Tasaista matalalentoa

Siinä se, ei ihmeitä.

Tunnetila on tasaisen harmaa - ei rypemistä syvällä itsesäälissä, vaikka kuukautisetkin taas ilmestyivät ja haave vauvasta luisui taas hieman kauemmaksi. Onnenpilkahduksia on päivttäin; kirpeä syyssää ja auringonpaiste, rauhallinen kävelylenkki metsässä, korien ilonpidon seuraaminen, suppilovahverojen löytyminen, miehen hellä katse, onnellinen olo toisen kainalossa, suussa sulava suklaa, täyteläinen punaviini ja takkatulen lämpö...

Ei kuulosta yhtään paskemmalta? Ei niin, kyllä mä nautin. Yritän elää hetkessä, joka solullani. Nauran ja iloitsen. Mutta kuitenkin aina välillä ajatus karkaa siihen aikaan, kun saan olla raskaana, tulla äidiksi ja viettää aikaa lapseni kanssa. Voi kunpa se tulisi jo!

Sitten havahdun taas haaveilemasta ja toistelen itselleni "elä hetkessä, älä jossain kaukana, jota ei ehkä tulekaan". En tiedä. Pitääkö vaan yrittää haudata haaveet ja olla realisti? Toisaalta saan voimaa ja uskoa odottamiseen, kun annan ajatusten aina välillä livahtaa sinne "sitten kun" aikaan. Miten se menikään... "haaveet kantaa"....

Toinen femari-kierto on nyt hyvää vauhtia menossa. Sivuoireita ei edelleenkään ole. Olemme mieheni kanssa valmiita satsaamaan taas täydellä teholla tähän yrityskertaan, vaikka onnistumisen todennäköisyys on lottovoiton luokkaa. Laskeskelin juuri, että kolmas ja viimeinen femari-kierto päättyy marraskuun puolivälissä. Tämä tietää sitä, että marraskuussa pääsemme vihdoin IVF-suunnittelukäynnille. Tietääkö kukaan julkisen puolen jonotusajoista? Vaihtelee varmaan paikkakunnittain, mutta mietin vaan, onko meillä kenties taas kolme kuukautta, puoli vuotta tai peräti enemmän odotusta tiedossa... *huokaus*

"Toisen onni ei ole itseltä pois"

Työkaveri sai juuri vauvan, jonka piti olla meidän. Näin lapsellisesti ajattelen. Myönnetään.

Tammikuisen KU-episodin jälkimainingeissa työkaveri ilmoitti olevansa raskaana. LA samoihin aikoihin, kun meidän pienokaisen olisi pitänyt syntyä... Ja nyt työkaverin vauva syntyi. Ahdistaa, vituttaa, surettaa. En tietenkään ole kateellinen juuri siitä vauvasta, vaan vain surullinen ajatuksesta, että sama onni luvattiin meille joulukuussa, mutta otettiinkin raa'asti pois tammikuussa. Ja annettiin jollekin toiselle, aivan viereen, kuin kiusaksi.

Kiitti vaan elämä.

Avautumista

Viime viikolla tuli sairastettua oikein kunnon syysflunssa ja siinä sivussa avauduttua lapsettomuudesta vähän syvemmin muutamalle henkilölle. Äidilleni ja uus-vanhalle ystävälleni.

Uus-vanha nimitys syystä, että olen tuntenut tämän ystävän jo vuosia, mutta emme ole olleet kovin läheisissä tekemissä aiemmin. Nyt hän on muuttanut lähiseudulle ja olemme lähentyneet valtavasti. Olimme yhteisellä automatkalla ja siinä matkanvarrella jutut seilasivat maan ja taivaan välillä... Myös lapsettomuuteen. Ystäväni, joka siis tiesi karkealla tasolla ongelmastamme, kysyi mitä tälle saralle kuuluu, olemmeko jo hoidoissa - ja siitä se sitten lähti. Lapsettomuuden ruotiminen pohjamutia myöten. Tuntui hyvältä keskustella asiasta aidosti empaattisen ihmisen kanssa, joka ei esittänyt ymmärtävänsä tuskaa täysin, mutta joka halusi ymmärtää. Halusi myötäelää. Oli aidosti kiinnostunut tilanteestamme ja osasi olla heittämättä mitään "älä sure" kommetteja. Kiitos, ystäväni! Uskomatonta miten jotkut ihmiset vain osaavat olla oikein. Sanoa ne oikeat sanat, olla hiljaa, kuunnella ja osallistua.

Äidilleni avauduin, kun vanhempani käväisivät meillä noin viikko sitten kylässä. Äiti katsoi jossain kohtaa, muun juttelun lomassa, minua syvälle silmiin ja kysyi "Mitä teille kuuluu?". Ei sen kummempia johdatuksia tai viittauksia lapsettomuuteen, mutta näin hänen silmistään ja katsestaan, mitä hän tarkoitti. Silti vastasin kuin typerys "Ihan hyvää. Töissä on kiire syksy ja koirien kanssa tässä kaikenlaista harrastellaan...". Aargh. Miksen voinut kertoa missä hoitojen suhteen mennään ja mitä tunnen. Jäin pyörittelemään asiaa mielessäni ja harmitti heti samantien, etten osannut avautua. Kun vanhempamme olivat jo pakkaamassa autoa, avasin vihdoin suuni. Kerroin missä vaiheessa hoidot ovat. Mitä ollaan koettu ja mitä seuraavaksi. Helpotti ihan hirveän paljon, kun oma äiti vihdoin sai tietää ihan kaiken, myös tähän kaikkeen liittyvät tunteet.

Emme pidä äitini kanssa yhteyttä päivittäin, emmekä aina edes viikottain. Välillä soitellaan tiheämmin, mutta keskiverto kuulumistenvaihtelu tapahtuu ehkä muutaman viikon välein. Avautumiseni jälkeen äitini soitti useana päivänä peräkkäin ja oli selvästi huolissaan henkisestä hyvinvoinnistani ja jaksamisestani. Tuntui hyvälle.

Mikä kertomisessa sitten on niin vaikeaa? Ehkä tietoisuus siitä, että kertoessaan lapsettomuudesta ja sen mukanaantuomista tunteista, ottaa samalla ison riskin. Riskin siitä, että toinen ei ymmärräkään. Sanoo jotain, mitä en halua kuulla. Jotain mikä satuttaa vielä lisää tätä valmiiksi rikkinäistä minää. Siitä siinä kai on kyse. Itsesuojelusta.

Tällä kertaa riski kannatti ottaa.

* Tilannepäivitys: Enää vajaa viikko oletettuun kuukautisten alkamispäivään. Ei oireen oiretta. Taisi mega-femari-munis mennä hukkaan... Kuinkas muutenkaan.

Terapiaa

Lapsettomuus on kokonaisvaltainen olotila. Se ei ole pelkkä tilanne, tapahtuma tai ajatus. Se kulkee mukana kokoajan. Välillä on hetkiä, jolloin en tiedä mihin laittaisin kaikki tunteet ja ahdistuksen, jota lapsettomuus aiheuttaa. Nyt olen löytänyt yhden keinon totaaliselle irtiotolle: ratsastus.

Olen käynyt vuosien tauon jälkeen taas ratsastustunneilla ja viime kerralla tajusin jotain merkittävää: en ajatellut lapsettomuutta kertaakaan ratsastustunnin aikana. Muutenhan tuo peikko kulkee mukana töissä, harrastuksissa, illalla kotisohvalla, koirien kanssa lenkkeillessä... Hevosen selässä ei voi keskittyä kuin ratsastamiseen. Jos ajatus karkaa hetkeksikään muualle, istunta ja tasapaino hajoaa ja hevonen ei toimi. Täydellistä pakko-irtiottoa omista ajatuksista. Täydellinen pako pään sisältä jonnekin muualle - juuri sitä kaipaan. Ihanaa! Ja ennen kaikkea terapeuttista.

Tilannepäivitys:
Piinaviikot julistetaan alkaneeksi. Vaikka ovis hyödynnettiin huolella, asenne on pessimistinen. Ja raskaustestejä en aio ostaa.

"Hyvältä näyttää"

...sanoi lääkärini aamulla.

Seurantaultrassa siis käyty ja oikealle puolelle on kasvanut hieno 20 mm johtofolli (KP12)! Vasemmalla vain aivan pieni 7 millinen, limakalvot hyvällä mallilla. Aavistelinkin muniksen kehittyvän oikealla, siellä on tuntunut nipistelyä alkukierrosta. Paha vaan, kun se on just se väärä puoli... Mulla ei siis ole munanjohdinta enää siellä. Lääkäri lohdutteli, että kyllä ne munikset voi kulkeutua toisellekin puolelle. Miksen mä vaan jaksa usko siihen? Ja vaikka kulkeutuisikin, niin miten ne pääsee mun jäljellä olevasta epäkesko-tuubasta läpi sinne, missä uusi elämä voisi alkaa... Tarvitaan pieni ihme.

"Yläkerta hoi, tilaisin yhden ihmeen, kiitos! Lupaan etten vaivaa teitä enää sen jälkeen." Kai munkin elämää varten on varattu edes yksi ihme? Haluan sen nyt. Viikonlopun ohjelma painottuu siis tiukasti makkarin puolelle :D Nyt on käytettävä tilaisuus hyväksi, otettava kaikki irti otollisista olosuhteista. Rukoilen, toivon ja odotan. Tule pieni, tule meidän luo pian!

Jatkosta sovitiin sen verran, että katsotaan vielä seuraavat kaksi kiertoa Femareilla, ilman seurantaultraa, ja sitten mennään klinikalle suunnittelemaan ekaa IVF-hoitoa. IIIK! Me siis skipataan piikittelyt ja inssit ja hypätään suoraan koeputkihoitoon. Tätä uutista olen lääkäriltä odottanut ja nyt se tuli. Hurjaa, jännää ja vähän pelottavaakin. Joudumme kääntämään sen viimeisen kortin hoitomuodoissa jo näin pian. En tiedä onko se pelkästään hyvä asia. Jotenkin se tuntuu myös niin lopulliselta. Sen jälkeen ei vaihtoehtoja enää ole. Mutta toisaalta, jos munanjohtimeni ei toimi, niin miten muutenkaan voimme onnistua. Aion siis ottaa uutisen positiivisena käänteenä hoitojen tiellä ja katsoa luottavaisena tulevaan. Sounds like a good plan :)