Ajatuksia sektiosta

Sain ylilääkärin lopullisen vahvistuksen synnytystapaan viimeisimmällä äitiyspolikäynnillä: sunnitellulla sektiolla mennään. Sektio tehdään rv39.

Kun aikanaan kornuraskauteni leikkauksen jälkeen kuulin operoineelta lääkäriltä, etten tule todennäköisesti koskaan synnyttämään alateitse, olin todella surullinen. Tuntui, että minulta vietiin taas yksi äitiyden mahdollisuus pois. Jäisin yhtä kokemusta köyhemmäksi, vaikka äidiksi joskus tulisinkin. Tuo suru hautautui kuitenkin lapsen menetyksen surun alle, enkä ehtinyt alkujärkytyksen jälkeen juurikaan ajattelemaan asiaa.

Asia kulki mukana alitajunnassa ja kun sitten vihdoin saimme tämän raskauden alulle, nousi synnytys heti mieleen. Kyselin alusta asti neuvolasta ja lääkäreiltä, kuka päättää ja milloin päätetään, miten tulen lapseni synnyttämään. Lähes kaikki sanoivat "aina pääsääntöisesti alateitse". Suurinosa oli sitä mieltä, ettei kohdun leikkaus tai esim. aiempi sektio vaikuta asiaan. Koko keskiraskauden pallottelin ajatuksiani edestakaisin ja yritin orientoitua sekä mahdolliseen sektioon että alatiesynnytykseen. Epätietoisuus ahdisti.

Sektiopäätös oli lopulta iso helpotus. Nyt tiedän mihin voin alkaa valmistautumaan. Tuntuu turvalliselta itseni kannalta, ettei kohdun kestävyyttä lähdetä testaamaan supistuksilla. Ja tuntuu turvalliselta myös lapsen kannalta, että se otetaan hallitusti ulos tähän maailmaan. En pelkää leikkauksia, leikkaussaleja enkä sairaaloita. Ymmärrän riskit, mutta luotan terveydenhuollon ammattilaisiin. Olen aina toipunut todella nopeasti operaatioista, ja kipukynnyksenikin on suht korkea. Leikkaushaavojen kanssa olen aina pärjännyt ilman masiivisia kipulääkeannoksia. Ratkaisu tuntuu kaikinpuolin hyvältä.

Sektion ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan kovin luonnonmukainen tapa saattaa lapsi tähän maailmaan. Mutta toisaalta, meidän lapsemme kohdalla sana "luomu" on muutenkin aika kaukaa haettua... On käytetty hormooneja, on leikattu epäkesko munanjohdin pois ja ommeltu vähän kohtulihasta, on yritetty ja petytty, on siitetty lapsi laboratorion maljalla, pidetty alkiota useita kuukausia pakkasessa ja lopulta istutettu se kohtuuni karussa klinikkaympäristössä.

Kauniiksi sektion tekee ajatuksissani se, että isä saa ainutlaatuisen mahdollisuuden omia vastasyntyneen itselleen. Kun itse tulen viettämään aikaa leikkaussalissa ja heräämössä, saa isä tutustua lapseensa omassa rauhassa. Lapsemme ensihetket tässä maailmassa saattavat hyvinkin kulua isän rintaa vasten, turvallisessa ja vahvassa sylissä. Ihana, liikuttava ajatus.

Ainoa negatiivinen asia, joka kummittelee mielessä, on leikkaushistoriani. Kuinka monta leikkauksien tuomaa arpea kohtuni vielä kestää? Olisi kamalaa, jos emme saisi tämän jälkeen enää yrittää lasta, vain sen takia, ettei kroppani kestä.

Seuraavaksi jännäillään sektiopäiväpäätöstä. Hassua saada tietää kauan odotetun lapsensa syntymäpäivä etukäteen. On myös hieman outoa ravata erityisseurannassa äitiyspolilla, vaikka oma olotila on mitä parhain. Murunen kasvaa edelleen keskikäyrillä ja melskaa masussa vimmatusti. Mistään ei kivistä, liikkuminen on helppoa ja pitkät lenkit kuuluvat yhä päiväohjelmaani. Silti polilla kehoitetaan koko ajan seuraamaan kohdun tuntemuksia. Sairaalaan pitää lähteä heti, jos operoidulla puolella on epätavallisia tuntemuksia.

Vajaan kahden viikon päästä alkava äitiysloma tulee varmasti tarpeeseen. Energinen työminäni saa väistyä ja voin keskittyä vain yhteen asiaan - äitiyteen.

Muumi rv33