Peikko kävi kylässä

Viime keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin tapani mukaan vessareissulle. Sänkyyn palatessani kuulostelin hetken, antaisiko Murunen jotain merkkiä itsestään. Niin kuin hänellä on tapana. Ei mitään. Ei potkuja, ei möyrintää. Arvaatte varmaan... paniikki oli valmis. Koko torstai meni mahaan keskittyen, ja kovan flunssan kourissa en onnistunut tuntemaan oikein mitään. Torstain ja perjantain välisen yön pyörin sängyssä, itkin ja ahdistuin. Kaikki menetykset, epäonnistumiset ja lapsettomuusvuosien murheet vyöryivät flash-backinä päälle. Ajattelin, että tällä kertaa en enää selviä, jos jotain on vialla. En jaksa. En osaa enää jatkaa, jos menetämme tämän lapsen.

Perjantai-aamuna heräsin normaalia aikaisemmin, jotta ehtisin soittaa neuvolaan ja ilmoittaa, että on pakko päästä ylimääräiselle käynnille ja kuuntelemaan sydänäänet. Sitten se tapahtui. Tunsin liikkeet aivan selkeästi ja möyrintä mahassa jatkui koko aamiaisen ajan. Iso kivi vierähti sydämeltä.

Koko tapahtumaketju tuntui jälkikäteen naurettavalta ylihysterialta, mutta toisaalta myös pelottavalta. Se sai elämään jokaikisen koetun menetyksen moninkertaisena uudestaan. Ihan kuin lapsettomuuspeikko olisi halunnut muistuttaa, ettei tule koskaan jättämään meitä rauhaan. Ei vaikka päivät soljuvatkin onnellisesti eteenpäin ja tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta kuin koskaan. Musta varjo seuraa aina ja pitää huolen, että onnellinen huolettomuus ei pääse koskaan hallitsemaan liikaa.

Vastaiskuna lapsettomuuspeikon hyökkäykselle menin lauantaina ostamaan Vauva-lehden ja sunnuntaina noutamaan ison kasan vauvatarvikkeita ja -vaatteita siskoiltani. Eilisillan istuin keskellä lastenhuonetta katsellen tavaravuoria ympärilläni. En jaksanut purkaa kasseja. Istuin vain, hypistelin satunnaisia vaatteita ja ihastelin näkyä. Kylmä ja yksinäinen huone on vihdoin, vuosien pölyyntymisen jälkeen saamassa asukkaan. Huone on alkanut elää. Niin minäkin.

Onnen hetkiä kiireen keskellä

"Miten olet voinut?", "Koska on laskettu aika?"

Nyt niitä kysymyksiä alkaa tupsahdella päivittäin. Tutuilta, tuntemattomilta, asiakkailta - kaikilta. Mahan näkee jo sokea otsallaankin ja huomio on sen mukaista. Se tuntuu hämmentävältä. Kaikista oudointa on se, kuinka vilpittömän iloisen oloisesti ja vuolaasti ihmiset onnittelevat. Halaavatkin, vaikkei tunneta kovin hyvin.

Olen ylittänyt yhden ison kynnyksen: ostin Muruselle potkarit! Sen ihan ensimmäisen vaatteen. Minä. Meidän vauvalle.

Tulevan kuukauden sisällä on tuhat ja yksi asiaa hoidettavana. Seuraava neuvola, lääkäri + ultra, sokerirasitustesti, Kela-hakemusten täyttöä, vauvavakuutusten hankinta ja työasioiden järjestelyä. Viimeiseen liittyy kamala määrä selviteltävää, kun pienyrittäjä yrittää miettiä ratkaisua työntekijän palkkaamiseen. Huh.

Onneksi Murusen liikkeet ovat alkaneet jo tuntua istukasta huolimatta. Möyrintää tuntuu pari kertaa päivässä ja illalla vähän enemmän. Mieskin oli jo tuntevinaan jotain mahan päältä.

Alle kolme kuukautta äitiyslomaan ja neljä kuukautta laskettuun aikaan! Voi kunpa osaisin nyt nauttia joka hetkestä; jäljellä olevasta raskaudesta ja tulevista muutoksista. Hetkistä, joista olen haaveilut. Hetkistä, jotka nyt ovat totisinta totta. Onnen hetkistä.

Tuttuja ajatuksia kuvien muodossa

Meinasin kaatua sarjakuvablogin jatko-osa on täällä. Löysin uuden blogin vasta nyt, vaikka ensimmäiset postaukset on tehty jo kesäkuun lopulla.

Odotustunnelmia lapsettomuuden jälkeen: Haarakiilapaniikki

Suosittelen!

Jumittaa

Jotain hämärää tässä nyt on. Klikkejä pään sisällä.

Menin eilen shoppailemaan. Tarkoituksena etsiä jotain pientä kivaa vauvalle - tehdä se ensimmäinen ostos meidän lapselle. Kaikkea ihanaa löytyi, uutuuksia, alennuksia, vaikka ja mitä. Lopulta seisoin kassajonossa vain yhden pipon kanssa. Ja sekin tuli itselleni.

Uusi yritys tänään aamulla ja pikainen piipahdus lastenvaateosastolla. En osaa tarttua mihinkään. Olen hämilläni.

Tarkoituksena ei todellakaan ole ostella syntymättömälle vauvalle roipetta ylenmäärin, varsinkin kun tulemme saamaan paljon vauvatarvikkeita, leluja ja vaatteita kierrätyksenä siskoiltani ja ystäviltäni. Mutta jotain sitä haluaisi hankkia ihan itse, pelkästään meidän vauvaa varten. Ja silti en oikein osaa. Vieläkään.

Ehkä arvet ovat todellisuudessa suuremmat kuin myönnän itselleni.