maanantai 31. elokuuta 2009

Kiusallisia kysymyksiä

Ystäväpariskuntamme lapsineen kävivät viikonloppuna kylässä. Ihania, empaattisia ja välittömiä ihmisiä. Mutta samalla kuitenkin niin ajattelemattomia... Kun melko uusi talomme oli katsastettu läpikotaisin ulkoa ja sisältä, totetaa ystäväpariskunnan toinen osapuoli: "No niin, nyt teillä on sitten kaikki valmista täällä. Mistäs haaveilette seuraavaksi?" Sydämeni lyö yhden ylimääräisen lyönnin ja painan katseeni maahan. Seuraa syvä, kiusallinen hiljaisuus. Sitten mieheni hymähtää "Niin, kai sitä jotain..." Itse en saa sanaakaan ulos.

Voi helvetti, miten ne ei ajattele yhtään! Miten ne ei tajua? Miten ne osaavatkin puukottaa niin tarkasti, niin syvälle sydämeen? Ja silti samalla tiedän, että he eivät tehneet sitä tahallaan. He eivät ehkä edes tarkoittaneet kysymystä vihjailuksi perheenlisäyksestä. Tai jos tarkoittivatkin, niin he luulivat tekevänsä sen hienovaraisesti. He eivät tiedä, että meiltä tuota kysymystä ei voi kysyä missään muodossa niin, että se olisi hienovaraista. Se sattuu aina. Muotoilipa sen miten hyvänsä.

Kysymykset ja viittaukset tulevaisuuteen, suunnitelmiin ja perheenlisäykseen saavat minut aina tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Ärsyttää, kun tiedän, etten voi olla vihainen toisten inhimillisyydestä tai ajattelemattomuudesta. Jos kerran haluan, että meitä kohdellaan jotenkin erilailla, silkkihansikkain, niin miksen sitten kerro heille? Sanoisin vain vieraille: "Älkää kyselkö meiltä mitään mikä liittyy tulevaisuuteen tai lapsiin." Ulko-oveen voisi laittaa kyltin: "Lapsiutelut kielletty.", "Perheenlisäys suunnitelmissa - älä kysy enempää." tai "Vain kepeät keskusteluaiheet sallittu." Sittenpähän tietäisivät. Sitten ei ehkä sattuisi.

Muilta osin viikonloppu meni hyvin. Tämä pariskunta on yksi niistä harvoista pienten lasten vanhemmista, joka ei anna lasten viedä kaikkea huomiota. Heidän kanssaan voi keskustella ilman, että juttu koko ajan keskeytyy lasten huomioimiseen milloin mistäkin syystä. Mikään ei ärsytä minua enemmän kuin se, että tiettyjen ystäviemme kanssa keskustellessa jutut, huomio ja ylipäätään kaikki keskittyminen menee lapsiin. Yritä siinä sitten jutella jostain muusta kuin kakkavaipoista. Ymmärrän, että lapset vaativat aina osansa vanhemmiltaan. Milloin pitää mennä keskeyttämään joku kielletty toiminta tai erottamaan riitelevät sisarrukset, mutta sen hetken kun on aikaa keskittyä kuuntelemaan vastapuolta, niin olisiko liikaa pyydetty tehdä se? Astua ulos sieltä perheenäidin roolista, olla ystävä, tasavertainen kaveri. Mutta ehkä ongelma onkin juuri siinä. Emme ole enää tasavertaisia. Toisella on jotain, mikä toiselta puuttuu. Joten mikä minä olen arvostelemaan? Ei minulla ole lapsia. En minä tiedä mitään lapsiperheen elämästä. Minä en ole ollut siellä. Pääsenköhän edes koskaan? Ehkä sitten ymmärtäisin paremmin. Ehkä saisin ne ystäväni takaisin, jotka karkasivat jo vuosia sitten jonnekin kauas. Omaan maailmaansa - äideiksi ja isiksi.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Femareilla mennään

Lekuri takana ja femar-resepti taskussa. Fiilikset on hyvin kaksijakoiset.

Olin vähän pettynyt, kun lääkäri ilmoittikin, että tabuilla jatketaan. Olin henkisesti valmistautunut aloittamaan pistoshoidot. Ne neljä clomikiertoa keväällä ei tuoneet plussaa, mutta hirvittävät oviskivut kyllä. Jotain tehoa niissäkin kai sitten oli... Lääkärin mukaan femareilla on saatu hyviä tuloksia aikaan ja meidän kannattaa vielä kokeilla ne ennen pistoksia. Kolme kuukautta mennään siis näillä eväillä ja seurantaultrat päälle.

Pessimisti sisälläni kiroaa, ettei tästä mitään tule, aikaa vaan kuluu hukkaan... Mutta loppujen lopuksi on aika helpottavaa, että saimme vielä mahdollisuuden kokeilla tätä keinoa ennen rankempia hoitoja. Olen tietty jo ehtinyt googleenkin, ja jee, kyllä sieltä ainakin yksi tarina löytyi, jossa clomit ei tehonneet, mutta femareilla tärppäsi!

Nyt on vaan pakko luottaa, toivoa ja uskoa ihmeisiin.

Huomenna on muuten SE päivä, ensimmäisen ja ainoan alkaneen raskauteni laskettu aika. Kaipaan sinua niin, pieni! Samasta aiheesta niin osuvasti kertoo myös PNG.

tiistai 25. elokuuta 2009

Musta Minä

Kävelin eilen koirien kanssa iltalenkin läheisen uimarannan vierestä. Ilta-aurinko paistoi kirkkaasti ja järvenpinta kimalteli tyynen rauhallisena sen edessä. Niin kaunista. Kohta rannalle käveli pariskunta. Miehen kantorepussa matkusti lapsi, vauvaikäinen. Pariskunta pysähtyi rantaviivan tuntumaan, katse järvenselälle. He seisoivat aivan hiljaa. Välillä silittivät pienen päätä, välillä ottivat toisiaan kädestä kiinni. He näyttivät aivan siltä, kuin olisivat tulleet hiljentymään rantaan. Kiittämään onnestaan, olemaan vain, nauttimaan toisistaan ja lapsestaan.

... ja minä itkin. Itkin niin, että sydäntä särki, silmät sumenivat ja henkeä ahdisti. Koiraparatkin hätääntyivät ja yrittivät parhaansa mukaan lohduttaa. Mikä minuun oikein meni? Olen nähnyt vanhempia lapsineen ties kuinka monet kerrat, enkä koskaan ole revennyt näin. Kun sain kyyneleet kuivattua ja hengen taas kulkemaan, mietin, mitä oikein tunsin nähdessäni tämän perheen. Pelästyin vastausta... vain ja ainoastaan suurta kateutta. Musta Minä nostaa taas päätään ja mä en todellakaan pidä siitä.

maanantai 24. elokuuta 2009

Katse tulevaan

Non-niin, se on sitten KP1. Ei mikään yllätys, eikä edes pettymys tällä kertaa. Enpä muista koska viimeksi olisin odottanut uuden kierron alkua näin kovasti - ja vieläpä ilahtunut, kun täti antaa kuulua itsestään... Usko luomuihmeeseen on mennyt ajat sitten ja nyt on koittanut vihdoin aika sille, että pääsemme etenemään varsinaisiin lapsettomuushoitoihin. Voiko tässä kohtaa sanoa "kivaa"...? Ei varmaan, mutta "hyvä" olkoon sopiva ilmaisu tälle tunnetilalle.

Mietin aamulla klinikalle soittaessa miksei minua jännitä tai pelota yhtään? Ehkä tunteet tulevat pintaan sitten, kun on aika astua lääkärin ovesta sisään, mutta nyt olen todella sinut sen faktan kanssa, että tarvitsemme lääketieteen apua lapsen alulle saattamiseen. Onhan tässä ollut jo kaksi vuotta aikaa työstää asiaa mielessään - ja hyväksyä se. Tietysti toivoin, että tähän pisteeseen asti ei tarvitsisi matkaa taittaa, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan; hoitojen kynnyksellä. Olosuhteisiin nähden oikein hyvällä mielellä. Katse tulevassa, luja luottamus lääketieteeseen ja sormet kyynärpäitä myöten ristissä, toivoen onnen vihdoin osuvan kohdalle.

... Nyt jään odottamaan soittoa klinikalta. Lupasivat tänään ilmoittaa suunnittelukäynnistä!

* Edit *
Soittivat juuri ja aika lääkärille on jo keskiviikko aamuna - nopeeta toimintaa, tästä mä pidän :) Hoitsu epäili, että kokeillaan alkuun pistoshoitoja... Huh, nyt kyllä sittenkin vähän jänskättää!

perjantai 21. elokuuta 2009

Syystuulia

Elämäni suuret, merkittävät tapahtumat tuntuvat painottuvan aina syksyihin.

Viisi vuotta sitten tapasin mieheni, syksyllä. Neljä vuotta sitten muutimme yhteen, syksyllä. Kolme vuotta sitten menimme naimisiin, syksyllä. Kaksi vuotta sitten annoimme lapselle luvan tulla, syksyllä. Vuosi sitten hakeuduimme hoitoihin, syksyllä.

Entäs nyt? Syksy saapuu ja minä odotan, mitä se tällä kertaa tuo tielleni. Lapsettomuushoitojen ensikäynnistä on kohta kulunut kokonainen vuosi. Mihin se meni niin äkkiä...? Saimme aikaiseksi yhden ku-raskauden ja kokeilimme clomit. Siinä kaikki. Surullista.

Tämä syksy taitaa painua elämänkirjaani otsikolla: Hoidot alkavat - odotus jatkuu.
Tylsän kuuloista, ja sitä se onkin.

torstai 20. elokuuta 2009

Elämäntotuuksia

Törmäsin netissä erääseen aforismilistaan, enkä voi olla kyseenalaistamatta muutamia niistä:

* Sitä selviää luultavasti paremmin, jos on vähän vaikeuksia.*
Onko todella niin, että me lapsettomuudesta kärsivät emme muuten selviäisi vanhemmuuden tuomasta vastuusta, jos meidän tiellemme ei tuotaisi vähän vaikeuksia? Tuotaisiin sitten edes VÄHÄN… Mutta kun niitä tuodaan toisille meistä aivan liikaa. Mihin se kamalan suuri määrä surua ja tuskaa meitä muka valmistaa? Kysynpähän vaan.

* Älä odota enempää kuin voit ottaa vastaan. *
Pitäisikö tämä ymmärtää niin, että odotamme aivan liian paljon, kun haluamme lapsen? Eikö minusta ole äidiksi ja miehestäni isäksi? Eikö lasta suoda meille, koska se näistä asioista päättävä haltija, jumala, voima tai mikä-lie ei usko meidän selviytyvän? Sitäkö elämä yrittää meille sanoa…?

* Onni tulee eläen, ei ostaen. *
Tämä sai mut nauramaan ääneen! Joo, eletään vaan ja annetaan lasten tulla, kun ovat tullakseen. Hitto, me ainakin joudumme ostamaan klinikalta oman onnemme, lapsen taimen. Ja samaan rahaan ei saa edes takuuta, että se lähtee kasvamaan…

* Lyhimmällä reitillä on jyrkimmät mäet. *
No, miten sen nyt ottaa… Yksi pari menee naimisiin ja lapsi saa alkunsa heti hääyönä. Ilman stressiä, ilman loputonta odottamista, ilman pettymyksiä, ilman surua. Toinen pari tahkoaa vuosikausia, kiipeää vuorenhuipulle yhä uudestaan vain tippuakseen sieltä kerta toisensa jälkeen alas. Ja taas lähdetään ylämäkeen…

Tähän puolestaan haluan uskoa:
* Jos murhe on kestänyt kauan, ei onni ole enää kaukana. *

tiistai 18. elokuuta 2009

Yksi iso möykky

Mikä siinä sattuu eniten...

* Sekö, etten ehkä koskaan näe mieheni syleilevän lastaan ja ettei kukaan sano hänelle "isi"?

* Sekö, etten saa kokea vartaloni muutoksia, synnytystä ja äitiyden ihmettä? Ettei minua koskaan kutsuttaisi äidiksi?

* Sekö, ettei vanhempamme saa lisää lapsenlapsia?

* Sekö, etten ole normaali, hedelmällinen nainen vaan 2-laatua?

* Sekö, etten voi jakaa kokemuksia siskojeni ja ystävieni kanssa, niiden, jotka ovat äitejä?

* Sekö, että olen aina ulkopuolinen, jotenkin erilainen?

* Sekö, että talous kaatuu hoitoihin ja ajamme itsemme velkavankeuteen?

* Vai sekö, että pelkään katkeroituvani, jos/kun tätä jatkuu liian kauan?

En osaa eritellä lapsettomuuden tuskaa. Se aiheuttaa niin monia tunteita. Myös tunteita, joita häpeän. Lapsettomuus on yksi iso möykky. Se painaa kokoajan tuolla rinnassa ja kuristaa välillä kurkkua. Se tulee uniin ja häiritsee keskittymistä. Se pilaa onnellisimmankin hetken olemalla aina läsnä.

Katoaako se koskaan?


PS. EmmyAurora pukee katkeruuden tunteet hienosti sanoiksi täällä.

Kiitos kaikille kommentoijille. Olen nyt todella hyvilläni siitä, että uskalsin aloittaa blogin. Tuntuu rohkaisevalta tietää, että joku siellä jossain ihan oikeasti ymmärtää, miltä synkimpinä hetkinä tuntuu. Se merkitsee paljon. Se, ettei ole ihan yksin ajatustensa kanssa.

maanantai 17. elokuuta 2009

Kenelle lapsettomuudesta kerrotaan?

Omia ajatuksiani siitä, kenelle voin ja uskallan puhua ongelmastamme.

Perheelle ja sukulaisille
Olen uskaltanut avautua aiheesta lähemmin vain sisarruksilleni. He tietävät missä vaiheessa olemme hoitojen suhteen. Myös molempien vanhemmat tietävät lapsettomuudestamme (olinhan KU:n vuoksi leikkauksessa, joten asia paljastui ikään kuin vahingossa lähisukulaisille), mutta heidän kanssaan emme keskustele hoidon vaiheista tai muustakaan aiheeseen liittyvästä. En tiedä miksi näin on, mutta en ole vain osannut avautua asiasta syvällisemmin esimerkiksi äidilleni.

Ystäville
Minulla on vain muutama ystävä, jotka tietävät. Kaikki näistä eivät edes ole kovin läheisiä, mutta asia on vaan jotenkin tullut puheeksi heidän kanssaan. Luonnollisesti, leikkaus ja siitä seurannut sairasloma vauhdittivat omalta osaltaan avautumista aiheesta. Tuskin muuten olisin kertonut. Ystävistäni vain kaksi on sellaista, joiden uskon todella ymmärtävän – tai ainakin yrittävän ymmärtää – tätä kaikkea. Toinen heistä on itsekin kokenut lapsettomuushoidot ja toisellakin oman lapsen alkuun saattaminen vaati hieman hormonaalista tukea. He osaavat aina ottaa asian juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla puheeksi. Eivät kysele liikaa, mutta kysyvät kuitenkin. Tuntuu hyvältä, että joku haluaa kuulla ja myös kuuntelee.

Työkavereille ja esimiehelle
Ei todellakaan. Ei tulisi mieleenkään. Ehkä mieleni muuttuu, kun joudun keksimään tekosyitä poissaoloille hoitojen edetessä. Mutta juuri nyt en halua kenenkään työpaikalla saavan tietää. Leikkauksenkin selitin esimiehelleni vain lyhyesti munasarjakystan poistolla… Meniköhän läpi?

Mieheni kanssa emme vatvo aihetta kotona, vaikka surullisia lapsettomuudesta olemmekin. Kuukausi toisensa perään ilmoitan masentuneena, ettei taaskaan onnistuttu. Ja silti, uuden kierron alkumetreillä mieheni jaksaa aina silitellä vatsaani ja kysyä, ollaankohan me nyt vihdoin raskaana. Liikkis. Se on hänen tapansa elää mukana tässä rumbassa, jossa minun kehoni on tutkimusten ja toimenpiteiden keskipisteenä.

Itse elän nyt hyvin tyyntä vaihetta lapsettomuuden tiellä. Olo on jotenkin tyynen rauhallinen ja odottavainen. Ehkä se on vain tyyntä myrskyn edellä… Hoitojen alkaminen ei kuitenkaan pelota, olen itse asiassa jopa vähän innoissani. Vihdoin asiat etenevät ja saamme apua. Vaikka olen sulattanut ajatuksen hoidoista ja tunnustanut olevani lapseton, tulee joka KP1 aina ne samat kyyneleet, pohjamudissa rypeminen ja jatkuva hokeminen: miksei meidän vuoro ole jo…? Noista fiiliksistä kiivetään kuitenkin aina ylös ja ovulaation aikoihin uskoni raskauteen on todella vahva. En ole siis vielä menettänyt toivoani. Ja hyvä niin. Se on ainoa mitä minulla on. Toivo. Usko. Ja luottamus siihen, että asiat vielä järjestyvät. Muuten olen menettänyt kontrollin elämääni ja kroppani hallitsemiseen jo ajat sitten.

Olen joka tapauksessa ihan varma, että me saamme lapsen. Ennemmin tai myöhemmin. En suostu ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa. En edes adoptiota. Ainakaan tässä vaiheessa. Muuten tässä kaikessa – hoidoissa, surussa, pettymyksissä, odotuksessa ja kaipuussa - ei olisi mitään järkeä... Eihän?

perjantai 14. elokuuta 2009

Mä tein sen...

... korkkasin blogin!

En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, saatikka blogia, mutta tässä sitä nyt ollaan. Lapsettomuuden matka on alkanut tuntua liian pitkältä ja raskaalta oman pään sisällä kannettavaksi. Haluan jäsennellä tuntojani ja samalla pitää päiväkirjaa hoitojen etenemisestä. Ehkä joku lapsettomuuden taipaleen alkumetreillä oleva saa blogistani jopa kaipaamaansa vertaistukea - se on ajatus, joka kannustaa ehkä eniten tähän "julkisuuteen". Itse olen jo yli vuoden verran saanut todella paljon voimia lukiessani näitä hienoja lapsettomuusblogeja, vain muutamia suosikkejani mainitakseni: KIITOS Mansikkamaito, Haikaranpelätin, Sofia ja moni, moni muu! Lisään jossain vaiheessa linkkilistaa tuonne sivupalkkiin.

Jotain minusta... Olen siis 30+ nainen, jolla on maailman fiksuin, komein ja älykkäin puoliso. Tukeni ja turvani, oma rakkaani, sielunkumppanini. Kuin tehty juuri minulle. Kotona vipeltää kaksi loisto-koiraa, jotka saavat maailman pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden aina yhtä tehokkaasti pois mielestäni - yhdellä hännänheilautuksella, pään kallistuksella tai lipaisulla kämmenselästä. Kotimme on toiveitteni talo. Suku on läheinen ja ystävät ihania. Työpaikka on vakituinen ja viihdyin tehtävissäni erinomaisesti. Kaikki on päällisin puolin paremmin kuin hyvin. Mutta kuten jo tiedättekin... jotain suurta ja tärkeää puuttuu.

Kesällä 2007 annoimme lapselle luvan tulla. Kuvittelin, että tulisin sisarrusteni tavoin melko nopeasti raskaaksi. Mutta ei... Kesällä 2008 tuskastuimme ja hakeuduimme tutkimuksiin. Asiat etenivät nopeasti; gynellä perustestit, lähete klinikalle (julkinen), aukiolotutkimus 11/2008. Missään ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Ja asia sai kuin ihmeenkaupalla vahvistuksen, kun tein positiivisen raskaustestin hieman ennen joulua. Suoraan aukiolotutkimuksen perään. Voi sitä onnea ja suurien suunnitelmien määrää. En unohda koskaan sitä tunnetta, kun sain kertoa miehelleni olevani raskaana... Olimme onnellisempia kuin koskaan.

Tammikuussa 2009 kaikki kuitenkin muuttui. Raskausoireina oli joulukuun ajan ollut vain lievä ällötys sekä turvonneet rinnat, ja alavatsaa nippaili satunnaisesti. Ei kipuja, eikä vuotoja. En edes osannut epäillä minkään olevan vialla. Takataskussakin oli todisteena kaksi positiivista testiä... RV7 varhaisultrassa kohtu todettiin kuitenkin tyhjäksi. Kätilö oli ymmällään ja epäili jopa viikkoja olevan vähemmän kuin kierrosta laskettuna oletin. Sain lähetteen sairaalaan ja sinne tuli "kiireellinen kutsu" parin päivän sisällä. Sairaalan ultra puhui karua kieltään; kohtu oli todellakin tyhjä ja jotain näkyi taustalla; alkio oli todennäköisesti munanjohtimessa. Jäin samantien sairaalaan ja raskausmassa sekä toinen munanjohtimeni poistettiin tähystysleikkauksella. Seuraavana päivänä olin jo kotona. Toipuminen oli nopeaa ja kivut vähäisiä. Suurin kipu oli sydämessä, on siellä vieläkin.

Toivuttuani leikkauksesta aloitimme heti uuden yrityksen. Maaliskuussa saimme clomit avuksi, mutta neljä kiertoa clomeilla ei tuonut meille apua. Johtofolli kyllä kehittyi hienosti, mutta tulosta ei saatu aikaan. Nyt mennään jo toista kiertoa luomuna ja seuraavien kuukautisten alkaessa pääsen soittamaan kesätauolta palanneelle klinikalle. Aloitamme lapsettomuushoidot nyt todenteolla. Miehellä on kaikki ok, minä ovuloin ja kiertoni on säännöllinen. Mutta minulla on enää vain yksi munanjohdin (asia, jonka EI pitäisi lääkärimme mukaan merkittävästi heikentää mahdollisuuksia) ja toinenkin munanjohtimeni on lääkärin sanoin "ei ihan priima" (olen ymmärtänyt, että tähystysleikkauksessa näkivät, että sielläkin on kiinnikkeitä). Jotenkin alan itse uskoa, että ainoa mahdollisuutemme on IFV. Jos kerran tuubistani ei pääse mitään läpi, niin kuinka ihmeessä voimme onnistua luomuna, hormooniavusteisesti tai edes inseminaatiolla?
No, nähtäväksi jää...

Jään nyt sulattelemaan "blogi-urani" avausta ja tulen postailemaan tänne satunnaisesti, aina kun tunnen tarvetta purkaa ajatuksiani lapsettomuudesta.

Juuri Sinä, tervetuloa mukaan matkalleni tuntemattomaan.