Avautumista

Viime viikolla tuli sairastettua oikein kunnon syysflunssa ja siinä sivussa avauduttua lapsettomuudesta vähän syvemmin muutamalle henkilölle. Äidilleni ja uus-vanhalle ystävälleni.

Uus-vanha nimitys syystä, että olen tuntenut tämän ystävän jo vuosia, mutta emme ole olleet kovin läheisissä tekemissä aiemmin. Nyt hän on muuttanut lähiseudulle ja olemme lähentyneet valtavasti. Olimme yhteisellä automatkalla ja siinä matkanvarrella jutut seilasivat maan ja taivaan välillä... Myös lapsettomuuteen. Ystäväni, joka siis tiesi karkealla tasolla ongelmastamme, kysyi mitä tälle saralle kuuluu, olemmeko jo hoidoissa - ja siitä se sitten lähti. Lapsettomuuden ruotiminen pohjamutia myöten. Tuntui hyvältä keskustella asiasta aidosti empaattisen ihmisen kanssa, joka ei esittänyt ymmärtävänsä tuskaa täysin, mutta joka halusi ymmärtää. Halusi myötäelää. Oli aidosti kiinnostunut tilanteestamme ja osasi olla heittämättä mitään "älä sure" kommetteja. Kiitos, ystäväni! Uskomatonta miten jotkut ihmiset vain osaavat olla oikein. Sanoa ne oikeat sanat, olla hiljaa, kuunnella ja osallistua.

Äidilleni avauduin, kun vanhempani käväisivät meillä noin viikko sitten kylässä. Äiti katsoi jossain kohtaa, muun juttelun lomassa, minua syvälle silmiin ja kysyi "Mitä teille kuuluu?". Ei sen kummempia johdatuksia tai viittauksia lapsettomuuteen, mutta näin hänen silmistään ja katsestaan, mitä hän tarkoitti. Silti vastasin kuin typerys "Ihan hyvää. Töissä on kiire syksy ja koirien kanssa tässä kaikenlaista harrastellaan...". Aargh. Miksen voinut kertoa missä hoitojen suhteen mennään ja mitä tunnen. Jäin pyörittelemään asiaa mielessäni ja harmitti heti samantien, etten osannut avautua. Kun vanhempamme olivat jo pakkaamassa autoa, avasin vihdoin suuni. Kerroin missä vaiheessa hoidot ovat. Mitä ollaan koettu ja mitä seuraavaksi. Helpotti ihan hirveän paljon, kun oma äiti vihdoin sai tietää ihan kaiken, myös tähän kaikkeen liittyvät tunteet.

Emme pidä äitini kanssa yhteyttä päivittäin, emmekä aina edes viikottain. Välillä soitellaan tiheämmin, mutta keskiverto kuulumistenvaihtelu tapahtuu ehkä muutaman viikon välein. Avautumiseni jälkeen äitini soitti useana päivänä peräkkäin ja oli selvästi huolissaan henkisestä hyvinvoinnistani ja jaksamisestani. Tuntui hyvälle.

Mikä kertomisessa sitten on niin vaikeaa? Ehkä tietoisuus siitä, että kertoessaan lapsettomuudesta ja sen mukanaantuomista tunteista, ottaa samalla ison riskin. Riskin siitä, että toinen ei ymmärräkään. Sanoo jotain, mitä en halua kuulla. Jotain mikä satuttaa vielä lisää tätä valmiiksi rikkinäistä minää. Siitä siinä kai on kyse. Itsesuojelusta.

Tällä kertaa riski kannatti ottaa.

* Tilannepäivitys: Enää vajaa viikko oletettuun kuukautisten alkamispäivään. Ei oireen oiretta. Taisi mega-femari-munis mennä hukkaan... Kuinkas muutenkaan.