perjantai 15. lokakuuta 2010

Blogi tiensä päässä?

En ole käynyt lapsettomuusblogeissa enkä hirveästi ajatellut koko lapsettomuutamme viimeisten parin kuukauden aikana. Huomaan, että blogimerkintäni käyvät vähiin. Juuri nyt olo on perusonnellinen. En tunne suurta surua tai vihaa, eikä mielialatkaan heittele samaa tahtia, kuin pahimman lapsettomuuskipuilun aikoihin. Alkava talvi, pimeys ja kylmyys ovat tällä hetkellä ainoita asioita, jotka masentavat mielen.

Olemme menossa kohti ensimmäistä PAS:ia. Syön tällä hetkellä Zumenon-tabletteja. Kolmen päivän popsimisen aikana en ole tuntenut mitään sivuoireita, vaikka rinta-arkuudesta varoiteltiinkin. PAS:iin piti alunperin lähteä jo kuukausi sitten, mutta limakalvoni oli onnettoman ohut... Lääkäri päätti ottaa käyttöön suunnitelma B:n - hormonaalisesti tuetun alkionsiirron.

En tiedä, miksi en jaksa nyt edes jännittää saatikka hekumoida tulevaa siirtoa. Otan kaiken vastaan tyynen rauhallisesti. Outoa. Perusluonteeni ei todellakaan ole tyyni ;) Välillä mietin, onko lapsettomuus lannistanut minut, katkaissut selkärankani. Missä on se nainen, joka taistelee ja pyristelee viimeiseen asti, elää joka solullaan niin ilon kuin surunkin ja räksyttää heti, kun asiat ei mene mielen mukaan? Olenko kasvanut ja päässyt lapsettomuuden yläpuolelle vai luovuttanut hiljaa...?

Omia tunteita on todella vaikea eritellä nyt, kun kaikki ei enää ole niin pinnalla, niin uutta. Pelottaa, että olen tottunut lapsettomuuteen. Ja vielä enemmän pelottaa, että tämä asenne vie meiltä viimeisetkin onnistumisen mahdollisuudet. Mutta silti en jaksa enää raivota ja ahdistua. Samasta syystä alkaa tuntua, että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kaikki on jo sanottu. En tunne enää samanlaista tarvetta avautua, kuin blogia aloittaessani. Olen tyhjentänyt rumimmat ajatukset, surun ja vihanpuuskat itsestäni tänne, lapsettomuuden kaatopaikalle :) Nyt on suhteellisen hyvä olla.

Blogini on tehnyt tehtävänsä - ainakin toistaiseksi. Kiitos kaikille matkaani seuranneille korvaamattomasta vertaistuesta! Olette ihania, vahvoja naisia kaikki.

Nyt uskallan jatkaa lapsettomuuden matkaa yksin (=yhdessä mieheni kanssa). Aika näyttää minne tie vie.

"Sä hymyilet ja kysyt, kuinka voin, kuinka kohdelleet on vuodet kulkijaa.
No mitä tässä, kaikki toimii, ei syytä valittaa,

kyllä teiltä näiltä poimii sielu kodikseen aina muiston muutaman."

- Hukun, Jani Wickholm -