maanantai 21. joulukuuta 2009

Havahtuminen

Tuolla oikeassa sivun laidassa on 22 blogia, joita seuraan. Ne kaikki on lisätty sinne sen vuoksi, että ne käsittelevät lapsettomuutta. Surffaillessani äsken muiden kuulumisia läpi, havahduin siihen, että jo 11 blogissa ollaan plussattu, ollaan onnellisesti raskaana tai nautitaan esikoisen kanssa elämisestä. Miettikää; se on 50 % koko otannasta! (joo, eihän tästä voi vetää mitään yleispäteviä tulkintoja, mutta aika kummallinen ja pelottava sattuma silti)

Mitä omalle, tärkeälle vertaistukiryhmälleni on tapahtumassa? Jäänkö kohta yksin? Olenko ainoa, jota ei onnista? Kaikenlaisia ajatuksia virtaa päässä, mutta ennen kaikkea olen hirvittävän onnellinen kanssasisarten onnistumisista. Se valaa toivoa. Ehkä meidänkin aika tulee vielä.

torstai 17. joulukuuta 2009

Joulu tulee

Joulu lähestyy. Ensimmäistä kertaa laitan omaa kotia joulukuntoon - tai ainakin yritän. Kaikki aiemmat joulut ovat kuluneet muiden nurkissa luuhaten ja äidin tai anopin pöperöillä herkutellen. Tämä on ensimmäinen joulu kotona, kahdestaan. Ei minulla ole edes joulukoristeita, ei kinkun paistoreseptiä, ei kuusenjalkaa. Eilinen hyasinttien istutusoperaatio lasiruukkuihin oli epätoivoinen yritys tehdä kodistamme jouluinen.

Tänä vuonna ei ole siskojen lapsia jaloissa pyörimässä, ei vilskettä ja lahjaröykkiöitä. On vain me kaksi, punaviinipullo ja hyvää ruokaa. Ja ne hyasintit. Oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että saamme olla kahdestaan ja viettää hieman erilaisen joulun. Omat joulumuistoni liittyvät niin kiinteästi perheeseen, lapsiin ja yhteisöllisyyteen, että en kaipaa niitä nyt ollenkaan. Muut menkööt lapsineen ja perheidylleineen minne lystävät. Minusta on ihana erakoitua kotiin ja sulkea silmät lapsellisten maailmalta, edes hetkeksi. On aika hiljentyä, levätä ja kerätä voimia tulevaan vuoteen ja hoitoihin.

Hmmmph, ketä oikein huijaan? Oikeasti olen kateellinen niille, jotka voivat seurata lapsensa avaavan lahjapaketteja ja hymyilevän onnellisena, kun paperin sisältä paljastuu jotain kivaa. Vaihtaisin osia koska vaan. Mutta kun en voi. On pakko ottaa ilo irti siitä, mitä joulu meille tarjoaa; luvan erkoitua ja olla epäsosiaalinen neljä päivää.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Puukkoja satelee

Olipa hieno lauantai...

Sen sijaan, että olisin taas (epärealistisena ja tyhmän toiveikkaana) haaveillut mahdollisesta plussasta tässä kierrossa, kuukautiset yllättivätkin 4-5 päivää etuajassa. Great. Tuntuu jotenkin erityisen pahalta, sillä vuosi sitten näihin aikoihin plussasin. Ja olin niin onnellinen, sen pienen hetken verran.

Yksi puolituttu rääväsuu läväytti kohteliaisuuden päin näköä: "Hei, hankkikaa tekin tällainen." - ja hyssytteli samanaikaisesti sylissään kaverinsa kuukauden ikäistä vauvaa. Joo, me hankitaan...

Heti edellisen episodin jälkeen sain kuulla hyvältä ystävältäni, että heille on tulossa toinen lapsi keväällä. "Voi kun ihanaa, onnea..." ja tekohymy perään. Irvistys paljasti puukon iskun sydämeen. Hitto. Eihän se nyt oikeasti ole meiltä pois. Hävettää.

Miten kaikki taas onnistuikaan osumaan just samalle päivälle?

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Päivän ajatelmia

Katsoin eilen muutaman viikon takaisen jakson Greyn anatomia -sarjasta (kiitos digiboxin tallennustoiminnon). Jakson teemana oli surutyö ja se, kuinka ihmiset käsittelevät surua eri tavoin. Tuntui, että se kaikki upposi vähän liiankin hyvin omaan maailmankuvaan - lapsettoman naisen elämään.

Surun vaiheet:
1) epäusko
2) viha
3) vaihtokauppa
4) kokeminen
5) hyväksyminen

Omalla kohdalla epäuskon tunne meni nopeasti ohi ja hyväksyin sen faktan, että saatamme tarvita lääketieteen apua lapsen alulle saattamisessa. Sen jälkeen en ole muuta tehnyt kuin vihannut maailmaa ja kaupannut lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä, jotta saisin vastalahjaksi oman lapsen. Jo parin vuoden ajan.

Nyt huomaan vihan muuttuneen tyynemmäksi alakuloksi - jatkuvaksi surun tunteeksi. En syytä ketään, enkä hae niin hanakasti vastauksia kysymyksiin, joihin ei ole vastauksia. En myöskään ole mielestäni enää niin katkera kuin vielä alkusyksystä (vai kuvittelenko vaan?). Silloin vauvauutiset saivat tämän reaktion aikaan.

Elän siis jossain vaiheiden 4 ja 5 välillä. En jaksa koko ajan huutaa ja kapinoida oman pään sisällä "Miksei me? Miksi muut?". On pakko rauhoittua, löytää muuta ajateltavaa ja elää elämäänsä. Muuten tätä ei kestä oma pää, eikä läheiset ihmiset. Viha kohdistuu nykyään ainoastaan hitaasti eteneviin hoitoihin. Ja siinä on ihan riittävästi negatiivisia tunteita koettavana.

Ajatelkaapa, pystyin eilen kuuntelemaan tyynen rauhallisesti tutun synnytystarinoita ja avautumista pikkuvauva-arjesta, ja katsoin jopa kuvia tästä vastasyntyneestä tenavasta! Enkä ollut kateelinen tai vihainen. Olin vain hemmetin surullinen.

Pelkään hyväksymistä. Siihen vaiheeseen en halua mennä, koska koen sen luovuttamisena. Ja onneksi minun ei tarvitsekaan, vielä. Meillä on isot hoidot vasta edessä.

Mutta kuinka kauan surutyö oikein kestää? Ja kauanko ihminen sitä kestää?

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Naulan kantaan

No ehkä elämässä tarvitsee
Joskus selitellä itselleen
Ja eritellä mielessään
Miksi kuviot on pielessään

Kun sitä tuskin edes
Voi aavistaa unissaan
Kuka saa ja kenelle annetaan
Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan

- Leevi And The Leavings -