Isoja ajatuksia

Havahduin lukiessani Shaynan tekstiä onnellisuudesta. Ensinnäkin, aion tarttua Shaynan kirjavinkkiin. Minä haluan löytää onnellisuuden, rauhan ja tasapainon elämääni. Onni ei synny yksin lapsen saamisesta. Se ei vaan voi olla niin. Elämässä on niin paljon muutakin iloitsemisen arvoista. Minun on pakko alkaa valmistautumaan - tai sanoisinko varautumaan - siihen, että onneni on jossain muualla kuin äitiydessä. Kirjavinkki tuntuu sopivalta apuvälineeltä asian käsittelyyn - kiitos Shayna!

Mutta varsinaisen läikähdyksen sisimmässäni sai aikaan tämä vertaus:

"Tiedätkö tunteen, jos ajaa autolla ja hirvi hyppää eteen. Aivan karmea tunne. Sydän hakkaa ja kädet tärisee, äärimmäisen kova adrenaliinireaktio. Kun jatkaa matkaa, rauhoittuu ja rentoutuu kuitenkin melko nopeasti. Mutta mitä jos hirvi hyppääkin eteen 10km välein? Ei pystyisi enää rentoutua. Olisi valmiina pysähtymään minä hetkenä tahansa. Jännittyneena. Hermosto ylikierroksilla."

Minäkin tajusin pelkääväni jatkuvasti. Olen kuin peura ajovaloissa; laukkaan täyttä vauhtia eteenpäin ja odotan milloin rysähtää taas. Lyön nyrkillä tiiliseinään, vaikka pelkään kipua. Sisimmässäni vallitsee kauhun tasapaino.

Meidän elämämme on ollut yhtä epäonnea ja surusta selviytymistä noin 2,5 vuoden ajan. Lapsettomuus, kohdunulkoiset raskaudet, negat ja pettymykset ovat vain osa kokonaisuutta. Viimeisin kohdunulkoinen oli vähällä viedä jopa henkeni. Vuosi sitten, kun lapsen kaipuu oli pahimmillaan ja ensimmäinen IVF epäonnistunut, jouduimme luopumaan rakkaasta koirastamme. Se otti koville. En halua paljastaa täällä kaikkia yksityiskohtia elämästämme, mutta pariin viime vuoteen mahtuu myös oman kodin menetys. Isoja ja vakavia asioita.

Huomasin muutama viikko sitten, että pelkään ihan konkreettisesti menettäväni mieheni. Näen kamalia unia, joissa tiemme eroavat syystä tai toisesta. Kun mies on myöhässä tai yötä myöten reissussa, pelkään puhelimen soivan ja jonkun kertovan onnettomuudesta. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle. Menettämisen pelko on konkreettista ja jatkuvasti mielessä. Se on sanalla sanoen ahdistavaa.

Pelot ja ahdistus saa miettimään, olisiko pitänyt ottaa aikalisä lapsettomuushoitojen suhteen ja toipua edellisistä vastoinkäymisistä ajan kanssa ennen uutta yritystä? Toisaalta, en missään nimessä ole valmis heittäytymään odotustilaan enää yhtään enempää kuin on pakko. Kumpi on pahempi:

a) Mennä härkäpäisesti yrityksestä ja hoidosta toiseen mahdollisimman pian. Katsoa ne kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä peräjälkeen, ja sen jälkeen luovuttaisi ihan suosiolla. Pysähtyisi hengittämään vasta maalissa. Alkaisi elämään sitä elämää, joka meille on tarkoitettu.

vai

b) Ottaisi aikalisän nyt. Yrittäisi löytää rauhan ja onnellisuuden. Odottaisi, ahdistuisi ja odottaisi. Mutta ehkä myös vapautuisi jatkuvasta pelosta ja stressistä. Piina pitkittyisi, elämä soljuisi ohi käsijarru päällä. Toiveiden elättelyä vuosikausia ilman takuita onnistumisesta.

En tiedä olenko hullu, itsepäinen vai niiden yhdistelmä, mutta vaihtoehto a houkuttaa enemmän, vaikka tiedän laittavani itseni ehkä liiankin lujille jaksamisen suhteen. Tuntuu kamalalta antaa aikaraja suurimmalle unelmalleen, äitiydelle. Mutta silti se tuntuu oikealta.

Joskus unelmasta luopuminen voi olla uuden alku.

... ja älkää ymmärtäkö väärin. En ole vielä lyömässä hanskoja tiskiin. Lähdemme ihan kohta 2. IVF:n 1. PAS:iin. Ja todennäköisesti viimeistään syksyllä voidaan tehdä vielä toinenkin PAS. Sen jälkeenkin on vielä yksi IVF jäljellä. Nyt ollaan puolivälissä. Ennen lopun alkua, haluan vain tehdä itselleni selväksi, milloin on aika lopettaa.

Se on fifty-fifty

Erään radiokanavan aamujuontajat pohtivat tänä aamuna sattuman, kohtalon ja taikauskon merkitystä. Toisen mielestä taikausko ja usko ihmeisiin ovat elämän suola. Tämän juontajan mielestä kohtalo - ja jokin suurempi voima - johdattelee elämäämme. Toinen oli perusrealisti, joka sanoi elämän olevan pelkkää sattumien summaa. Onnistumisella ja epäonnistumisella on aina ihan yhtä suuri todennäköisyys huolimatta siitä, mitä siihen mennessä on tapahtunut. Ihmisluonto haluaa ajatella, että kun tarpeeksi pitkään kokenut epäonnea, onni kyllä lopulta kääntyy. Todennäköisyys ja sattuma ei kuitenkaan toimi näin. Sattumassa todennäköisyys on aina fifty-fifty.

Vaikka saisin 10 negaa raskaustestiin, vaikka kokisin viisi kohdunulkoista raskautta ja useita keskenmenoja, ei se tarkoita, että sattuma olisi jossain vaihessa minun puolellani. Jokaisella yrityskerralla on samat mahdollisuudet onnistua tai epäonnistua. Koettu epäonni menneisyydessä ei paranna mahdollisuuksiamme onnistua seuraavassa hoidossa. Ikävä kyllä.

Vaikka allekirjoitankin sattuman lainalaisuuden, haluan kuitenkin edelleen uskoa kohtaloon ja siihen mahdollisuuteen, että kohtalo ohjaisi meidät ennemmin tai myöhemmin vanhemmiksi. Se on ainoa voimavarani tällä hetkellä.

Huomaan olevani hirveän kateellinen. Olen kateellinen oikeastaan kaikille, joilla on lapsia tai jotka ovat raskaana. Olen kateellinen myös niille blogiystäville, jotka ovat plussanneet pitkän lapsettomuuden jälkeen. Tunnen siitä erityisen huonoa omaatuntoa. He ovat olleet tukenani, lohduttaneet ja sanoneet viisaita sanoja, kun itseltä loppuu sanat. Mutta silti, olen yhä vain kateellinen. Tunteitani ei helpota yhtään se, että tiedän jonkun taivaltaneen pitkän ja surun täyttämän polun lapsensa luokse.

Anteeksi.

Voin vain toivoa, että saan positiivisuuden reunasta kiinni jossain vaiheessa. Silloin on paljon helpompi olla itsensä kanssa.

Tähteni

Seison terassilla kirpeässä pakkasillassa, kylpytakkiin kääriytyneenä. Tujotan tummaa taivasta ja siellä tuikkivia tähtiä. Missäköhän tuolla rakkaani ovat? Pienet enkelini, lapseni. Tämän lähemmäksi heitä en koskaan tule pääsemään. Ajatus saa hengen salpaantumaan. Hengitys höyryää ja kyyneleet tuntuvat kylmiltä pisaroilta poskilla.

Suru kulkee mukana joka päivä.

Se on täällä taas

... viha ja katkeruus.

Nega satutti yllättävän paljon. Satutti, vaikka yritin psyykata itseni tilaan, jossa en odota tuoresiirrolta mitään. Nega satutti, vaikka luulin kokeneeni ja kestäneeni pahempaakin.

Olen joskus selittänyt silmät kirkkaina, kuinka nega on paljon helpompi kestää kuin keskenmeno tai kohdunulkoinen. Että nega ei tunnu niin pahalta, sillä mitään ei itse asiassa oteta sinulta pois - kun ei ole koskaan annettukaan. Olin niin väärässä. Otan nöyränä sanani takaisin.

Miten olen ikinä voinut unohtaa, kuinka pahalta nega tuntuu? Vai onko se aiemmin tuntunutkaan näin pahalta? Ensimmäisen IVF-negan jälkeen tiesin, että olemme vasta hoitojen alkutaipaleella. Kaikki oli vielä edessä. Nyt on kohdattu enemmän - ehkä jopa liikaa - epäonnistumisia. Jokainen epäonnistuminen ja nega ovat kuin nauloja, joita lyödään yksi kerrallaan lapsettomuuden arkkuun. Aika ja hoidot käyvät väistämättä vähiin, mitä pidemmälle mennään. Se painaa koko ajan alitajunnassa.

Mieleni täyttää nyt katkera viha. MIKSEI ME VOIDA JO ONNISTUA?!?

En vastannut eilen siskoni puheluun. En hymyillyt yhdellekään asiakkaalle, halusin heistä vain mahdollisimman pian eroon. En pysähtynyt vaihtamaan kuulumisia naapurin kanssa enkä osannut sanoa miehelle mitään lohduttavaa. Kaikki osanotot ovat yhtä tyhjän kanssa. Kukaan ei osaa sanoa oikeita sanoja. Haluan vain vihata kaikkia ja kaikkea.

Kun joulukuussa menetimme lapsenalun, oli suru musertavaa. Silloin osanottavat sanat lohduttivat ja annoin ihmisille luvan tulla lähelle, nähdä suruni ja lohduttaa. Nyt haluan vain käpertyä itseeni:

minä ja viha VS. muu maailma

Pessimistikin pettyy

Nega.

Sattuu.

Tulosta odotellessa

Verikoe otettiin eilen. Tulos tulee tänään.

Soi puhelin, soi nyt!

Yritän jankata itselleni "se on ihan varmasti nega". Pessimistihän ei tunnetusti koskaan pety.

... tämän tekstin aikana tarkistin kolme kertaa, että puhelimen akku ei ole loppu...

#¤%&/!#!

Tänään kaikki menee pieleen; koirien kanssa, töissä, elämässä... Ahdistaa ja masentaa.

Ehkä jännitän niin paljon huomista verikoetta ja sen tulosta, ja olen siksi kireä kuin viulunkieli. En tiedä. Vituttaa vaan ihan helvetisti koko ajan. *

*) Anteeksi.