi ja miehestäni isäksi? Eikö lasta suoda meille, koska se näistä asioista päättävä haltija, jumala, voima tai mikä-lie ei usko meidän selviytyvän? Sitäkö elämä yrittää meille sanoa…?
* Onni tulee eläen, ei ostaen. *
Tämä sai mut nauramaan ääneen! Joo, eletään vaan ja annetaan lasten tulla, kun ovat tullakseen. Hitto, me ainakin joudumme ostamaan klinikalta oman onnemme, lapsen taimen. Ja samaan rahaan ei saa edes takuuta, että se lähtee kasvamaan…
* Lyhimmällä reitillä on jyrkimmät mäet. *
No, miten sen nyt ottaa… Yksi pari menee naimisiin ja lapsi saa alkunsa heti hääyönä. Ilman stressiä, ilman loputonta odottamista, ilman pettymyksiä, ilman surua. Toinen pari tahkoaa vuosikausia, kiipeää vuorenhuipulle yhä uudestaan vain tippuakseen sieltä kerta toisensa jälkeen alas. Ja taas lähdetään ylämäkeen…
Tähän puolestaan haluan uskoa:
* Jos murhe on kestänyt kauan, ei onni ole enää kaukana. *
* Sitä selviää luultavasti paremmin, jos on vähän vaikeuksia.*
Onko todella niin, että me lapsettomuudesta kärsivät emme muuten selviäisi vanhemmuuden tuomasta vastuusta, jos meidän tiellemme ei tuotaisi vähän vaikeuksia? Tuotaisiin sitten edes VÄHÄN… Mutta kun niitä tuodaan toisille meistä aivan liikaa. Mihin se kamalan suuri määrä surua ja tuskaa meitä muka valmistaa? Kysynpähän vaan.
* Älä odota enempää kuin voit ottaa vastaan. *
Pitäisikö tämä ymmärtää niin, että odotamme aivan liian paljon, kun haluamme lapsen? Eikö minusta ole äidiksi ja miehestäni isäksi? Eikö lasta suoda meille, koska se näistä asioista päättävä haltija, jumala, voima tai mikä-lie ei usko meidän selviytyvän? Sitäkö elämä yrittää meille sanoa…?
* Onni tulee eläen, ei ostaen. *
Tämä sai mut nauramaan ääneen! Joo, eletään vaan ja annetaan lasten tulla, kun ovat tullakseen. Hitto, me ainakin joudumme ostamaan klinikalta oman onnemme, lapsen taimen. Ja samaan rahaan ei saa edes takuuta, että se lähtee kasvamaan…
* Lyhimmällä reitillä on jyrkimmät mäet. *
No, miten sen nyt ottaa… Yksi pari menee naimisiin ja lapsi saa alkunsa heti hääyönä. Ilman stressiä, ilman loputonta odottamista, ilman pettymyksiä, ilman surua. Toinen pari tahkoaa vuosikausia, kiipeää vuorenhuipulle yhä uudestaan vain tippuakseen sieltä kerta toisensa jälkeen alas. Ja taas lähdetään ylämäkeen…
Tähän puolestaan haluan uskoa:
* Jos murhe on kestänyt kauan, ei onni ole enää kaukana. *
tiistai 18. elokuuta 2009
Yksi iso möykky
Mikä siinä sattuu eniten...
* Sekö, etten ehkä koskaan näe mieheni syleilevän lastaan ja ettei kukaan sano hänelle "isi"?
* Sekö, etten saa kokea vartaloni muutoksia, synnytystä ja äitiyden ihmettä? Ettei minua koskaan kutsuttaisi äidiksi?
* Sekö, ettei vanhempamme saa lisää lapsenlapsia?
* Sekö, etten ole normaali, hedelmällinen nainen vaan 2-laatua?
* Sekö, etten voi jakaa kokemuksia siskojeni ja ystävieni kanssa, niiden, jotka ovat äitejä?
* Sekö, että olen aina ulkopuolinen, jotenkin erilainen?
* Sekö, että talous kaatuu hoitoihin ja ajamme itsemme velkavankeuteen?
* Vai sekö, että pelkään katkeroituvani, jos/kun tätä jatkuu liian kauan?
En osaa eritellä lapsettomuuden tuskaa. Se aiheuttaa niin monia tunteita. Myös tunteita, joita häpeän. Lapsettomuus on yksi iso möykky. Se painaa kokoajan tuolla rinnassa ja kuristaa välillä kurkkua. Se tulee uniin ja häiritsee keskittymistä. Se pilaa onnellisimmankin hetken olemalla aina läsnä.
Katoaako se koskaan?
PS. EmmyAurora pukee katkeruuden tunteet hienosti sanoiksi täällä.
Kiitos kaikille kommentoijille. Olen nyt todella hyvilläni siitä, että uskalsin aloittaa blogin. Tuntuu rohkaisevalta tietää, että joku siellä jossain ihan oikeasti ymmärtää, miltä synkimpinä hetkinä tuntuu. Se merkitsee paljon. Se, ettei ole ihan yksin ajatustensa kanssa.
* Sekö, etten ehkä koskaan näe mieheni syleilevän lastaan ja ettei kukaan sano hänelle "isi"?
* Sekö, etten saa kokea vartaloni muutoksia, synnytystä ja äitiyden ihmettä? Ettei minua koskaan kutsuttaisi äidiksi?
* Sekö, ettei vanhempamme saa lisää lapsenlapsia?
* Sekö, etten ole normaali, hedelmällinen nainen vaan 2-laatua?
* Sekö, etten voi jakaa kokemuksia siskojeni ja ystävieni kanssa, niiden, jotka ovat äitejä?
* Sekö, että olen aina ulkopuolinen, jotenkin erilainen?
* Sekö, että talous kaatuu hoitoihin ja ajamme itsemme velkavankeuteen?
* Vai sekö, että pelkään katkeroituvani, jos/kun tätä jatkuu liian kauan?
En osaa eritellä lapsettomuuden tuskaa. Se aiheuttaa niin monia tunteita. Myös tunteita, joita häpeän. Lapsettomuus on yksi iso möykky. Se painaa kokoajan tuolla rinnassa ja kuristaa välillä kurkkua. Se tulee uniin ja häiritsee keskittymistä. Se pilaa onnellisimmankin hetken olemalla aina läsnä.
Katoaako se koskaan?
PS. EmmyAurora pukee katkeruuden tunteet hienosti sanoiksi täällä.
Kiitos kaikille kommentoijille. Olen nyt todella hyvilläni siitä, että uskalsin aloittaa blogin. Tuntuu rohkaisevalta tietää, että joku siellä jossain ihan oikeasti ymmärtää, miltä synkimpinä hetkinä tuntuu. Se merkitsee paljon. Se, ettei ole ihan yksin ajatustensa kanssa.
maanantai 17. elokuuta 2009
Kenelle lapsettomuudesta kerrotaan?
Omia ajatuksiani siitä, kenelle voin ja uskallan puhua ongelmastamme.
Perheelle ja sukulaisille
Olen uskaltanut avautua aiheesta lähemmin vain sisarruksilleni. He tietävät missä vaiheessa olemme hoitojen suhteen. Myös molempien vanhemmat tietävät lapsettomuudestamme (olinhan KU:n vuoksi leikkauksessa, joten asia paljastui ikään kuin vahingossa lähisukulaisille), mutta heidän kanssaan emme keskustele hoidon vaiheista tai muustakaan aiheeseen liittyvästä. En tiedä miksi näin on, mutta en ole vain osannut avautua asiasta syvällisemmin esimerkiksi äidilleni.
Ystäville
Minulla on vain muutama ystävä, jotka tietävät. Kaikki näistä eivät edes ole kovin läheisiä, mutta asia on vaan jotenkin tullut puheeksi heidän kanssaan. Luonnollisesti, leikkaus ja siitä seurannut sairasloma vauhdittivat omalta osaltaan avautumista aiheesta. Tuskin muuten olisin kertonut. Ystävistäni vain kaksi on sellaista, joiden uskon todella ymmärtävän – tai ainakin yrittävän ymmärtää – tätä kaikkea. Toinen heistä on itsekin kokenut lapsettomuushoidot ja toisellakin oman lapsen alkuun saattaminen vaati hieman hormonaalista tukea. He osaavat aina ottaa asian juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla puheeksi. Eivät kysele liikaa, mutta kysyvät kuitenkin. Tuntuu hyvältä, että joku haluaa kuulla ja myös kuuntelee.
Työkavereille ja esimiehelle
Ei todellakaan. Ei tulisi mieleenkään. Ehkä mieleni muuttuu, kun joudun keksimään tekosyitä poissaoloille hoitojen edetessä. Mutta juuri nyt en halua kenenkään työpaikalla saavan tietää. Leikkauksenkin selitin esimiehelleni vain lyhyesti munasarjakystan poistolla… Meniköhän läpi?
Mieheni kanssa emme vatvo aihetta kotona, vaikka surullisia lapsettomuudesta olemmekin. Kuukausi toisensa perään ilmoitan masentuneena, ettei taaskaan onnistuttu. Ja silti, uuden kierron alkumetreillä mieheni jaksaa aina silitellä vatsaani ja kysyä, ollaankohan me nyt vihdoin raskaana. Liikkis. Se on hänen tapansa elää mukana tässä rumbassa, jossa minun kehoni on tutkimusten ja toimenpiteiden keskipisteenä.
Itse elän nyt hyvin tyyntä vaihetta lapsettomuuden tiellä. Olo on jotenkin tyynen rauhallinen ja odottavainen. Ehkä se on vain tyyntä myrskyn edellä… Hoitojen alkaminen ei kuitenkaan pelota, olen itse asiassa jopa vähän innoissani. Vihdoin asiat etenevät ja saamme apua. Vaikka olen sulattanut ajatuksen hoidoista ja tunnustanut olevani lapseton, tulee joka KP1 aina ne samat kyyneleet, pohjamudissa rypeminen ja jatkuva hokeminen: miksei meidän vuoro ole jo…? Noista fiiliksistä kiivetään kuitenkin aina ylös ja ovulaation aikoihin uskoni raskauteen on todella vahva. En ole siis vielä menettänyt toivoani. Ja hyvä niin. Se on ainoa mitä minulla on. Toivo. Usko. Ja luottamus siihen, että asiat vielä järjestyvät. Muuten olen menettänyt kontrollin elämääni ja kroppani hallitsemiseen jo ajat sitten.
Olen joka tapauksessa ihan varma, että me saamme lapsen. Ennemmin tai myöhemmin. En suostu ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa. En edes adoptiota. Ainakaan tässä vaiheessa. Muuten tässä kaikessa – hoidoissa, surussa, pettymyksissä, odotuksessa ja kaipuussa - ei olisi mitään järkeä... Eihän?
Perheelle ja sukulaisille
Olen uskaltanut avautua aiheesta lähemmin vain sisarruksilleni. He tietävät missä vaiheessa olemme hoitojen suhteen. Myös molempien vanhemmat tietävät lapsettomuudestamme (olinhan KU:n vuoksi leikkauksessa, joten asia paljastui ikään kuin vahingossa lähisukulaisille), mutta heidän kanssaan emme keskustele hoidon vaiheista tai muustakaan aiheeseen liittyvästä. En tiedä miksi näin on, mutta en ole vain osannut avautua asiasta syvällisemmin esimerkiksi äidilleni.
Ystäville
Minulla on vain muutama ystävä, jotka tietävät. Kaikki näistä eivät edes ole kovin läheisiä, mutta asia on vaan jotenkin tullut puheeksi heidän kanssaan. Luonnollisesti, leikkaus ja siitä seurannut sairasloma vauhdittivat omalta osaltaan avautumista aiheesta. Tuskin muuten olisin kertonut. Ystävistäni vain kaksi on sellaista, joiden uskon todella ymmärtävän – tai ainakin yrittävän ymmärtää – tätä kaikkea. Toinen heistä on itsekin kokenut lapsettomuushoidot ja toisellakin oman lapsen alkuun saattaminen vaati hieman hormonaalista tukea. He osaavat aina ottaa asian juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla puheeksi. Eivät kysele liikaa, mutta kysyvät kuitenkin. Tuntuu hyvältä, että joku haluaa kuulla ja myös kuuntelee.
Työkavereille ja esimiehelle
Ei todellakaan. Ei tulisi mieleenkään. Ehkä mieleni muuttuu, kun joudun keksimään tekosyitä poissaoloille hoitojen edetessä. Mutta juuri nyt en halua kenenkään työpaikalla saavan tietää. Leikkauksenkin selitin esimiehelleni vain lyhyesti munasarjakystan poistolla… Meniköhän läpi?
Mieheni kanssa emme vatvo aihetta kotona, vaikka surullisia lapsettomuudesta olemmekin. Kuukausi toisensa perään ilmoitan masentuneena, ettei taaskaan onnistuttu. Ja silti, uuden kierron alkumetreillä mieheni jaksaa aina silitellä vatsaani ja kysyä, ollaankohan me nyt vihdoin raskaana. Liikkis. Se on hänen tapansa elää mukana tässä rumbassa, jossa minun kehoni on tutkimusten ja toimenpiteiden keskipisteenä.
Itse elän nyt hyvin tyyntä vaihetta lapsettomuuden tiellä. Olo on jotenkin tyynen rauhallinen ja odottavainen. Ehkä se on vain tyyntä myrskyn edellä… Hoitojen alkaminen ei kuitenkaan pelota, olen itse asiassa jopa vähän innoissani. Vihdoin asiat etenevät ja saamme apua. Vaikka olen sulattanut ajatuksen hoidoista ja tunnustanut olevani lapseton, tulee joka KP1 aina ne samat kyyneleet, pohjamudissa rypeminen ja jatkuva hokeminen: miksei meidän vuoro ole jo…? Noista fiiliksistä kiivetään kuitenkin aina ylös ja ovulaation aikoihin uskoni raskauteen on todella vahva. En ole siis vielä menettänyt toivoani. Ja hyvä niin. Se on ainoa mitä minulla on. Toivo. Usko. Ja luottamus siihen, että asiat vielä järjestyvät. Muuten olen menettänyt kontrollin elämääni ja kroppani hallitsemiseen jo ajat sitten.
Olen joka tapauksessa ihan varma, että me saamme lapsen. Ennemmin tai myöhemmin. En suostu ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa. En edes adoptiota. Ainakaan tässä vaiheessa. Muuten tässä kaikessa – hoidoissa, surussa, pettymyksissä, odotuksessa ja kaipuussa - ei olisi mitään järkeä... Eihän?
perjantai 14. elokuuta 2009
Mä tein sen...
... korkkasin blogin!
En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, saatikka blogia, mutta tässä sitä nyt ollaan. Lapsettomuuden matka on alkanut tuntua liian pitkältä ja raskaalta oman pään sisällä kannettavaksi. Haluan jäsennellä tuntojani ja samalla pitää päiväkirjaa hoitojen etenemisestä. Ehkä joku lapsettomuuden taipaleen alkumetreillä oleva saa blogistani jopa kaipaamaansa vertaistukea - se on ajatus, joka kannustaa ehkä eniten tähän "julkisuuteen". Itse olen jo yli vuoden verran saanut todella paljon voimia lukiessani näitä hienoja lapsettomuusblogeja, vain muutamia suosikkejani mainitakseni: KIITOS Mansikkamaito, Haikaranpelätin, Sofia ja moni, moni muu! Lisään jossain vaiheessa linkkilistaa tuonne sivupalkkiin.
Jotain minusta... Olen siis 30+ nainen, jolla on maailman fiksuin, komein ja älykkäin puoliso. Tukeni ja turvani, oma rakkaani, sielunkumppanini. Kuin tehty juuri minulle. Kotona vipeltää kaksi loisto-koiraa, jotka saavat maailman pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden aina yhtä tehokkaasti pois mielestäni - yhdellä hännänheilautuksella, pään kallistuksella tai lipaisulla kämmenselästä. Kotimme on toiveitteni talo. Suku on läheinen ja ystävät ihania. Työpaikka on vakituinen ja viihdyin tehtävissäni erinomaisesti. Kaikki on päällisin puolin paremmin kuin hyvin. Mutta kuten jo tiedättekin... jotain suurta ja tärkeää puuttuu.
Kesällä 2007 annoimme lapselle luvan tulla. Kuvittelin, että tulisin sisarrusteni tavoin melko nopeasti raskaaksi. Mutta ei... Kesällä 2008 tuskastuimme ja hakeuduimme tutkimuksiin. Asiat etenivät nopeasti; gynellä perustestit, lähete klinikalle (julkinen), aukiolotutkimus 11/2008. Missään ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Ja asia sai kuin ihmeenkaupalla vahvistuksen, kun tein positiivisen raskaustestin hieman ennen joulua. Suoraan aukiolotutkimuksen perään. Voi sitä onnea ja suurien suunnitelmien määrää. En unohda koskaan sitä tunnetta, kun sain kertoa miehelleni olevani raskaana... Olimme onnellisempia kuin koskaan.
Tammikuussa 2009 kaikki kuitenkin muuttui. Raskausoireina oli joulukuun ajan ollut vain lievä ällötys sekä turvonneet rinnat, ja alavatsaa nippaili satunnaisesti. Ei kipuja, eikä vuotoja. En edes osannut epäillä minkään olevan vialla. Takataskussakin oli todisteena kaksi positiivista testiä... RV7 varhaisultrassa kohtu todettiin kuitenkin tyhjäksi. Kätilö oli ymmällään ja epäili jopa viikkoja olevan vähemmän kuin kierrosta laskettuna oletin. Sain lähetteen sairaalaan ja sinne tuli "kiireellinen kutsu" parin päivän sisällä. Sairaalan ultra puhui karua kieltään; kohtu oli todellakin tyhjä ja jotain näkyi taustalla; alkio oli todennäköisesti munanjohtimessa. Jäin samantien sairaalaan ja raskausmassa sekä toinen munanjohtimeni poistettiin tähystysleikkauksella. Seuraavana päivänä olin jo kotona. Toipuminen oli nopeaa ja kivut vähäisiä. Suurin kipu oli sydämessä, on siellä vieläkin.
Toivuttuani leikkauksesta aloitimme heti uuden yrityksen. Maaliskuussa saimme clomit avuksi, mutta neljä kiertoa clomeilla ei tuonut meille apua. Johtofolli kyllä kehittyi hienosti, mutta tulosta ei saatu aikaan. Nyt mennään jo toista kiertoa luomuna ja seuraavien kuukautisten alkaessa pääsen soittamaan kesätauolta palanneelle klinikalle. Aloitamme lapsettomuushoidot nyt todenteolla. Miehellä on kaikki ok, minä ovuloin ja kiertoni on säännöllinen. Mutta minulla on enää vain yksi munanjohdin (asia, jonka EI pitäisi lääkärimme mukaan merkittävästi heikentää mahdollisuuksia) ja toinenkin munanjohtimeni on lääkärin sanoin "ei ihan priima" (olen ymmärtänyt, että tähystysleikkauksessa näkivät, että sielläkin on kiinnikkeitä). Jotenkin alan itse uskoa, että ainoa mahdollisuutemme on IFV. Jos kerran tuubistani ei pääse mitään läpi, niin kuinka ihmeessä voimme onnistua luomuna, hormooniavusteisesti tai edes inseminaatiolla?
No, nähtäväksi jää...
Jään nyt sulattelemaan "blogi-urani" avausta ja tulen postailemaan tänne satunnaisesti, aina kun tunnen tarvetta purkaa ajatuksiani lapsettomuudesta.
Juuri Sinä, tervetuloa mukaan matkalleni tuntemattomaan.
En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, saatikka blogia, mutta tässä sitä nyt ollaan. Lapsettomuuden matka on alkanut tuntua liian pitkältä ja raskaalta oman pään sisällä kannettavaksi. Haluan jäsennellä tuntojani ja samalla pitää päiväkirjaa hoitojen etenemisestä. Ehkä joku lapsettomuuden taipaleen alkumetreillä oleva saa blogistani jopa kaipaamaansa vertaistukea - se on ajatus, joka kannustaa ehkä eniten tähän "julkisuuteen". Itse olen jo yli vuoden verran saanut todella paljon voimia lukiessani näitä hienoja lapsettomuusblogeja, vain muutamia suosikkejani mainitakseni: KIITOS Mansikkamaito, Haikaranpelätin, Sofia ja moni, moni muu! Lisään jossain vaiheessa linkkilistaa tuonne sivupalkkiin.
Jotain minusta... Olen siis 30+ nainen, jolla on maailman fiksuin, komein ja älykkäin puoliso. Tukeni ja turvani, oma rakkaani, sielunkumppanini. Kuin tehty juuri minulle. Kotona vipeltää kaksi loisto-koiraa, jotka saavat maailman pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden aina yhtä tehokkaasti pois mielestäni - yhdellä hännänheilautuksella, pään kallistuksella tai lipaisulla kämmenselästä. Kotimme on toiveitteni talo. Suku on läheinen ja ystävät ihania. Työpaikka on vakituinen ja viihdyin tehtävissäni erinomaisesti. Kaikki on päällisin puolin paremmin kuin hyvin. Mutta kuten jo tiedättekin... jotain suurta ja tärkeää puuttuu.
Kesällä 2007 annoimme lapselle luvan tulla. Kuvittelin, että tulisin sisarrusteni tavoin melko nopeasti raskaaksi. Mutta ei... Kesällä 2008 tuskastuimme ja hakeuduimme tutkimuksiin. Asiat etenivät nopeasti; gynellä perustestit, lähete klinikalle (julkinen), aukiolotutkimus 11/2008. Missään ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Ja asia sai kuin ihmeenkaupalla vahvistuksen, kun tein positiivisen raskaustestin hieman ennen joulua. Suoraan aukiolotutkimuksen perään. Voi sitä onnea ja suurien suunnitelmien määrää. En unohda koskaan sitä tunnetta, kun sain kertoa miehelleni olevani raskaana... Olimme onnellisempia kuin koskaan.
Tammikuussa 2009 kaikki kuitenkin muuttui. Raskausoireina oli joulukuun ajan ollut vain lievä ällötys sekä turvonneet rinnat, ja alavatsaa nippaili satunnaisesti. Ei kipuja, eikä vuotoja. En edes osannut epäillä minkään olevan vialla. Takataskussakin oli todisteena kaksi positiivista testiä... RV7 varhaisultrassa kohtu todettiin kuitenkin tyhjäksi. Kätilö oli ymmällään ja epäili jopa viikkoja olevan vähemmän kuin kierrosta laskettuna oletin. Sain lähetteen sairaalaan ja sinne tuli "kiireellinen kutsu" parin päivän sisällä. Sairaalan ultra puhui karua kieltään; kohtu oli todellakin tyhjä ja jotain näkyi taustalla; alkio oli todennäköisesti munanjohtimessa. Jäin samantien sairaalaan ja raskausmassa sekä toinen munanjohtimeni poistettiin tähystysleikkauksella. Seuraavana päivänä olin jo kotona. Toipuminen oli nopeaa ja kivut vähäisiä. Suurin kipu oli sydämessä, on siellä vieläkin.
Toivuttuani leikkauksesta aloitimme heti uuden yrityksen. Maaliskuussa saimme clomit avuksi, mutta neljä kiertoa clomeilla ei tuonut meille apua. Johtofolli kyllä kehittyi hienosti, mutta tulosta ei saatu aikaan. Nyt mennään jo toista kiertoa luomuna ja seuraavien kuukautisten alkaessa pääsen soittamaan kesätauolta palanneelle klinikalle. Aloitamme lapsettomuushoidot nyt todenteolla. Miehellä on kaikki ok, minä ovuloin ja kiertoni on säännöllinen. Mutta minulla on enää vain yksi munanjohdin (asia, jonka EI pitäisi lääkärimme mukaan merkittävästi heikentää mahdollisuuksia) ja toinenkin munanjohtimeni on lääkärin sanoin "ei ihan priima" (olen ymmärtänyt, että tähystysleikkauksessa näkivät, että sielläkin on kiinnikkeitä). Jotenkin alan itse uskoa, että ainoa mahdollisuutemme on IFV. Jos kerran tuubistani ei pääse mitään läpi, niin kuinka ihmeessä voimme onnistua luomuna, hormooniavusteisesti tai edes inseminaatiolla?
No, nähtäväksi jää...
Jään nyt sulattelemaan "blogi-urani" avausta ja tulen postailemaan tänne satunnaisesti, aina kun tunnen tarvetta purkaa ajatuksiani lapsettomuudesta.
Juuri Sinä, tervetuloa mukaan matkalleni tuntemattomaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)