Vuosi vaihtuu pian. Tällä kertaa en halua toivoa tai maalailla tulevaa rakettien paukkuessa taivaalla. Ei vuoden vaihtuminen mitään muuta. Olen 1.1.2011 ihan yhtä lapseton kuin aiemminkin. Uusi Vuosi tulkoon sellaisena kuin tulee, minä kestän sen mitä kestettävä on. Ei ole vaihtoehtoja.
Mieheni pelkää terveyteni puolesta ja on jopa valmis luovuttamaan. Vaikka uskomme alkaa hiipua, minä en suostu vielä myöntämään tappiota. Olen valmis uuteen taistoon, uusiin arpiin ja kolhuihin, ja etenkin uuteen toivonkipinään ja mahdollisuuteen.
Hcg on vieläkin koholla. Raskausmassaa taisi sittenkin jäädä kohtuun... Odotan kuukautisia kuin kuuta nousevaa, sillä niiden myötä päästään vihdoin ottamaan askel eteenpäin.
Parempaa Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille!
tiistai 28. joulukuuta 2010
maanantai 13. joulukuuta 2010
Ehkä vielä toivunkin
En kuollutkaan suruun. En tiedä onko kyyneleet jo loppuneet, mutta pystyin tänään kuuntelemaan tämän kappaleen ilman järjetöntä itkukohtausta. Silmänurkka kostui ja kurkkua kuristi. Mutta selvisin.
Ehkä vielä toivunkin, ja toivon, joskus vielä uskonkin.
Sairaslomaa on jäljellä vielä 1,5 viikkoa. Fyysisesti olo on jo melko normaali, vaikka maha näyttää kamalalta mustelmineen ja lukuisine arpineen. Viime viikolla otetussa verikokeessa hCG oli yli 700. Sairaalasta kotiutuessa arvo oli melkein 12000, eli oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Ennen joulua on vielä yksi hCG-kontrolli ja sen jälkeen jäämme odottamaan kutsua polille jälkitarkastukseen - ja toivottavasti uuden IVF:n suunnitteluun.
Nyt olen jo varma, että haluan vielä yrittää, riskeistä ja todennäköisyyksistä huolimatta. En ole vielä valmis luovuttamaan. Pelkään kuollakseni plussaa, mutta toivon sitä kuitenkin. Lähtökohdat uuteen yritykseen ovat kieltämättä aika heikot:
- olen vasta toipumassa leikkauksesta ja vatsani alkaa olla täynnä arpikudosta lukuisista operaatioista
- minulla on kaikilta osin kohonnut KU-riski
- kohtuni ei ole enää täysin normaali
- elämänmuutoksen ja yrittäjyyden myötä taloudelliset lähtökohdat hoitoihin ovat erittäin huonoilla kannattamilla, ja KELAn maksukattoakin joudutaan taas vuoden alusta kerryttämään nollapisteestä
- yllä mainitusta syystä myös poissaoloja on vaikea järjestää, kun ultrien, punktioiden ja alkionsiirron aika koittaa
- henkisistä voimavaroista ei tietoa; kestääköhän kantti kohdata uusia suruja
Minusta on tullut fatalisti. Kaikesta huolimatta haluan uskoa, että elämällä on tarkoituksensa ja asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Siksi on pakko uskaltaa jatkaa matkaa. Haluan yhä lapsen. Niin paljon, että se jyrää alleen kaikki pelot ja huolet.
Ehkä vielä toivunkin, ja toivon, joskus vielä uskonkin.
Sairaslomaa on jäljellä vielä 1,5 viikkoa. Fyysisesti olo on jo melko normaali, vaikka maha näyttää kamalalta mustelmineen ja lukuisine arpineen. Viime viikolla otetussa verikokeessa hCG oli yli 700. Sairaalasta kotiutuessa arvo oli melkein 12000, eli oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Ennen joulua on vielä yksi hCG-kontrolli ja sen jälkeen jäämme odottamaan kutsua polille jälkitarkastukseen - ja toivottavasti uuden IVF:n suunnitteluun.
Nyt olen jo varma, että haluan vielä yrittää, riskeistä ja todennäköisyyksistä huolimatta. En ole vielä valmis luovuttamaan. Pelkään kuollakseni plussaa, mutta toivon sitä kuitenkin. Lähtökohdat uuteen yritykseen ovat kieltämättä aika heikot:
- olen vasta toipumassa leikkauksesta ja vatsani alkaa olla täynnä arpikudosta lukuisista operaatioista
- minulla on kaikilta osin kohonnut KU-riski
- kohtuni ei ole enää täysin normaali
- elämänmuutoksen ja yrittäjyyden myötä taloudelliset lähtökohdat hoitoihin ovat erittäin huonoilla kannattamilla, ja KELAn maksukattoakin joudutaan taas vuoden alusta kerryttämään nollapisteestä
- yllä mainitusta syystä myös poissaoloja on vaikea järjestää, kun ultrien, punktioiden ja alkionsiirron aika koittaa
- henkisistä voimavaroista ei tietoa; kestääköhän kantti kohdata uusia suruja
Minusta on tullut fatalisti. Kaikesta huolimatta haluan uskoa, että elämällä on tarkoituksensa ja asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Siksi on pakko uskaltaa jatkaa matkaa. Haluan yhä lapsen. Niin paljon, että se jyrää alleen kaikki pelot ja huolet.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Juhlapyhien kirous
Miksi niin monet juhlapyhät kulminoituvat lapsiin? Pääsiäisenä kuuluu piilottaa suklaamunia lasten etsittäväksi. Vappuna ostetaan perheen pienimmille ilmapallot. Isänpäivä ja Äitienpäivä... ei tartte edes selittää. Jouluna täydellinen tunnelma kulminoituu siihen, kun seurataan lasten jännitystä ja iloa lahjapakettien keskellä. Ja uudenvuodonaatto ei ole mitään ilman raketteja ja tinan valamista - yhdessä lasten kanssa.
Olen aina rakastanut juhlapyhiä; kiireettömyyttä ja sitä, että on aikaa istahtaa ystävien ja perheen kanssa saman pöydän ääreen. Lapsettomuuden myötä juhlapyhät ovat alkaneet pikemminkin ahdistamaan. Tuntuu, että juhlapyhät korostavat ja alleviivaavat sitä, että meillä ei ole lasta. Suurin osa ystäväpariskunnistamme alkaa olla siinä pisteessä, että heidän juhlapyhien vietto määräytyy lasten ehdoilla. Kohta meillä ei ole enää ketään, joita voisimme kutsua istumaan "aikuisten iltaa". Ei vain ole. Ystävämme eivät toki ole kadonneet minnekään, voimme aina kutsua koko perheen kylään. Mutta se onkin sitten eri asia, jaksammeko itse seurata tiiviisti vierestä lapsellisten elämää - ilman että se viiltäisi jossain pinnan alla.
Kinkkinen tilanne. En halua erakoitua ja pitää etäisyyttä ystäviimme. Mutta en halua myöskään satuttaa itseäni yhtään enempää kuin on pakko.
Ja juuri nyt, kun tunteet ovat taas pinnalla, tuntuu, että sattuu ihan liikaa.
Olen aina rakastanut juhlapyhiä; kiireettömyyttä ja sitä, että on aikaa istahtaa ystävien ja perheen kanssa saman pöydän ääreen. Lapsettomuuden myötä juhlapyhät ovat alkaneet pikemminkin ahdistamaan. Tuntuu, että juhlapyhät korostavat ja alleviivaavat sitä, että meillä ei ole lasta. Suurin osa ystäväpariskunnistamme alkaa olla siinä pisteessä, että heidän juhlapyhien vietto määräytyy lasten ehdoilla. Kohta meillä ei ole enää ketään, joita voisimme kutsua istumaan "aikuisten iltaa". Ei vain ole. Ystävämme eivät toki ole kadonneet minnekään, voimme aina kutsua koko perheen kylään. Mutta se onkin sitten eri asia, jaksammeko itse seurata tiiviisti vierestä lapsellisten elämää - ilman että se viiltäisi jossain pinnan alla.
Kinkkinen tilanne. En halua erakoitua ja pitää etäisyyttä ystäviimme. Mutta en halua myöskään satuttaa itseäni yhtään enempää kuin on pakko.
Ja juuri nyt, kun tunteet ovat taas pinnalla, tuntuu, että sattuu ihan liikaa.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Päivä kerrallaan
KIITOS kaikille Teille, jotka olette jättäneet osanottoja ja kannustavia sanoja viimeaikaisiin postauksiini. Kyynelehdin jokaisen kommentin kohdalla, sananne todella koskettavat - ja lohduttavatkin. Kiitos myötäelämisestä.
Eilen tuli iso romahdus, meille molemmille. Kuitenkin tuntuu, että kokonaisvaltainen suru alkaa hieman helpottamaan. Huomaan jo ajattelevani tammikuuta ja uutta yritystä. On pakko katsoa eteenpäin. Takana on liikaa kipua ja surua. Eiliseen ei tee mieli jäädä.
Eilen tuli iso romahdus, meille molemmille. Kuitenkin tuntuu, että kokonaisvaltainen suru alkaa hieman helpottamaan. Huomaan jo ajattelevani tammikuuta ja uutta yritystä. On pakko katsoa eteenpäin. Takana on liikaa kipua ja surua. Eiliseen ei tee mieli jäädä.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Koskettavaa
Se oli vain liekki mustimmassa yössä
kosketus hengityksen kaltainen
Niin kuin uni jonka on joskus tultava loppuun
valkoinen hiutale joka sulaa pois
Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
meidän liekkimme jolle hengen annoimme
jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa
- Irina -
kosketus hengityksen kaltainen
Niin kuin uni jonka on joskus tultava loppuun
valkoinen hiutale joka sulaa pois
Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
meidän liekkimme jolle hengen annoimme
jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa
- Irina -
lauantai 4. joulukuuta 2010
Tilastoihme
Herään öisin kerran tai pari itkemään. Rintoja aristaa yhä ja ne ovat turpeat - kehoni tuntuu yhä odottavan lasta. Hcg oli vielä sairaalasta kotiutuessa korkealla. Toivottavasti se laskee pian. Se tästä vielä puutuisi, että raskausmassaa olisi jäänyt kohtuun. Menen seurantakokeeseen ensi viikolla ja silloin päätetään jatkosta.
Kulutin eilisen etsimällä kokemuksia kornuraskauksista ja uusituvista kohdunulkoisista. Tietoa ja kokemuksen läpikäyneitä löytyy yllättävän vähän. Taidan todellakin olla tilastoihme:
Kohdunulkoisia on vain noin 1-2 % kaikista raskauksista. Valtaosa (98 %) KU:sta sijaitsee munatorvessa. Harvinaisia sijaintipaikkoja ovat munasarja, vatsaontelon pinta sekä kohdun kaulakanava, kornu. KU:n uusiutumisvaara on 5-15 %. Riskitekijöitä ovat mm. aiemmin koettu KU, hedelmöityshoidot sekä aikaisemmat lantion alueen leikkaukset.
Lähde: Käypä hoito ja Terveyskirjasto
Niinpä, kuulun eittämättä riskiryhmään. Viime yönä en voinut olla ajattelematta, että oikeastaan minun pitäisi jo olla kuollut. Kaikki raskausyrityksemme ovat olleet tuhoontuomittuja. Ilman huippuunsa kehitettyä lääketiedettä, meillä ei pitäisi olla mitään asiaa vanhemmiksi. Miksi siis taistella luontoa ja kohtaloaan vastaan? Kannattaako hakata päätään seinään ja uskotella itselleen, että olen oikeutettu biologiseen lapseen siinä missä kaikki muutkin - entä jos en olekaan? Kerjäänkö vain lisää pahaa mieltä, surua ja kipua elämäämme?
Nyt on varmasti vielä aivan liian aikaista tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen Mutta yksi asia on varma; haluan käydä lääkärimme kanssa perusteellisen keskustelun mahdollisuuksista normaaliin raskauteen. Jos mahdollisuudet ovat minimaaliset, joudumme todella suurten päätösten eteen.
Oma henkinen jaksaminen on nyt koetuksella rajummin, kuin koskaan ennen. Toivon, että pääsen pian sellaiseen fyysiseen kuntoon, että jaksan liikkua, ulkoilla ja tehdä muutakin kuin maata ja ajatella. Elämää on vaikea jatkaa, kun kaikki muistuttaa vielä niin vahvasti menetyksestä.
Kulutin eilisen etsimällä kokemuksia kornuraskauksista ja uusituvista kohdunulkoisista. Tietoa ja kokemuksen läpikäyneitä löytyy yllättävän vähän. Taidan todellakin olla tilastoihme:
Kohdunulkoisia on vain noin 1-2 % kaikista raskauksista. Valtaosa (98 %) KU:sta sijaitsee munatorvessa. Harvinaisia sijaintipaikkoja ovat munasarja, vatsaontelon pinta sekä kohdun kaulakanava, kornu. KU:n uusiutumisvaara on 5-15 %. Riskitekijöitä ovat mm. aiemmin koettu KU, hedelmöityshoidot sekä aikaisemmat lantion alueen leikkaukset.
Lähde: Käypä hoito ja Terveyskirjasto
Niinpä, kuulun eittämättä riskiryhmään. Viime yönä en voinut olla ajattelematta, että oikeastaan minun pitäisi jo olla kuollut. Kaikki raskausyrityksemme ovat olleet tuhoontuomittuja. Ilman huippuunsa kehitettyä lääketiedettä, meillä ei pitäisi olla mitään asiaa vanhemmiksi. Miksi siis taistella luontoa ja kohtaloaan vastaan? Kannattaako hakata päätään seinään ja uskotella itselleen, että olen oikeutettu biologiseen lapseen siinä missä kaikki muutkin - entä jos en olekaan? Kerjäänkö vain lisää pahaa mieltä, surua ja kipua elämäämme?
Nyt on varmasti vielä aivan liian aikaista tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen Mutta yksi asia on varma; haluan käydä lääkärimme kanssa perusteellisen keskustelun mahdollisuuksista normaaliin raskauteen. Jos mahdollisuudet ovat minimaaliset, joudumme todella suurten päätösten eteen.
Oma henkinen jaksaminen on nyt koetuksella rajummin, kuin koskaan ennen. Toivon, että pääsen pian sellaiseen fyysiseen kuntoon, että jaksan liikkua, ulkoilla ja tehdä muutakin kuin maata ja ajatella. Elämää on vaikea jatkaa, kun kaikki muistuttaa vielä niin vahvasti menetyksestä.
perjantai 3. joulukuuta 2010
KU nro 3
Montakohan numeroa saan aikaiseksi? Voiko yhdellä ihmisellä olla huonoa tuuria määräänsä enempää? Taidan olla ihme - epätodennäköisyyden ilmentymä. KU-magneetti.
Edellinen postaus jäi ilman selityksiä, ja hieman sekavaksi. Yritän nyt kirjata selvemmin ylös, mitä tapahtui. Tuntuu, että tarvitsen tätä blogia taas kipeämmin kuin koskaan. Voin kerrata tapahtumat mielessäni ja purkaa ne tänne "Matkan varrelle", minne kaikki muukin lapsettomuuspaska on tullut purettua. Ehkä tämä osaltaan hieman helpottaa oloa, uskon niin.
Kaikki alkoi siis kipukohtauksista, joita sain rv 5-6 parin päivän välein. Viimeisin kohtaus, viime maanantaina, oli ärhäkkä ja kipu jäi päälle. Kuljin kaksi päivää kumarassa ja vatsaa varoen. Tiistaina laitoin sähköpostia lapsettomuuspolille ja kyselin, pitäisikö kipujen syytä selvittää - vai odotanko rauhassa itsenäisyyspäivän yli, rv 7 varhaisultraa. Polilta soitettiin heti perään; tänne ja äkkiä tarkastukseen.
Päivystävän lääkärin tutkimuspöydällä tuijotin kattoon ja ajattelin, etten lähde tästä huoneesta onnellisena. Huone oli sama, jossa kahden vuoden takainen KU-raskauteni todettiin. Tällä huoneella ei ole koskaan ollut mitään hyvää kerrottavaa. Ei ollut nytkään. Päivystäjä totesi heti, ettei kohdussa näy mitään. Nyökyttelin. Lisää tutkimusta, soitto ylilääkärille ja konsultointipyyntö. Kohta alapäätäni sorkkii kaksi lääkäriä. Ylilääkäri sanoo: "Oikealla näkyy ruskuaispussi ja syke - muttei kohdussa valitettavasti.". Alan itkeä hysteerisesti. Joku ojentaa nenäliinan ja ottaa kädestä kiinni. Kuulen nyyhkytyksen lomassa lääkärien ihmetyksen: "Missä se on? Oikea munanjohdin on poistettu. Ehkä vasen on kiertynyt väärälle puolelle ja alkio on siellä. Rouva joutuu nyt valitettavasti osastolle ja kiireellisesti leikkaukseen."
Saan kuitenkin luvan käydä pikaisesti kotona ja töissä hoitamassa välttämättömät käytännönjärjestelyt. Mies on yhä reissussa, eikä koirat pärjää yksin iltaan saakka. Hälytän miehen kotimatkalle ja hoidan jatkuvasti itkien tärkeimmät asiat kuntoon. Olen todella tehokas ja järkevä - mutta itken koko ajan.
Sairaalaan. Osastolla minut vastaanottaa tuttu hoitaja kahden vuoden takaa. Alle tunnissa makaan leikkauspöydällä. Kaikki sujuu hyvin, heräämössä ei ole kipuja. Osastolla minulle kerrotaan, että operaatio oli oletettua tähystysleikkausta suurempi. Alavatsallani on 20 cm avohaava ja rivi tikkejä. Lisäkoristeena tähystyksestä aiheutuneet kolme pientä reikää. Ruma näky. Tähystyksestä jouduttiin siirtymään avoleikkaukseen, sillä raskaus olikin kohdun kornussa, ylänurkassa, ns. kohdun sarvessa. Kohtulihas oli jo repeytynyt, mutta se saatiin korjattua. Alateitse en tule koskaan synnyttämään, jos nyt koskaan synnytänkään. Sekä lääkäri ja hoitajat hymyilevät kannustavasti ja sanovat, että on hienoa, että minulla on yhä munasarjat, kohtu ja toinen munanjohdinkin. Ehkä sen pitäisi lohduttaa.
Huonekaverini on todella mukava. En ehdi juurikaan itkeskelemään tai suremaan, sillä juttelemme paljon. Puhumme myös lapsettomuudesta ja leikkauskokemuksistamme. Tunnen olevani varsinainen konkari ja tietopankki. He ovat vasta lapsettomuushoitojen alkutaipaleella. Hän kotiutuu jo seuraavana aamupäivänä. Jään yksin. Tulee kyyneleet.
Muutaman tunnin päästä huoneeseen kärrätään suht tuore äiti, joka on saanut rajuja jälkivuotoja. He odotavat pääsyä operaatioon. Äidin mukana on pienen pieni vauva ja isä. Olen hirveän kateellinen. Luen muka lehteä, mutta en käännä sivua kertaakaan. Kuuntelen itkua nieleskellen ääniä verhon takaa. Kuulen kaikki lempeät sanat, imetyksen, suukot, jopa vauvan hengityksen. Nuo pari tuntia samassa huoneessa ovat elämäni pahimmat. Miksi vitussa minä en saa kokea tuota. Miksi vitussa suruani pitää lisätä tuomalla aivan nenän eteen se sama onni, joka juuri odotti minuakin. Miksi olen näin vihainen ventovieraille ihmisille - jopa sille vauvalle.
Hoitajat pyytävät myöhemmin anteeksi tilannetta. He pyrkivät kuulemma normaalisti välttämään tuomasta lapsellisia ihmisiä minun kaltaisteni tapausten kanssa samaan huoneeseen. Nyt osastolla vain oli niin täyttä. Yritän hymyillä ja sanon "ei se mitään". Ja vitut. Voisin huutaa heille täyttä kurkkua, kuinka ajattelemattomia he ovat. Olen kuitenkin tekopirteä, reipas ja voimakas.
Onneksi mies hakee minut kotiin, juuri kun pariskunta palaa operaatiosta huoneeseen toipumaan. Lähtiessä ehdin vielä lukea osaston seinälle askarrellut "Valmistautuminen vanhemmuuteen" ohjeet sekä kuulla väliovien takaa vastasyntyneiden itkua. Viiltääkö kaikki nyt surun vuoksi entistä lujempaa - vai olenko jälleen katkera lapseton? Taidan olla.
Koen kuitenkin olevani jollain tapaa myös enkelilapsen äiti. Vaikken itse saanut kuulla alkiomme sykettä, tiedän, että se oli elinvoimainen - että olin vähällä tulla äidiksi. Sykkeen vuoksi suru on nyt järjettömän suuri. Tunnen epäonnistuneeni, kun en voinut tarjota lapsellemme paikkaa, jossa se olisi saanut jatkaa kasvuaan. Se oli elinvoimainen ihmisen alku. Meidän lapsemme.
Tällä hetkellä en osaa ajatella tulevaa. Olen pitkällä sairaslomalla, enkä oikein tiedä mitä ajattelen uusista yrityksistä. Tiedän, että hoitomme ovat jo saaneet luvan jatkua ensi vuoden puolella. Tiedän myös, että tulen aina pelkäämään mahdollista plussaa. KU-raskaus on aina hengenvaarallinen tila. Onko järkeä uhmata kohtaloa ja uhrata terveyttään vain siitä syystä, että haluaa itsekkäästi äidiksi? Hedelmällisyydestä on tullut kohdallani uhka mahdollisuuden sijaan.
Edellinen postaus jäi ilman selityksiä, ja hieman sekavaksi. Yritän nyt kirjata selvemmin ylös, mitä tapahtui. Tuntuu, että tarvitsen tätä blogia taas kipeämmin kuin koskaan. Voin kerrata tapahtumat mielessäni ja purkaa ne tänne "Matkan varrelle", minne kaikki muukin lapsettomuuspaska on tullut purettua. Ehkä tämä osaltaan hieman helpottaa oloa, uskon niin.
Kaikki alkoi siis kipukohtauksista, joita sain rv 5-6 parin päivän välein. Viimeisin kohtaus, viime maanantaina, oli ärhäkkä ja kipu jäi päälle. Kuljin kaksi päivää kumarassa ja vatsaa varoen. Tiistaina laitoin sähköpostia lapsettomuuspolille ja kyselin, pitäisikö kipujen syytä selvittää - vai odotanko rauhassa itsenäisyyspäivän yli, rv 7 varhaisultraa. Polilta soitettiin heti perään; tänne ja äkkiä tarkastukseen.
Päivystävän lääkärin tutkimuspöydällä tuijotin kattoon ja ajattelin, etten lähde tästä huoneesta onnellisena. Huone oli sama, jossa kahden vuoden takainen KU-raskauteni todettiin. Tällä huoneella ei ole koskaan ollut mitään hyvää kerrottavaa. Ei ollut nytkään. Päivystäjä totesi heti, ettei kohdussa näy mitään. Nyökyttelin. Lisää tutkimusta, soitto ylilääkärille ja konsultointipyyntö. Kohta alapäätäni sorkkii kaksi lääkäriä. Ylilääkäri sanoo: "Oikealla näkyy ruskuaispussi ja syke - muttei kohdussa valitettavasti.". Alan itkeä hysteerisesti. Joku ojentaa nenäliinan ja ottaa kädestä kiinni. Kuulen nyyhkytyksen lomassa lääkärien ihmetyksen: "Missä se on? Oikea munanjohdin on poistettu. Ehkä vasen on kiertynyt väärälle puolelle ja alkio on siellä. Rouva joutuu nyt valitettavasti osastolle ja kiireellisesti leikkaukseen."
Saan kuitenkin luvan käydä pikaisesti kotona ja töissä hoitamassa välttämättömät käytännönjärjestelyt. Mies on yhä reissussa, eikä koirat pärjää yksin iltaan saakka. Hälytän miehen kotimatkalle ja hoidan jatkuvasti itkien tärkeimmät asiat kuntoon. Olen todella tehokas ja järkevä - mutta itken koko ajan.
Sairaalaan. Osastolla minut vastaanottaa tuttu hoitaja kahden vuoden takaa. Alle tunnissa makaan leikkauspöydällä. Kaikki sujuu hyvin, heräämössä ei ole kipuja. Osastolla minulle kerrotaan, että operaatio oli oletettua tähystysleikkausta suurempi. Alavatsallani on 20 cm avohaava ja rivi tikkejä. Lisäkoristeena tähystyksestä aiheutuneet kolme pientä reikää. Ruma näky. Tähystyksestä jouduttiin siirtymään avoleikkaukseen, sillä raskaus olikin kohdun kornussa, ylänurkassa, ns. kohdun sarvessa. Kohtulihas oli jo repeytynyt, mutta se saatiin korjattua. Alateitse en tule koskaan synnyttämään, jos nyt koskaan synnytänkään. Sekä lääkäri ja hoitajat hymyilevät kannustavasti ja sanovat, että on hienoa, että minulla on yhä munasarjat, kohtu ja toinen munanjohdinkin. Ehkä sen pitäisi lohduttaa.
Huonekaverini on todella mukava. En ehdi juurikaan itkeskelemään tai suremaan, sillä juttelemme paljon. Puhumme myös lapsettomuudesta ja leikkauskokemuksistamme. Tunnen olevani varsinainen konkari ja tietopankki. He ovat vasta lapsettomuushoitojen alkutaipaleella. Hän kotiutuu jo seuraavana aamupäivänä. Jään yksin. Tulee kyyneleet.
Muutaman tunnin päästä huoneeseen kärrätään suht tuore äiti, joka on saanut rajuja jälkivuotoja. He odotavat pääsyä operaatioon. Äidin mukana on pienen pieni vauva ja isä. Olen hirveän kateellinen. Luen muka lehteä, mutta en käännä sivua kertaakaan. Kuuntelen itkua nieleskellen ääniä verhon takaa. Kuulen kaikki lempeät sanat, imetyksen, suukot, jopa vauvan hengityksen. Nuo pari tuntia samassa huoneessa ovat elämäni pahimmat. Miksi vitussa minä en saa kokea tuota. Miksi vitussa suruani pitää lisätä tuomalla aivan nenän eteen se sama onni, joka juuri odotti minuakin. Miksi olen näin vihainen ventovieraille ihmisille - jopa sille vauvalle.
Hoitajat pyytävät myöhemmin anteeksi tilannetta. He pyrkivät kuulemma normaalisti välttämään tuomasta lapsellisia ihmisiä minun kaltaisteni tapausten kanssa samaan huoneeseen. Nyt osastolla vain oli niin täyttä. Yritän hymyillä ja sanon "ei se mitään". Ja vitut. Voisin huutaa heille täyttä kurkkua, kuinka ajattelemattomia he ovat. Olen kuitenkin tekopirteä, reipas ja voimakas.
Onneksi mies hakee minut kotiin, juuri kun pariskunta palaa operaatiosta huoneeseen toipumaan. Lähtiessä ehdin vielä lukea osaston seinälle askarrellut "Valmistautuminen vanhemmuuteen" ohjeet sekä kuulla väliovien takaa vastasyntyneiden itkua. Viiltääkö kaikki nyt surun vuoksi entistä lujempaa - vai olenko jälleen katkera lapseton? Taidan olla.
Koen kuitenkin olevani jollain tapaa myös enkelilapsen äiti. Vaikken itse saanut kuulla alkiomme sykettä, tiedän, että se oli elinvoimainen - että olin vähällä tulla äidiksi. Sykkeen vuoksi suru on nyt järjettömän suuri. Tunnen epäonnistuneeni, kun en voinut tarjota lapsellemme paikkaa, jossa se olisi saanut jatkaa kasvuaan. Se oli elinvoimainen ihmisen alku. Meidän lapsemme.
Tällä hetkellä en osaa ajatella tulevaa. Olen pitkällä sairaslomalla, enkä oikein tiedä mitä ajattelen uusista yrityksistä. Tiedän, että hoitomme ovat jo saaneet luvan jatkua ensi vuoden puolella. Tiedän myös, että tulen aina pelkäämään mahdollista plussaa. KU-raskaus on aina hengenvaarallinen tila. Onko järkeä uhmata kohtaloa ja uhrata terveyttään vain siitä syystä, että haluaa itsekkäästi äidiksi? Hedelmällisyydestä on tullut kohdallani uhka mahdollisuuden sijaan.
Suru
Niin siinä taas kävi. Ensin annetaan toivoa ja uskoa paremmasta. Lupaus kauan kaivatusta äitiydestä. Ja ennen kuin huomaankaan, kaikki on taas viety pois. Jäljellä on pohjaton suru. Pienokaisemme ei saanut jatkaa elämäänsä.
Tunnen taas vihaa ja katkeruutta. Tunnen taas olevani merkityksetön - lapseton. Voi kuinka inhoankaan itseäni! Vihaan katkeria ajatuksiani, viallista kroppaani ja sitä, että oli niin naiivi, että kuvittettelin onnen vihdoin tulleen kohdalle. Eniten vihaan sitä, että kolmen vuoden työ itseni ja ajatusteni kanssa on nyt pyyhkäisty yhdessä hetkessä pois. Juuri kun olin sinut lapsettomuuden kanssa, juuri kun kestin sitä, juuri kun olin tottunut käsittelemän pettymyksiä. Nyt tuntuu, etten pysty enää mihinkään. Edes elämään. Itken vain.
Pieni elämänliekki on sammutettu toissapäivänä, 1.12.2010. Rakas pieni, ikävöin sinua aina.
Tunnen taas vihaa ja katkeruutta. Tunnen taas olevani merkityksetön - lapseton. Voi kuinka inhoankaan itseäni! Vihaan katkeria ajatuksiani, viallista kroppaani ja sitä, että oli niin naiivi, että kuvittettelin onnen vihdoin tulleen kohdalle. Eniten vihaan sitä, että kolmen vuoden työ itseni ja ajatusteni kanssa on nyt pyyhkäisty yhdessä hetkessä pois. Juuri kun olin sinut lapsettomuuden kanssa, juuri kun kestin sitä, juuri kun olin tottunut käsittelemän pettymyksiä. Nyt tuntuu, etten pysty enää mihinkään. Edes elämään. Itken vain.
Pieni elämänliekki on sammutettu toissapäivänä, 1.12.2010. Rakas pieni, ikävöin sinua aina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)