Olen muuttumassa. Huomaan katsovani pikkuvauvoja. Sellaisia aivan pieniä, vasta muutaman viikon vanhoja. Ennen käänsin katseen nopeasti pois ja nielaisin. Nyt jään katsomaan, herkistymään ja hymyilemään sisäänpäin. Muiden vauvamahoista olen edelleen kateellinen ja hieman ärsyyntynyt. Mutta pikkuvauvat saavat jotain läikähtämään sydämessä. Sinänsä outoa, sillä en ole koskaan pitänyt aidosti muiden vauvoista (lukuunottamatta siskojeni lapsia). En ole lapsirakas, enkä jaksa ihastella vieraiden lasten edesottamuksia. Tämä piirre on aina ollut minussa, jo ennen lapsettomuutta. Lapsettomuus on varmasti vain vahvistanut sitä.
Viikon päästä raskauden ensimmäinen kolmannes päättyy. Pitäisi uskaltaa alkaa suunnittelemaan tulevaa ja kertoa raskaudesta tutuille. En tiedä olenko valmis. Jotenkin odotan vain koko ajan, että maha alkaisi näkyä. Tarvitsen konkreettisen todisteen, jonka myötä voisin avautua. Huomaan myös, että odotan vauvaa luoksemme. En odota plussaa, en raskautta, vaan ihan oikeaa ihmistä. Millainen hänestä tuleekaan? Hämmentävä ja ihmeellinen ajatus!
Koko ajan vahvistuu myös tunne siitä, että tämä blogi pitäisi päättää. Haluan päästää irti lapsettomuuden taakasta, vaikka tiedänkin, ettei se tule koskaan täysin katoamaan. Fyysiset ja henkiset arvet tulevat aina muistuttamaan koetusta matkasta. Samoin se, miten nykyään ajattelen asioista. Olen aivan toinen nainen, kuin ennen vuotta 2007, jolloin aloitimme yrityksen. Vaikeudet ovat hitsanneet minut ja mieheni vahvaksi pariksi. Tuntuu, että rakastan miestäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Suru on tehnyt minusta nöyremmän. En väitä olevani lapsettomuuteni vuoksi parempi kuin muut, mutta olen parempi kuin entinen minäni. En ota pieniä vastoinkäymisiä enää niin raskaasti, enkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Siinä mielessä arvostan itseäni enemmän kuin aiemmin. Nyt kun oppisin vielä luottamaan siihen, että tätä onnea ei viedä meiltä pois. Sitten olen kaikkine arpinenikin tyytyväinen.
Jos saisin näin jälkikäteen valita, en tietenkään valitsisi lapsettomuuden tietä enkä sitä surun määrää, joka matkalla on koettu. Nyt on kuitenkin helppo sanoa, että en ole enää niin pahoillani ja itsesäälin vallassa kaikesta tapahtuneesta. Pahoja asioita tapahtuu. Kaikille. Sille ei vain voi mitään. Elämä on epäreilu ja maailma tyly. Surun hetkellä kyselin, onko kaikella paskalla jokin tarkoitus; kasvattaa meitä ihmisinä, koetella kestävyyttämme, kiusata, rangaista... En koskaan löytänyt vastausta, enkä löydä sitä nytkään. Olen vain oppinut hyväksymään, että asioita tapahtuu. Halusit tai et.
En tietenkään olisi halunnut menettää enkelilapsiamme enkä itkeä niin paljon kuin olen itkenyt. Mutta jos se kaikki piti kokea päästäksemme tähän pisteeseen, niin kestän sen. Voi kunpa vain olisimme silloin tienneet, että kaikki päättyy vielä joskus hyvin. Olisimme jaksaneet hitusen paremmin.
Blogin kohtalo? Se jääköön avoimeksi. Skeptinen lapseton minussa käskee pitämään takaportin avoinna. Kaikkihan voi vielä mennä pieleen, ja silloin tarvitsen paikan, jossa voin purkaa tunteitani. Onnellinen odottaja minussa haluaisi pistää kaikelle pisteen, lopettaa blogin. Saa nähdä. Odotetaan vielä hetki.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Eihän tänne ole mikään pakko kirjoittaa, jos siltä tuntuu. Mutta toisaalta lopettamispäätös voi jonain päivänä tuntua kurjalta jos jokin asia painaa mieltä ja kaipaa ulospääsytietä. Kyllä niitä juttuja tulee eteen yleensä ja jos ei tule, niin blogi on hiljainen. Ehkä itsekkäästi tässä tsemppaan jatkamaan, mutta olisi kiva vähintään kuulla, että jonain päivänä loppu hyvin kaikki hyvin.
VastaaPoistaMinullakin on vaikeuksia kirjoittaa uutta odotusblogiani. Tuntuu, että raskaus on jotenkin tosi yksityinen asia eikä siitä ole yhtä helppo kirjoittaa kuin lapsettomuushoidoista. Olen myös huomannut, että lapsettomuus ehti sittenkin hiipiä minuun ehkäpä syvemmin kuin luulinkaan. Tähän alkuraskauteen on liittynyt myös paljon vanhojen tunnelastien käsittelyä. Onnellisten tapahtumien myötä olen ymmärtänyt, kuinka alakuloinen olenkaan ollut.
VastaaPoistaItsekkäästi minäkin toivoisin, että kertoisit jatkossakin kuulumisia aina kun vähänkään siltä tuntuu. Mielellään lukisin tunnelmistasi.
Varmasti moni meistä toivoo ihan itsekkäistä syistä, että jatkaisit blogia :-) Minustakin tuntui aluksi oudolta, kun lapsettomuusblogini muuttui odotusblogiksi - mutta sitten totuin ajatukseen, ja nyt olen tyytyväinen, kun koko tarina on samoilla sivuilla. Mutta minun tarinani ei ollutkaan ihan yhtä kivikkoinen kuin sinulla on ollut...
VastaaPoistaKuulostaa tutulta tuo, ettet välitä muiden lapsista. Minäkään en ole koskaan välittänyt, ellei ko. lapsi ole ollut ihan poikkeuksellisen sympaattinen. Kaikki sanoivat, että oma lapsi on aivan eri asia. Yllätyin, miten mahdottoman eri asia se onkin. Maailmassa ei ole kertakaikkiaan mitään ihanmpaa kuin se oma lapsi! :-) Voimia odotukseen ja varmasti se vatsa pullahtaa esiin pian!
Kirjoitat niin osuvasti ja hyvin! Ihan samanlaisia ajatuksia on minullakin, vaikka vielä odotan omaa ihmettä tapahtuvaksi. Vaikeudet muuttavat meitä kaikkia. Jatkaisin niin mielelläni tarinasi seuraamista, mutta ymmärrän toki jos päätät blogin lopettaa. Lämpimiä kesäpäiviä ja kaikkea hyvää!
VastaaPoistakulkija
Hienosti kirjoitettu. En minäkään aina niin välitä toisten vauvoista, ja nyt vielä vähemmän kun olen itse raskaana :) Odotan varmaan sitä kaikkein parasta saapuvaksi...
VastaaPoistaJos et halua jatkaa tätä blogia, niin mitä jos perustaisit uuden ja aloittaisit ihan puhtaalta pöydältä?