Katsoin eilen muutaman viikon takaisen jakson Greyn anatomia -sarjasta (kiitos digiboxin tallennustoiminnon). Jakson teemana oli surutyö ja se, kuinka ihmiset käsittelevät surua eri tavoin. Tuntui, että se kaikki upposi vähän liiankin hyvin omaan maailmankuvaan - lapsettoman naisen elämään.
Surun vaiheet:
1) epäusko
2) viha
3) vaihtokauppa
4) kokeminen
5) hyväksyminen
Omalla kohdalla epäuskon tunne meni nopeasti ohi ja hyväksyin sen faktan, että saatamme tarvita lääketieteen apua lapsen alulle saattamisessa. Sen jälkeen en ole muuta tehnyt kuin vihannut maailmaa ja kaupannut lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä, jotta saisin vastalahjaksi oman lapsen. Jo parin vuoden ajan.
Nyt huomaan vihan muuttuneen tyynemmäksi alakuloksi - jatkuvaksi surun tunteeksi. En syytä ketään, enkä hae niin hanakasti vastauksia kysymyksiin, joihin ei ole vastauksia. En myöskään ole mielestäni enää niin katkera kuin vielä alkusyksystä (vai kuvittelenko vaan?). Silloin vauvauutiset saivat tämän reaktion aikaan.
Elän siis jossain vaiheiden 4 ja 5 välillä. En jaksa koko ajan huutaa ja kapinoida oman pään sisällä "Miksei me? Miksi muut?". On pakko rauhoittua, löytää muuta ajateltavaa ja elää elämäänsä. Muuten tätä ei kestä oma pää, eikä läheiset ihmiset. Viha kohdistuu nykyään ainoastaan hitaasti eteneviin hoitoihin. Ja siinä on ihan riittävästi negatiivisia tunteita koettavana.
Ajatelkaapa, pystyin eilen kuuntelemaan tyynen rauhallisesti tutun synnytystarinoita ja avautumista pikkuvauva-arjesta, ja katsoin jopa kuvia tästä vastasyntyneestä tenavasta! Enkä ollut kateelinen tai vihainen. Olin vain hemmetin surullinen.
Pelkään hyväksymistä. Siihen vaiheeseen en halua mennä, koska koen sen luovuttamisena. Ja onneksi minun ei tarvitsekaan, vielä. Meillä on isot hoidot vasta edessä.
Mutta kuinka kauan surutyö oikein kestää? Ja kauanko ihminen sitä kestää?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hei, löysin blogiisin muiden blogien kautta ja löysin heti samalla tämän tuoreen, tutun pohdinnan. Minä mietin kovasti lapsettomuuden, hoitojen ja oman kipuilun aikana, milloin nämä tunteet loppuvat ja muuttavat muotoaan.
VastaaPoistaItse tulin siihen tulokseen, että tämän lapsesttomuusasian kanssa noista suruun liitettävistä vaiheista huolimatta, suru ei lopu. Ehkä tuo "kaava" pätee tilanteeseen, jossa on tapahtunut jotakin lopullista, kuolema, ero tms. Lapsettomuus ei kuitenkaan lopu eli minusta myöskään suruprosessi ei lopu. Tai ainakaan se ei tuntunut itseltä loppuvan. Niin kauan kun lasta toivotaan ja hoidot ovat kesken, myös suru prosessina on kesken.. Onpas tätä hankala selittää.. Ehkä pisteen asialle voisi saada hyväksymällä tilanteen lopullisesti, lopettamalla toivomisen ja hoidot. Silloin koko homman voisi sulkea lopullisesi.
Lapsettomuus on minusta vaan kertakaikkisen paska juttu siksikin, että se ei lopu. Eikä oikein siihenkään vaikka päättäisi luopua aiheesta.
Superipitkä selityshän tästä tuli, kun yritin vain vastata, että minusta surutyö on tässä asiassa jatkuvaa. Ja sitä kestää ihmeellisen vaihtelevasti, mutta kuitenkin koko ajan itse sisältä näivettyen.
Käyn tutustumassa tarinaanne vähän pidemmällekin. Nyt kuitenkin vain toivoa tulevaan!
Törmäsin blogiisi ja tekee mieli kommentoida tätä surutyöaihetta.
VastaaPoistaMielestäni hyväksyminen ei välttämätä tarkoita luopumista tai siihen ajatukseen taipumista, että tämä on lopullinen olotila eikä mikään muutu. Koen, että hyväksyminen tarkoittaa pikemminkin sille antautumista, että nyt on vaikeaa, mutta näillä eväillä mennään: tämä asia on minulla hyvin ja tämä on huonosti ja tätä yritetään tehdä asioiden muuttamiseksi.
Minulle hyväksyminen on merkinnyt myös sitä, että olen luopunut katkeruudesta ja kapinoinnista: yritän muuttaa tämän ongelman elämästäni, mutta jos en pysty siihen, elän näillä eväillä.
Hyväksyminen on ennen kaikkea merkinyt itselleni henkistä vapautusta.
Toivottavasti pystyin ilmaisemaan ajatukseni edes jotenkin ymmärrettävästi. :)
Niin, ja tuosta jäi vielä pois se, että voin hyväksyä itseni omassa elämäntilanteessani ja toiset heidän elämäntilanteissaan. Muiden onni ei ole minulta pois. :) Ymmärän hyväksymisen niin tässä prosessissa.
VastaaPoistaMutta helppoa surutyö ei ole, vaan se voi olla todellakin vuosien projekti.