Törmäsin netissä erääseen aforismilistaan, enkä voi olla kyseenalaistamatta muutamia niistä:
* Sitä selviää luultavasti paremmin, jos on vähän vaikeuksia.*
Onko todella niin, että me lapsettomuudesta kärsivät emme muuten selviäisi vanhemmuuden tuomasta vastuusta, jos meidän tiellemme ei tuotaisi vähän vaikeuksia? Tuotaisiin sitten edes VÄHÄN… Mutta kun niitä tuodaan toisille meistä aivan liikaa. Mihin se kamalan suuri määrä surua ja tuskaa meitä muka valmistaa? Kysynpähän vaan.
* Älä odota enempää kuin voit ottaa vastaan. *
Pitäisikö tämä ymmärtää niin, että odotamme aivan liian paljon, kun haluamme lapsen? Eikö minusta ole äidiksi ja miehestäni isäksi? Eikö lasta suoda meille, koska se näistä asioista päättävä haltija, jumala, voima tai mikä-lie ei usko meidän selviytyvän? Sitäkö elämä yrittää meille sanoa…?
* Onni tulee eläen, ei ostaen. *
Tämä sai mut nauramaan ääneen! Joo, eletään vaan ja annetaan lasten tulla, kun ovat tullakseen. Hitto, me ainakin joudumme ostamaan klinikalta oman onnemme, lapsen taimen. Ja samaan rahaan ei saa edes takuuta, että se lähtee kasvamaan…
* Lyhimmällä reitillä on jyrkimmät mäet. *
No, miten sen nyt ottaa… Yksi pari menee naimisiin ja lapsi saa alkunsa heti hääyönä. Ilman stressiä, ilman loputonta odottamista, ilman pettymyksiä, ilman surua. Toinen pari tahkoaa vuosikausia, kiipeää vuorenhuipulle yhä uudestaan vain tippuakseen sieltä kerta toisensa jälkeen alas. Ja taas lähdetään ylämäkeen…
Tähän puolestaan haluan uskoa:
* Jos murhe on kestänyt kauan, ei onni ole enää kaukana. *
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti