Muutoksia

Olen muuttumassa. Huomaan katsovani pikkuvauvoja. Sellaisia aivan pieniä, vasta muutaman viikon vanhoja. Ennen käänsin katseen nopeasti pois ja nielaisin. Nyt jään katsomaan, herkistymään ja hymyilemään sisäänpäin. Muiden vauvamahoista olen edelleen kateellinen ja hieman ärsyyntynyt. Mutta pikkuvauvat saavat jotain läikähtämään sydämessä. Sinänsä outoa, sillä en ole koskaan pitänyt aidosti muiden vauvoista (lukuunottamatta siskojeni lapsia). En ole lapsirakas, enkä jaksa ihastella vieraiden lasten edesottamuksia. Tämä piirre on aina ollut minussa, jo ennen lapsettomuutta. Lapsettomuus on varmasti vain vahvistanut sitä.

Viikon päästä raskauden ensimmäinen kolmannes päättyy. Pitäisi uskaltaa alkaa suunnittelemaan tulevaa ja kertoa raskaudesta tutuille. En tiedä olenko valmis. Jotenkin odotan vain koko ajan, että maha alkaisi näkyä. Tarvitsen konkreettisen todisteen, jonka myötä voisin avautua. Huomaan myös, että odotan vauvaa luoksemme. En odota plussaa, en raskautta, vaan ihan oikeaa ihmistä. Millainen hänestä tuleekaan? Hämmentävä ja ihmeellinen ajatus!

Koko ajan vahvistuu myös tunne siitä, että tämä blogi pitäisi päättää. Haluan päästää irti lapsettomuuden taakasta, vaikka tiedänkin, ettei se tule koskaan täysin katoamaan. Fyysiset ja henkiset arvet tulevat aina muistuttamaan koetusta matkasta. Samoin se, miten nykyään ajattelen asioista. Olen aivan toinen nainen, kuin ennen vuotta 2007, jolloin aloitimme yrityksen. Vaikeudet ovat hitsanneet minut ja mieheni vahvaksi pariksi. Tuntuu, että rakastan miestäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Suru on tehnyt minusta nöyremmän. En väitä olevani lapsettomuuteni vuoksi parempi kuin muut, mutta olen parempi kuin entinen minäni. En ota pieniä vastoinkäymisiä enää niin raskaasti, enkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Siinä mielessä arvostan itseäni enemmän kuin aiemmin. Nyt kun oppisin vielä luottamaan siihen, että tätä onnea ei viedä meiltä pois. Sitten olen kaikkine arpinenikin tyytyväinen.

Jos saisin näin jälkikäteen valita, en tietenkään valitsisi lapsettomuuden tietä enkä sitä surun määrää, joka matkalla on koettu. Nyt on kuitenkin helppo sanoa, että en ole enää niin pahoillani ja itsesäälin vallassa kaikesta tapahtuneesta. Pahoja asioita tapahtuu. Kaikille. Sille ei vain voi mitään. Elämä on epäreilu ja maailma tyly. Surun hetkellä kyselin, onko kaikella paskalla jokin tarkoitus; kasvattaa meitä ihmisinä, koetella kestävyyttämme, kiusata, rangaista... En koskaan löytänyt vastausta, enkä löydä sitä nytkään. Olen vain oppinut hyväksymään, että asioita tapahtuu. Halusit tai et.

En tietenkään olisi halunnut menettää enkelilapsiamme enkä itkeä niin paljon kuin olen itkenyt. Mutta jos se kaikki piti kokea päästäksemme tähän pisteeseen, niin kestän sen. Voi kunpa vain olisimme silloin tienneet, että kaikki päättyy vielä joskus hyvin. Olisimme jaksaneet hitusen paremmin.

Blogin kohtalo? Se jääköön avoimeksi. Skeptinen lapseton minussa käskee pitämään takaportin avoinna. Kaikkihan voi vielä mennä pieleen, ja silloin tarvitsen paikan, jossa voin purkaa tunteitani. Onnellinen odottaja minussa haluaisi pistää kaikelle pisteen, lopettaa blogin. Saa nähdä. Odotetaan vielä hetki.

Neuvolalääkärillä

Ultrassa sätki ja vipelsi viikkoja 9+2 vastaava alkio, jolla oli jo pienet käsien ja jalkojen alut näkyvillä. Lääkäri nauroi alkion jytäilylle. Itse tiputtelin onnen ja helpotuksen kyyneliä.

Seuraava etappi on nt-/np-ultra. Veriseulan jätämme väliin, sillä emme koe sen antavan tarpeeksi luotettavaa ja painavaa lisätietoa sikiön terveydentilasta. Emme myöskään halua mahdollista turhaa huolta murehdittavaksi, jos tulos keikkuu raja-arvoilla. Jos niskaturvotus on huomattava, arvioimme tilanteen uudelleen. Muussa tapauksessa jatkamme eteenpäin uskoen ja toivoen, että saamme tästä raskaudesta elävän ja terveen lapsen syliin saakka.

Miten te muut olette toimineet sikiöseulontojen suhteen?

Toivon, että uskallan kohta palata ajatuksissani hetkeksi myös taaksepäin. Lapsettomuus on tuonut elämäämme surua, murhetta ja synkkiä ajatuksia. Mutta toisaalta uskon, että siitä on seurannut jotain arvokastakin. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin lisää.

Tämä blogi ei tule jatkumaan odotusblogina, eikä ainakaan vauvablogina. Jos (tekisi mieli sanoa kun) pääsemme turvallisemmille vesille ja jatkuva menettämisen pelko alkaa hellittämään, lopetan blogin kirjoittamisen. Nyt haluan vielä purkaa tunteitani tänne.

Lapsettomuus on vielä 100% läsnä.

Uusi blogipohja

Kivikkoinen, harmaa polkumme on muuttumassa astetta helpommaksi kulkea. Uuden polun reunoilla kukkii kukat ja loistaa värit.

------

Ensimmäinen neuvolakäynti on takana ja ilokseni pääsen neuvolalääkärin vastaanotolle jo perjantaina. Lääkärikäynnillä tehdään alkuraskauden ultraus. Jännittää ihan hirveästi, onko kaikki mahassa edelleen hyvin. Tai ei jännitä, pelottaa. Onneksi perjantai on pian.

Neuvolakäynnistä ei paljon käteen jäänyt. Yleistä lässytystä terveellisestä ruokavaliosta, liikunnan tarpeellisuudesta ja muista itsestäänselvyyksistä. Lapsettomuustaustastamme käytiin seuraava keskustelu:

Terkka: "Miten olet jaksanut hoitojen aikana? Oli varmasti raskasta aikaa."

Minä: "Mitä pidemmälle edettiin, sen helpommaksi koin lapsettomuuden käsittelyn yleisellä tasolla. Alkuaika oli melkoista shokkia, kun tajusi ettei lapsen saaminen ole meille helppoa."

Terkka: "Niin, usein ne positiiviset ajatukset auttavat... monissa asioissa, näissäkin..."

Minä mielessäni: "Jep, jep. Rennosti vaan ja positiivisia ajatuksia. Kyllä se plussa sieltä tulee. Vittu joo, pitikö tämäkin taas kerran kuulla."

Minä: "No, sen on ainakin tästä taipaleesta oppinut, että omilla ajatuksilla ja teoilla ei voi mitenkään vaikuttaa näiden asioiden kulkuun."

Neuvolakorttiin merkittiin karusti: 4. raskaus / 0 syntynyttä lasta. Repeytyneen kohdun ompelu kirjattiin ylös, sillä sen myötä saatamme joutua suunniteltuun sektioon, jos raskaus etenee loppuun saakka. Nyt pitäisi myös päättää haluammeko sikiöseulontoihin. Ja verikokeessakin pitäisi käydä testauttamassa vesirokon vasta-aineet.

Huh... Jotenkin kaiken pohtiminen ja tekeminen tuntuu nyt todella raskaalta. En uskalla heittäytyä vieläkään raskaana olevan rooliin ja suunnitella tulevaa.

Kun nyt vain saisimme tietää, että alkiomme sydän yhä sykkii.

Rv 8+1

Oireita vihdoin havaittavissa. Rinnat ovat muuttuneet sivuilta aroiksi ja hieman turvonneet. Vatsa on iltaisin todella turvoksissa, ja uusimpana tulokkaana flunssa, joka iski aivan puun takaa. En muista koska olen viimeksi sairastanut. Nyt haluan siis hyvällä syyllä pitää flunssaa yhtenä raskausoireena. Voihan se olla sattumaakin, että flunssa tuli juuri nyt, mutta minulle se kelpaa mainiosti oireeksi - oljenkorrekseni :)

Varasin ajan neuvolaankin jo. Oireista, äitiyskortista, varhaisultrakuvasta ja neuvola-ajasta huolimatta on vaikea muistaa olevansa raskaana. Jotenkin se sana ei vain istu suuhuni enkä osaa edelleenkään nauttia tilanteesta.

Minä + Raskaana = Ei tunnu todelliselta.

Odotan seuraavaa ultraa - joka taitaa olla nt-/np-ultra - kuin kuuta nousevaa. Haluan nähdä omin silmin, että sisälläni todella on elämää. Haluan, erottaa vauvamme ääriviivat ultrakuvasta. Haluan nähdä sen kauniisti tuikkivan tähden taas. Kaipaan jotain konkreettista todistetta raskaudestani. Ja ennen kaikkea haluaisin, että myös mieheni näkisi vihdoin omin silmin Murusemme.

Voi kunpa kaikki olisi hyvin, vaikka äiti sairastaakin, on väsynyt ja kiukkuinen, ja pelkää taas kuvitelleensa kaiken.