maanantai 30. toukokuuta 2011

Oireettomuuutta ja pohdintaa

Kokonaisvaltainen oireettomuus jatkuu. Tuntuu ihmeelliseltä, että sisälläni sykkii pieni elämänalku ja minä en tunne mitään. Jos hakemalla haen jotain viitteitä raskausoireista, niin väsymys on ainoa, jonka voin allekirjoittaa. Plussan ja ultran välillä olin useana päivänä täysin voimaton. Nyt samanlaisia päiviä ei enää ole, vaikka iltaisin simahdankin jo yhdeksän pintaan sohvalle :)

Zumenon-annosta aletaan pienentää jo tällä viikolla ja lopetus tapahtuu rv9. Lugeja jatkan niin, että rv9 annos puolitetaan ja rv10 lopetan lääkkeet kokonaan. Olen tyytyväinen, että hoitava lääkärimme ei kuulu siihen koulukuntaan, joka käskee lopettamaan tukilääkityksen heti plussaan. Minulla on luonnostaan tavattoman ohut limakalvo, joten tuntuu hyvältä käyttää lääkkeitä vielä hetki.

Varhaisultran tehnyt lääkäri laski raskausviikot hieman eritavalla kuin lapsettomuuspolin kätilö (silloin kun varasin aikaa varhaisultraan). Alkiomme on aina pakastettu tai siirretty kolmantena päivänä punktiosta. Lääkärin mielestä siirtopäivä on siis rv 2+3. Kätilö laski siirtopäiväksi 2+2. Kätilö perusteli laskentaansa sillä, että yleisen käytännön mukaan laskutapa on tuo 2+2. Ultrapäivänä alkio vastasi kokonsa perusteella viikkoja 6+2. Lääkäri laski viikot 6+4 ja kätilön laskutavan mukaan ultrapäivänä raskausviikkoja oli kasassa 6+3. Kumpi on oikeassa?

Kertokaahan, kuinka teillä on laskettu viikot?

Siskoni on joskus sanonut kolmen lapsen kokemuksella, että raskauden kyllä aavistaa ja tuntee sisimmässään. Minä en uskaltanut aavistaa. Pelkäsin vain pahinta. Nyt jälkikäteen ajateltuna saatoin kuitenkin jollain tasolla tuntea tärpin tapahtuneen. 2-3 päivää siirrosta tajusin yöllä vuotavani kirkasta limaa. Se ei ollut perinteistä lugesotkua. Luulin, että aloin vuotamaan verta - sellainen hulahdus housuissa kävi. Piti oikein nousta ylös tarkistamaan tilanne. Sama toistui seuraavana yönä, hieman lievempänä. Uskon, että kyseessä oli kiinnittymisvuoto. Ajoitus ainakin täsmäisi. Noina hetkinä heräsi toivo, vaikken uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Tuikkiva tähtemme

Glorian Koti, Kotivinkki, MeNaiset, Kotivinkki uudestaan.

Kaikki nämä lehdet ehdin selata läpi, kun odottelen polin aulassa vuoroani. Olen klinikalla 20 minuuttia etuajassa. Siinä ajassa ehdin selata lehdet, näpertämään hermostuneesti neuletakkini reunaa ja tekemään sotasuunnitelman sille, jos uutiset ovatkin huonoja. Sunnittelen lukkiutuvani klinikan vessaan itkemään. Vasta sen jälkeen pystyn ajamaan töihin ja kohtaamaan ihmisiä.

Oma lääkärini sijaan minut vastaanottaa nuori, uusi naislääkäri. Lääkäri saa tuskin asetettua ultralaitteen sisälleni, kun kuulen jo hihkaisun: ”Kyllä vaan, täällä on asukas!” ”Ja sykekin on jo näkyvissä – katso!” ”Ihastellaanko sitä hetki?” Nyökyttelen nyyhkytyksen lomassa. Syke on kuin tuikkiva tähti, vaikken muuten hahmotakaan, mikä kaikista niistä tummista ja vaaleista laikuista on 5 mm mittainen ja raskausviikkoja 6+3 vastaava sikiö. Lääkäri tutkii vielä tarkkaan ruskuaispussin sijainnin – hienosti keskellä kohtua.

Seuraavaksi saan käteeni tukilääkitysreseptin ja neuvolakortin, jossa on jo laskettu aikakin. Kortin väliin lääkäri sujauttaa ultrakuvan. Kuva on nyt suurin aarteni, jota ihastelen puolen tunnin välein. Hassu musta-valko-harmaan massan ja epämääräisten laikkujen muodostama kuvio. Ja ne kaksi ruksia. Niiden välissä on Murumme.

En voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu minulle, meille. Tämä on neljäs raskauteni, mutta vielä koskaan en ole saanut ihastella tuikkivaa sykettä ruudulta ja nauttia alkaneesta raskaudesta. Neljä pitkää vuotta tätä on toivottu ja nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan. Olen hirvittävän kiitollinen.

Juuri nyt en pelkää mitään. Yhdessä pienessä hetkessä harmaa maailmani kirkastui väriloistoksi. En voi olla hymyilemättä.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Itsekuria

Olin jo menossa ostamaan raskaustestiä. Apteekin edessä kurvasin kuitenkin suoraan ruokakaupan parkkiin ja jätin testin hakematta. Aion sittenkin luottaa siihen ensimmäiseen, vahvana piirtyneeseen plussaan. Ei se toinen plussa todista raskautta sen enempää kuin ensimmäinenkään. Pidän itseni nyt kurissa ja yritän olla levollinen oireettomuuteni kanssa. Ei tissikipua, ei edes rintoja puristaessa. Ei huonoa oloa, ei mitään. Oireettomuus tekee epävarmaksi. Alan jo epäillä olenko oikeasti tehnyt raskaustestin vai oliko se vain kaunista unta. Hölmöä. Kun ei tunnu miltään, olen epävarma ja jos tuntuisi, olisin paniikissa ja pelkäisin kohdunulkoista.

Tasan viikko ultraan. Yksi viikko! Sitten tämä ahdistus päättyy tavalla tai toisella - surulla ja pettymyksellä tai uusilla ja erilaisilla raskauspeloilla.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Painekattilassa

Nyt ollaan teknisesti raskausviikolla 5. Näillä viikoilla alkaa kipu. Huomennako? Vai vasta ensi viikolla? Kuulostelen koko ajan tuntemuksia vatsanseudulla ja pelästyn jokaista nipistystä. Nytkö se taas alkaa? Aamulla vatsaa kouraisi vähän isommin. Kyyneleet alkoivat valua poskille, kun odotin tuleeko kouraisu uudestaan. Ei tullut.

Painekattilassa vielä 9 päivää ja 216 tuntia ennen ultraa.

Huomaan vältteleväni kaikkia ystäviä ja sukulaisia. En halua kohdata ketään tuttua, joka tietää hoidoistamme ja viimeisimmän alkionsiirron ajankohdasta. En halua joutua vastaamaan kysymykseen "No...?". Enkä halua kuulla onnitteluita plussasta. Se ei edelleenkään tarkoita meille onnellista tulevaisuutta.

On todella ristiriitainen fiilis. Tuntuu, kuin kieltäisin mahdollisen lapsemme, kun en iloitse plussasta. Mutta en vain voi. En uskalla. Pahinta kaikesta on se, että mieheni, joka on aina ollut meistä se vahvempi ja positiivisempi hoitojen suhteen, on nyt minuakin pessimistisempi. Vielä puoli vuotta sitten mies uskalsi suunnitella tulevaa ja olla onnellinen heti plussan jälkeen. Nyt kumpikin meistä on täysin jäätynyt, ja ainoa mitä näemme edessä on uusi suru, leikkauspöytä ja pitkä toipuminen.

Onneksi toivo tappelee yhä pelkoa vastaan.

torstai 12. toukokuuta 2011

Hermoraunio

Eilisen hymy on karissut kasvoilta ja jäljellä on puhdas pelko. Plussa ei ole koskaan tarkoittanut meille mitään hyvää. Olen nyt neljättä kertaa raskaana, mutta koskaan en ole saanut lasta syliini.

Onneksi lapsettomuuspolilla suhtauduttiin vakavasti huoleeni, kun ilmoitin heille plussasta. Pääsen klinikalle varhaisultraan rv 6. Siihen saakka odotan henkeä pidätellen saapuvatko kipukohtaukset.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Meidän hetkemme

Tänään on testipäivä.

Eilen päätin perua jo aikaa sitten varatun labra-ajan. Miksi tuhlata useita kymmeniä euroja tulokseen, joka saa sisimpäni murtumaan ja mieleni masentumaan. Lisäksi odottamisen tuska olisi pitkittynyt vielä vuorokaudella, sillä veritestin tuloksen saa vasta seuraavana päivänä. Ja mikä pahinta, keskellä päivää. Miten ihmeessä selviäisin töissä, jos saan huonoja uutisia kesken työpäivän? Niinpä päätin investoida halvimpaan mahdolliseen raskaustestiin ja hoitaa testauksen kaikessa rauhassa kotona aamulla. Ihan yksin. Niin että on aikaa itkeä pahin pettymys pois.

Oireet loistavat poissaolollaan. Ei edes rintojen turvotusta lugeista. Viimeksikin PAS-siirron jälkeen olo oli täysin normaali. Luulin pettyväni, mutta vastassa olikin yllätysplussa. Kornuraskaus, joka sittemmin päättyi keskeytykseen. Tuoresiirroissa saan aina runsaasti oireita, mutta PAS-siirron tukilääkitys tuntuu olevan lastenleikkiä hormonisoidulle kropalleni.

Tänä aamuna klo 7.40 vilkaisen testiliuskaa vaivihkaa noin minuutin testin teon jälkeen. Kaksi viivaa. Toinen on hailakka, mutta viiva kuitenkin. Kolmen minuutin testiajan umpeuduttua toinenkin viiva piirtyy vahvana testiin. Katson peiliin. Tukkani on kirjaimellisesti pystyssä ja näytän kamalan väsyneeltä. Suu hymyilee ja silmät kostuvat. Minä olen raskaana. Sitten vakavoidun. Ei tämä vielä mitään tarkoita.

Pelkään.

Hetkeä myöhemmin päätän kuitenkin nauttia tästä hetkestä. Haluan jakaa sen mieheni kanssa, joka on parhaillaan työmatkalla. Tämä kaikki voi loppua taas lyhyeen. Tämä hetki voi olla ainoamme. Kirjoitan testiliuskan kuoreen tussilla "Moi Isi!", perään raapustan vielä sydämen. Jätän liuskan pöydälle odottamaan päivällä kotiinpalaavaa miestä.

Hymyilen kilpaa auringon kanssa. Ja pelkään.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Hetki

Seison apteekin kassajonossa Lugesteronieni kanssa. Edelläni on minun ikäiseni, noin kolmekymppinen nainen. Hän laskee ostoksensa kassatiskille. En kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota ennen kuin kassaneiti laskee kätensä vaivihkaa pakkauksen päälle. Ehdin näkemään sanan "Predictor" sormien välistä. Sata puukkoa viiltää sisuskalujani. Hyvä etten purskahda itkuun.

Kun pääsen autoon pysähdyn ajattelemaan. Miksi olin katkera tällekin ventovieraalle? En voi mitenkään tietää, onko hän edes raskaana. Ei raskaustestin ostaminen vielä mitään tarkoita. Plussakaan ei tarkoita vielä mitään. Minun jos kenen pitäisi tietää se. En voi tietää, onko naisen mahdollinen raskaus alkanut luonnollisesti vai pitkän ja kivisen tien jälkeen, ehkä vuosien lapsettomuuden jälkeen. En tiedä tämän naisen surun määrää enkä mitään niistä ongelmista, joiden kanssa hän omassa elämässään painii. Kuinka voin olla niin tyhmä, että ajattelen ensimmäiseksi: "vittu, tuokin akka on pamahtanut raskaaksi tosta vaan". Häpeän taas ajatuksiani. Voi kunpa voisin taas olla se iloinen nuori nainen, joka pyrkii näkemään kaikessa, epäonnessakin, jotain hyvää. Sellainen olin joskus.

Marttyyrinä oleminen kyllästyttää. En halua olla lapsettomuuden uhri. En halua, että oikeutan itselleni kaikki ikävät tunteet ihan vain siitä syystä, että tila nimeltä lapsettomuus niin sallii. Onko oikein itseäni - ja muita - kohtaan, että myrkytän mieleni vain siitä syystä, että minulla ei ole lasta? Aion ryhdistäytyä. Suossa on ryvetty taas niin syvällä ja niin pitkään, että on pakko hakea muutosta.

Minä yritän. Muuta en voi luvata.