Peikko kävi kylässä

Viime keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin tapani mukaan vessareissulle. Sänkyyn palatessani kuulostelin hetken, antaisiko Murunen jotain merkkiä itsestään. Niin kuin hänellä on tapana. Ei mitään. Ei potkuja, ei möyrintää. Arvaatte varmaan... paniikki oli valmis. Koko torstai meni mahaan keskittyen, ja kovan flunssan kourissa en onnistunut tuntemaan oikein mitään. Torstain ja perjantain välisen yön pyörin sängyssä, itkin ja ahdistuin. Kaikki menetykset, epäonnistumiset ja lapsettomuusvuosien murheet vyöryivät flash-backinä päälle. Ajattelin, että tällä kertaa en enää selviä, jos jotain on vialla. En jaksa. En osaa enää jatkaa, jos menetämme tämän lapsen.

Perjantai-aamuna heräsin normaalia aikaisemmin, jotta ehtisin soittaa neuvolaan ja ilmoittaa, että on pakko päästä ylimääräiselle käynnille ja kuuntelemaan sydänäänet. Sitten se tapahtui. Tunsin liikkeet aivan selkeästi ja möyrintä mahassa jatkui koko aamiaisen ajan. Iso kivi vierähti sydämeltä.

Koko tapahtumaketju tuntui jälkikäteen naurettavalta ylihysterialta, mutta toisaalta myös pelottavalta. Se sai elämään jokaikisen koetun menetyksen moninkertaisena uudestaan. Ihan kuin lapsettomuuspeikko olisi halunnut muistuttaa, ettei tule koskaan jättämään meitä rauhaan. Ei vaikka päivät soljuvatkin onnellisesti eteenpäin ja tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta kuin koskaan. Musta varjo seuraa aina ja pitää huolen, että onnellinen huolettomuus ei pääse koskaan hallitsemaan liikaa.

Vastaiskuna lapsettomuuspeikon hyökkäykselle menin lauantaina ostamaan Vauva-lehden ja sunnuntaina noutamaan ison kasan vauvatarvikkeita ja -vaatteita siskoiltani. Eilisillan istuin keskellä lastenhuonetta katsellen tavaravuoria ympärilläni. En jaksanut purkaa kasseja. Istuin vain, hypistelin satunnaisia vaatteita ja ihastelin näkyä. Kylmä ja yksinäinen huone on vihdoin, vuosien pölyyntymisen jälkeen saamassa asukkaan. Huone on alkanut elää. Niin minäkin.