perjantai 28. toukokuuta 2010

Kommenttien kirvoittamana...

... on pakko jatkaa vielä aiheesta. Tuulille ja Sydänjäälle iso kiitos edellisen kirjoituksen kommenteista - saitte minut pohtimaan tulevaa vielä lisää.

"Pitäisi tietää, milloin lopettaa". Niinpä, auttaisi niin kovasti jaksamaan, jos tietäisi kauanko tätä kaikkea on jäljellä. Pelkään, ettei x-määrä hoitoja riitä viemään meitä maaliin. En tiedä, kuinka kauan tuntuu siltä, että toivoa vielä on. En tiedä, koska on aika lopettaa. Enkä tiedä, missä hoidossa se plussa odottaa vai odottaako missään. Silti haluaisin päättää jo nyt, että katsomme vaikka vain nämä kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä pakkasukkoineen läpi ja sen jälkeen se oli siinä. Jäljelle jäisi vain yksi kysymys: entä jos "se yksi hoito vielä" olisikin tuonut toivotun tuloksen? Mistä tiedän, ettei onni odota kulman takana juuri sillä hetkellä kun päätämme luovuttaa?

Pitäisi vaan sitkeästi jatkaa ja jatkaa... "vielä yksi yritys". Sillä tiellä pelkään vuosien valuvan epätoivoon, pettymyksiin ja ahdistukseen. Kuitenkin jokin sisälläni sanoo, ettemme saa luovuttaa. Mutta onko se luovuttamista, jos jossain vaiheessa tyytyy siihen mitä on? Ottaa vastaan sen, mitä elämä tarjoaa, ihan sellaisenaan. Vaikka olemme läpikäyneet vasta ensimmäisen IVF:in, on lapsettoman elämää ja ahdistusta takana jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta on eletty käsijarru päällä, käytännössä yhden ainoan asian määrätessä tekemisiä.

Ja mitä sitten, jos lopetamme hoidot joskus? Adoptioprosessiin emme ole valmiita lähtemään. Moni yrittää lohduttaa sanomalla että "voittehan te aina adoptoida". Mutta kun ei haluta adoptoida, halutaan oma lapsi. Eikä kuitenkaan tiedetä jaksetaanko yrittää hoidoilla riittävän pitkään. Joku sanoo nyt "jos todella haluaa, jaksaa kyllä". Me ei kuitenkaan aiota edes yrittää jaksaa loputtomiin. Vaikka kuinka haluaisimme lasta, haluamme kuitenkin kokonaisuutena enemmän onnellista elämää ilman ahdistusta, pennin venytystä ja jatkuvaa hoitoruljanssia.

On kai pakko luottaa, että sen tuntee sitten, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Nyt sen aika ei ole. Onneksi. Meillä on vielä mahdollisuus :)

tiistai 25. toukokuuta 2010

Aika ei kulu

Plääh, vasta välikierron puolivälissä mennään... aika ei kulu, ei sitten millään.

Piti oikein laskea millä kiertopäivällä ollaan. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun en tiedä tarkalleen missä mennään. Itse asiassa tunne on aika vapauttava, vaikka uuden kierron odottaminen sinänsä onkin rasittavaa. Ei ole mitään paineita heilutella peitoa juuri tiettyinä päivinä, ei tarvitse tarkkailla jokaista oiretta tai oireettomuutta eikä ylläpitää toivonkipinää. Luomuihmettä ei yritetä. Olemme keskittyneet nauttimaan toistemme seurasta ja elämän tarjoamista muista mahdollisuuksista, ja yllättäen se on onnistunutkin.

Kävimme myös vähän aikaa sitten mieheni kanssa pitkän keskustelun hoitojen jatkosta ja tulevaisuudesta. Jäljellä olevat alkiomme on ymmärtääkseni pakastettu samaan olkeen. Olemmeko valmiit kahden alkion siirtoon, kaksosmahdollisuuteen? Mitä jos molemmat selviävät sulatuksesta ja lääkäri suosittelee vain yhden siirtoa? Heitämmekö toisen roskiin? Mitä jos PAS ei tärppää? Kuinka monta uutta IVF:iä jaksamme? Missä kulkee raja tälle kaikelle?

Keskustelu nosti tunteet pintaan ja sai veren (ainakin omani) kuohumaan. Vaikka kysymyksiin ei löytynyt vastauksia, oli hyvä puhua kaikki vaihtoehdot läpi. Se on varmaa, että loputtoman pitkään emme aio tätä matkaa taittaa, jos hoidot kerta toisensa jälkeen osoittautuvat tuloksettomiksi. Emme kumpikaan näe järkevänä elää lapsettomuushoitojen ehdoilla "loppu elämäämme". Se missä raja tulee vastaan - sen aika näyttää. Tällaiselle ylianalyyttiselle kontrollifriikille asian hyväksyminen on vaan pirun vaikeaa. Tätä matkaa en voi suunnitella etukäteen.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Pintaa kohti

Pettymyksen pahin aallonpohja on ohitettu ja mieli on taas hieman valoisampi. Uskottelen itselleni, että luonto teki oikean ratkaisun. Ehkä alkiollamme ei ollut kaikkia edellytyksiä kehittyä terveeksi ihmisen aluksi. Ehkä näin oli parempi.

Jätin luget pois keskiviikkona ja jo helatorstaina alkoi tuhrutella. Tänään vuoto on jo ihan normaalilla tasolla. Uusi kierto, joka on siis välikierto, on käynnissä. Uskottelivat klinikalta, että kropan on hyvä antaa palautua ja mielen levätä yhden kierron verran. Ja oikeassa varmaan ovat, kuukauden pakkoirtiotto ei voi ainakaan pahentaa tilannetta. Vaikka henkinen kantti kestäisikin uuden yrityksen heti perään, haluan että minulla on myös fyysisesti kaikki edellytykset mahdollisimman hyvään uuteen yritykseen. Siksi otin uutisen välikierrosta mukisematta vastaan.

Hyvää tässä on se, että mikäli välikierto noudattelee normaalia kuukautisrytmiäni, ehdimme tekemään PAS:in vielä ennen klinikan kesätaukoa. Tiukille aikataulut menee, muttei mahdottomiksi. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, ettei tämä kierto pitkity ja sotke suunnitelmia!

Olimme kertoneet hoidoistamme muutamille ihmisille. Näin olen ilmoitin heille myös epäonnistuneesta lopputuloksesta. Tiesin, että he kysyisivät kuitenkin. Oli kamalaa ottaa oman pettymyksen keskellä vastaan pahoitteluviestejä ja -puheluita. Jokainen sana, osanotto ja kannustava lause sai kyyneleet nousemaan silmiin ja surun moninkertaistumaan. Toisaalta kaikki tämä tuntui hyvältä. On ihana tietää, että joidenkin ihmisten edessä ei tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin on. Voi rehellisesti olla lapseton ja surullinen siitä.

Kuitenkin, mietin jo nyt haluanko PAS:in aikaan kertoa hoidoistamme läheisille niin yksityiskohtaisesti kuin nyt tein. Olisiko helpompaa hoitaa koko ruljanssi salassa muilta ja kertoa vain, jos onnistaa? Ja surra ihan yksin, rauhassa. Kolikon kääntöpuolena menettäisin samalla sen henkisen tuen, jota sain koko hoitoprosessin aikana muutamilta ihmisiltä.

Teille kaikille kommentoijille; kiitos ajatuksistanne! Ne auttavat osaltaan kääntämään katseet tulevaan ja uskomaan uusiin mahdollisuuksiin.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

IVF-nega

Kuten osasin odottaa, selkeä nega napsahti tänä aamuna testiin.

Hiljainen pettymys, hetkeksi miehen kainaloon makaamaan ja ihmettelemään yhdessä, tuleeko tästä ikinä mitään. Sitten ylös sängystä ja normaaleihin aamurutiineihin. Ajattelin jo selviäväni negasta ilman itkuja, mutta koirien kanssa lenkkeilessä yksin metsän keskellä tulvahti kyyneleet silmiin. Pakollinen itku, ahdistus ja suru. Kai suru on aina vaan koettava myös fyysisesti. Sitten kotiin, kasvojen huuhtelu kylmällä vedellä ja epätoivoinen yritys meikata punaiset, turvonneet silmät. Pian kulissi oli taas pystyssä ja peilistä tuijotti huoliteltu uranainen. Olin valmis lähtemään töihin ja ihmisten ilmoille. Sisälläni kaikki on kuitenkin yhä pirstaleina.

Kun heräsin testipäivää edeltävänä aamuna, ensimmäinen ajatukseni oli "en ole raskaana". Vaikka epäilys on ollut jo viikon verran ilmoilla oireiden vähyydestä johtuen, oli kaikki selvää jo tiistai-aamuna. Varoitin miestänikin asiasta, ettei odota seuraavan aamun tulosta liian optimistisena. Ja oikeassa olin. Ironista, kerrankin olisin halunnut tulenpalavasti olla väärässä.

Nyt pitää odottaa perjantaihin, että pääsen soittamaan klinikalle jatkosta. Toivottavasti pääsemme mahdollisimman pian PAS:iin. Menkkojen pitäisi ilmeisesti alkaa muutamassa päivässä, kun lopetin luget eiliseen... Saammekohan alkionsiirron jo seuraavaan kiertoon? Muussa tapauksessa homma taitaa lykkääntyä syksyyn kesätaukojen vuoksi. Jos niin käy, mä taidan huutaa vähän aikaa vittu-perkelettä jossain metsän keskellä...

On tää perseestä. Ensin odotat ja elät pelkästään yhden asian ehdoilla toista kuukautta. Sitten saat pettyä ja odottaa taas. Näinä hetkinä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Unohtaa kaikki, ajatus omasta lapsesta ja siitä, että mekin voisimme joskus onnistua saamaan edes hieman niitä onnenhippuja osaksemme. Jostain on kuitenkin jaksettava etsiä ne viimeiset voimanrippeet lähteä kohti uutta yritystä.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

maanantai 10. toukokuuta 2010

Loppukiri

Kahden yön päästä saan tehdä kotitestin ja juuri nyt tuntuu etten edes halua tietää lopputulosta. Pelkään, että totuus sattuu, vetää maton jalkojen alta, kuristaa kurkkua ja pilaa kaiken taas kerran.

Toivotin eilen äidilleni hyvää äitienpäivää ja hän sanoi "toivon sitä samaa sinulle", ja rutisti lujaa. Kunpa äitini olisi oikeassa.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Tuntuu ei miltään

Siinä se kaikessa lyhykäisyydessään. Ei mitään oireita, ei tunnetta että jotain olisi muuttunut, ei haaveilua tai pilvilinnojen rakentamista, ei mitään.

Siirron jälkeisten päivien huuma on kadonnut ja nyt jäljellä on enää pelko. Mitä jos me ei onnistuta - ikinä? Oireettomuus vahvistuu päivä päivältä, kun punktion jälkivaivat laantuvat. Maha ei ole enää juurikaan turvoksissa ja rintojen arkuus menee lugejen piikkiin. Muuten ei tunnu miltään. Pelottaa vietävästi. Toisaalta odotan testipäivää kuin kuuta nousevaa, mutta ehkä vieläkin enemmän odotan testipäivän olevan jo takanapäin. Loppuisi tämä piina ja jossittelu.

Huomenna kidutusta on jäljellä tasan viikko. Elämäni pisin viikko.