Déjà vu

Junamatka Helsinkiin. Tutut maisemat. Helsingissä sama kaava: hetkeksi kauppakeskukseen aikaa tappamaan, sitten klinikalle. Tuttu porraskäytävä, tutut vastaanottovirkailijat. Lääkärikin on vanha tuttu. Jälleen kerran saamme siirrettäväksi hyvälaatuisen 8-soluisen. Toimenpide ei jännitä, eikä tunteet nouse enää samalla tavalla pintaan kuin ensimmäisillä kerroilla. Olen osannut optimoida rakon täytön; ei liian täynnä, mutta riittävästi, jotta näkyvyys on hyvä. Saan kehut. Nielaisen pari kertaa, kun katson kuvaruudulta toimenpiteen etenemistä. Nyt en kuitenkaan itke enkä hymyile itsekseni siirtyessäni vessan puolelle. Syömään vielä ennen kotimatkaa. Sama tuttu rafla, eri annos sentään. Junassa olen turta. Yksi siirto on taas tehty, nähty ja koettu. Déjà vu.

Tuntuu kuin olisin juuri käynnistänyt aikapommin kellon. Mitä tästä tällä kertaa seuraa?


Myöhemmin illalla:
Juuri ennen nukahtamista kosketan alavatsaani hellästi ja kuiskaan "Äiti rakastaa sua."

Tilastoja

24/40

plussat / seuraamani lapsettomuusblogit

Juu, näin pieni sielu olen. Lasken ja ynnäilen muiden onnistumisia. Ja mietin, että jokainen onnistuminen on meiltä pois.

Kaikki eivät voi voittaa tässäkään pelissä. Joku häviää aina.

Plussamyrsky

Tänään viisi ensimmäisenä avaamaani lapsettomuusblogia julistaa plussaa. Loppuja en uskalla edes avata. Tunnen kateutta enkä osaa onnitella. Yritin kyllä, mutta tunsin itseni totaalisen teennäiseksi. Tarrasukat, hymiöt ja tsempitykset ei nyt oikein irtoa.

Liika on vain joskus liikaa... ymmärrättehän?