Aika sanoa hyvästit

Poika on lähes kolmen viikon ikäinen ja tuntuu, että hän olisi aina ollut osa perhettämme. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Vauva on paljon rinnalla ja imee parhaimmillaan 2-3 tuntia putkeen, tai vain puolen tunnin unien välein. Tissimaratonit ovat uuvuttavan ihania. Tätä tämä nyt on. Läheisyyttä pienen ihmeemme kanssa. Vuorokaudenajat ja viikonpäivät menettävät merkityksensä. On vain Hän ja hänen tarpeensa.

Kauneimpia hetkiä ovat ne illan tunnit, kun poika aloittaa aktiivisen seurustelun. Tummat silmät katsovat suoraan syvälle sieluun. Käsittämätön tunne, joka saa äidin joka kerta kyyneliin. Öisin poika antaa meidän nukkua jopa 3 tunnin pätkiä, joten univelka ei ole vielä päässyt yllättämään. Välillä yöt ovat rikkonaisia ja tuntuu, että mikään ei tyydytä poikaa. Ei tissi, ei rauhoittelu, ei tutti. Hetkeäkään en kuitenkaan vaihtaisi pois. Tätä on odotettu niin kauan.

Imettämisen ongelmista ja haasteista voisin kirjoittaa romaanin. Imetyksen alku ei ollut ruusuilla tanssimista. Olen itkenyt ja tuntenut oloni riittämättömäksi. Olen taistellut tunteitteni kanssa, kun lapsi huutaa rinnalla enkä saa häntä rauhoittumaan. Nyt kaikki alkaa kuitenkin sujua, ja se luo uskoa äitiyteen. Siihen, että osaan.

Elämä on nyt juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin sen olevan. Joka päivä jään katsomaan levollisena nukkuvaa poikaani ja tirautan onnenkyyneleet. Juuri häntä varten jaksoimme taistella kaikki vuodet.

On aika sanoa hyvästit ja kiittää myötäelämisestänne, rakkaat blogini lukijat. Vertaistuen voimaa on vaikea sanoin kuvata. Vaikka oma blogi nyt hiljenee, jatkan yhä taustalla seuraamalla teidän muiden kuulumisia. Ja kun jonain päivänä lähdemme uuteen yritykseen jäljellä olevilla alkioillamme, saatan palata purkamaan tuntoja.

Rakkautta, valoa ja voimia päiviinne!