Kenelle lapsettomuudesta kerrotaan?

Omia ajatuksiani siitä, kenelle voin ja uskallan puhua ongelmastamme.

Perheelle ja sukulaisille
Olen uskaltanut avautua aiheesta lähemmin vain sisarruksilleni. He tietävät missä vaiheessa olemme hoitojen suhteen. Myös molempien vanhemmat tietävät lapsettomuudestamme (olinhan KU:n vuoksi leikkauksessa, joten asia paljastui ikään kuin vahingossa lähisukulaisille), mutta heidän kanssaan emme keskustele hoidon vaiheista tai muustakaan aiheeseen liittyvästä. En tiedä miksi näin on, mutta en ole vain osannut avautua asiasta syvällisemmin esimerkiksi äidilleni.

Ystäville
Minulla on vain muutama ystävä, jotka tietävät. Kaikki näistä eivät edes ole kovin läheisiä, mutta asia on vaan jotenkin tullut puheeksi heidän kanssaan. Luonnollisesti, leikkaus ja siitä seurannut sairasloma vauhdittivat omalta osaltaan avautumista aiheesta. Tuskin muuten olisin kertonut. Ystävistäni vain kaksi on sellaista, joiden uskon todella ymmärtävän – tai ainakin yrittävän ymmärtää – tätä kaikkea. Toinen heistä on itsekin kokenut lapsettomuushoidot ja toisellakin oman lapsen alkuun saattaminen vaati hieman hormonaalista tukea. He osaavat aina ottaa asian juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla puheeksi. Eivät kysele liikaa, mutta kysyvät kuitenkin. Tuntuu hyvältä, että joku haluaa kuulla ja myös kuuntelee.

Työkavereille ja esimiehelle
Ei todellakaan. Ei tulisi mieleenkään. Ehkä mieleni muuttuu, kun joudun keksimään tekosyitä poissaoloille hoitojen edetessä. Mutta juuri nyt en halua kenenkään työpaikalla saavan tietää. Leikkauksenkin selitin esimiehelleni vain lyhyesti munasarjakystan poistolla… Meniköhän läpi?

Mieheni kanssa emme vatvo aihetta kotona, vaikka surullisia lapsettomuudesta olemmekin. Kuukausi toisensa perään ilmoitan masentuneena, ettei taaskaan onnistuttu. Ja silti, uuden kierron alkumetreillä mieheni jaksaa aina silitellä vatsaani ja kysyä, ollaankohan me nyt vihdoin raskaana. Liikkis. Se on hänen tapansa elää mukana tässä rumbassa, jossa minun kehoni on tutkimusten ja toimenpiteiden keskipisteenä.

Itse elän nyt hyvin tyyntä vaihetta lapsettomuuden tiellä. Olo on jotenkin tyynen rauhallinen ja odottavainen. Ehkä se on vain tyyntä myrskyn edellä… Hoitojen alkaminen ei kuitenkaan pelota, olen itse asiassa jopa vähän innoissani. Vihdoin asiat etenevät ja saamme apua. Vaikka olen sulattanut ajatuksen hoidoista ja tunnustanut olevani lapseton, tulee joka KP1 aina ne samat kyyneleet, pohjamudissa rypeminen ja jatkuva hokeminen: miksei meidän vuoro ole jo…? Noista fiiliksistä kiivetään kuitenkin aina ylös ja ovulaation aikoihin uskoni raskauteen on todella vahva. En ole siis vielä menettänyt toivoani. Ja hyvä niin. Se on ainoa mitä minulla on. Toivo. Usko. Ja luottamus siihen, että asiat vielä järjestyvät. Muuten olen menettänyt kontrollin elämääni ja kroppani hallitsemiseen jo ajat sitten.

Olen joka tapauksessa ihan varma, että me saamme lapsen. Ennemmin tai myöhemmin. En suostu ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa. En edes adoptiota. Ainakaan tässä vaiheessa. Muuten tässä kaikessa – hoidoissa, surussa, pettymyksissä, odotuksessa ja kaipuussa - ei olisi mitään järkeä... Eihän?