... korkkasin blogin!
En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, saatikka blogia, mutta tässä sitä nyt ollaan. Lapsettomuuden matka on alkanut tuntua liian pitkältä ja raskaalta oman pään sisällä kannettavaksi. Haluan jäsennellä tuntojani ja samalla pitää päiväkirjaa hoitojen etenemisestä. Ehkä joku lapsettomuuden taipaleen alkumetreillä oleva saa blogistani jopa kaipaamaansa vertaistukea - se on ajatus, joka kannustaa ehkä eniten tähän "julkisuuteen". Itse olen jo yli vuoden verran saanut todella paljon voimia lukiessani näitä hienoja lapsettomuusblogeja, vain muutamia suosikkejani mainitakseni: KIITOS Mansikkamaito, Haikaranpelätin, Sofia ja moni, moni muu! Lisään jossain vaiheessa linkkilistaa tuonne sivupalkkiin.
Jotain minusta... Olen siis 30+ nainen, jolla on maailman fiksuin, komein ja älykkäin puoliso. Tukeni ja turvani, oma rakkaani, sielunkumppanini. Kuin tehty juuri minulle. Kotona vipeltää kaksi loisto-koiraa, jotka saavat maailman pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden aina yhtä tehokkaasti pois mielestäni - yhdellä hännänheilautuksella, pään kallistuksella tai lipaisulla kämmenselästä. Kotimme on toiveitteni talo. Suku on läheinen ja ystävät ihania. Työpaikka on vakituinen ja viihdyin tehtävissäni erinomaisesti. Kaikki on päällisin puolin paremmin kuin hyvin. Mutta kuten jo tiedättekin... jotain suurta ja tärkeää puuttuu.
Kesällä 2007 annoimme lapselle luvan tulla. Kuvittelin, että tulisin sisarrusteni tavoin melko nopeasti raskaaksi. Mutta ei... Kesällä 2008 tuskastuimme ja hakeuduimme tutkimuksiin. Asiat etenivät nopeasti; gynellä perustestit, lähete klinikalle (julkinen), aukiolotutkimus 11/2008. Missään ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Ja asia sai kuin ihmeenkaupalla vahvistuksen, kun tein positiivisen raskaustestin hieman ennen joulua. Suoraan aukiolotutkimuksen perään. Voi sitä onnea ja suurien suunnitelmien määrää. En unohda koskaan sitä tunnetta, kun sain kertoa miehelleni olevani raskaana... Olimme onnellisempia kuin koskaan.
Tammikuussa 2009 kaikki kuitenkin muuttui. Raskausoireina oli joulukuun ajan ollut vain lievä ällötys sekä turvonneet rinnat, ja alavatsaa nippaili satunnaisesti. Ei kipuja, eikä vuotoja. En edes osannut epäillä minkään olevan vialla. Takataskussakin oli todisteena kaksi positiivista testiä... RV7 varhaisultrassa kohtu todettiin kuitenkin tyhjäksi. Kätilö oli ymmällään ja epäili jopa viikkoja olevan vähemmän kuin kierrosta laskettuna oletin. Sain lähetteen sairaalaan ja sinne tuli "kiireellinen kutsu" parin päivän sisällä. Sairaalan ultra puhui karua kieltään; kohtu oli todellakin tyhjä ja jotain näkyi taustalla; alkio oli todennäköisesti munanjohtimessa. Jäin samantien sairaalaan ja raskausmassa sekä toinen munanjohtimeni poistettiin tähystysleikkauksella. Seuraavana päivänä olin jo kotona. Toipuminen oli nopeaa ja kivut vähäisiä. Suurin kipu oli sydämessä, on siellä vieläkin.
Toivuttuani leikkauksesta aloitimme heti uuden yrityksen. Maaliskuussa saimme clomit avuksi, mutta neljä kiertoa clomeilla ei tuonut meille apua. Johtofolli kyllä kehittyi hienosti, mutta tulosta ei saatu aikaan. Nyt mennään jo toista kiertoa luomuna ja seuraavien kuukautisten alkaessa pääsen soittamaan kesätauolta palanneelle klinikalle. Aloitamme lapsettomuushoidot nyt todenteolla. Miehellä on kaikki ok, minä ovuloin ja kiertoni on säännöllinen. Mutta minulla on enää vain yksi munanjohdin (asia, jonka EI pitäisi lääkärimme mukaan merkittävästi heikentää mahdollisuuksia) ja toinenkin munanjohtimeni on lääkärin sanoin "ei ihan priima" (olen ymmärtänyt, että tähystysleikkauksessa näkivät, että sielläkin on kiinnikkeitä). Jotenkin alan itse uskoa, että ainoa mahdollisuutemme on IFV. Jos kerran tuubistani ei pääse mitään läpi, niin kuinka ihmeessä voimme onnistua luomuna, hormooniavusteisesti tai edes inseminaatiolla?
No, nähtäväksi jää...
Jään nyt sulattelemaan "blogi-urani" avausta ja tulen postailemaan tänne satunnaisesti, aina kun tunnen tarvetta purkaa ajatuksiani lapsettomuudesta.
Juuri Sinä, tervetuloa mukaan matkalleni tuntemattomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti