Tuikkiva tähtemme

Glorian Koti, Kotivinkki, MeNaiset, Kotivinkki uudestaan.

Kaikki nämä lehdet ehdin selata läpi, kun odottelen polin aulassa vuoroani. Olen klinikalla 20 minuuttia etuajassa. Siinä ajassa ehdin selata lehdet, näpertämään hermostuneesti neuletakkini reunaa ja tekemään sotasuunnitelman sille, jos uutiset ovatkin huonoja. Sunnittelen lukkiutuvani klinikan vessaan itkemään. Vasta sen jälkeen pystyn ajamaan töihin ja kohtaamaan ihmisiä.

Oma lääkärini sijaan minut vastaanottaa nuori, uusi naislääkäri. Lääkäri saa tuskin asetettua ultralaitteen sisälleni, kun kuulen jo hihkaisun: ”Kyllä vaan, täällä on asukas!” ”Ja sykekin on jo näkyvissä – katso!” ”Ihastellaanko sitä hetki?” Nyökyttelen nyyhkytyksen lomassa. Syke on kuin tuikkiva tähti, vaikken muuten hahmotakaan, mikä kaikista niistä tummista ja vaaleista laikuista on 5 mm mittainen ja raskausviikkoja 6+3 vastaava sikiö. Lääkäri tutkii vielä tarkkaan ruskuaispussin sijainnin – hienosti keskellä kohtua.

Seuraavaksi saan käteeni tukilääkitysreseptin ja neuvolakortin, jossa on jo laskettu aikakin. Kortin väliin lääkäri sujauttaa ultrakuvan. Kuva on nyt suurin aarteni, jota ihastelen puolen tunnin välein. Hassu musta-valko-harmaan massan ja epämääräisten laikkujen muodostama kuvio. Ja ne kaksi ruksia. Niiden välissä on Murumme.

En voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu minulle, meille. Tämä on neljäs raskauteni, mutta vielä koskaan en ole saanut ihastella tuikkivaa sykettä ruudulta ja nauttia alkaneesta raskaudesta. Neljä pitkää vuotta tätä on toivottu ja nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan. Olen hirvittävän kiitollinen.

Juuri nyt en pelkää mitään. Yhdessä pienessä hetkessä harmaa maailmani kirkastui väriloistoksi. En voi olla hymyilemättä.