Havahduin lukiessani Shaynan tekstiä onnellisuudesta. Ensinnäkin, aion tarttua Shaynan kirjavinkkiin. Minä haluan löytää onnellisuuden, rauhan ja tasapainon elämääni. Onni ei synny yksin lapsen saamisesta. Se ei vaan voi olla niin. Elämässä on niin paljon muutakin iloitsemisen arvoista. Minun on pakko alkaa valmistautumaan - tai sanoisinko varautumaan - siihen, että onneni on jossain muualla kuin äitiydessä. Kirjavinkki tuntuu sopivalta apuvälineeltä asian käsittelyyn - kiitos Shayna!
Mutta varsinaisen läikähdyksen sisimmässäni sai aikaan tämä vertaus:
"Tiedätkö tunteen, jos ajaa autolla ja hirvi hyppää eteen. Aivan karmea tunne. Sydän hakkaa ja kädet tärisee, äärimmäisen kova adrenaliinireaktio. Kun jatkaa matkaa, rauhoittuu ja rentoutuu kuitenkin melko nopeasti. Mutta mitä jos hirvi hyppääkin eteen 10km välein? Ei pystyisi enää rentoutua. Olisi valmiina pysähtymään minä hetkenä tahansa. Jännittyneena. Hermosto ylikierroksilla."
Minäkin tajusin pelkääväni jatkuvasti. Olen kuin peura ajovaloissa; laukkaan täyttä vauhtia eteenpäin ja odotan milloin rysähtää taas. Lyön nyrkillä tiiliseinään, vaikka pelkään kipua. Sisimmässäni vallitsee kauhun tasapaino.
Meidän elämämme on ollut yhtä epäonnea ja surusta selviytymistä noin 2,5 vuoden ajan. Lapsettomuus, kohdunulkoiset raskaudet, negat ja pettymykset ovat vain osa kokonaisuutta. Viimeisin kohdunulkoinen oli vähällä viedä jopa henkeni. Vuosi sitten, kun lapsen kaipuu oli pahimmillaan ja ensimmäinen IVF epäonnistunut, jouduimme luopumaan rakkaasta koirastamme. Se otti koville. En halua paljastaa täällä kaikkia yksityiskohtia elämästämme, mutta pariin viime vuoteen mahtuu myös oman kodin menetys. Isoja ja vakavia asioita.
Huomasin muutama viikko sitten, että pelkään ihan konkreettisesti menettäväni mieheni. Näen kamalia unia, joissa tiemme eroavat syystä tai toisesta. Kun mies on myöhässä tai yötä myöten reissussa, pelkään puhelimen soivan ja jonkun kertovan onnettomuudesta. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle. Menettämisen pelko on konkreettista ja jatkuvasti mielessä. Se on sanalla sanoen ahdistavaa.
Pelot ja ahdistus saa miettimään, olisiko pitänyt ottaa aikalisä lapsettomuushoitojen suhteen ja toipua edellisistä vastoinkäymisistä ajan kanssa ennen uutta yritystä? Toisaalta, en missään nimessä ole valmis heittäytymään odotustilaan enää yhtään enempää kuin on pakko. Kumpi on pahempi:
a) Mennä härkäpäisesti yrityksestä ja hoidosta toiseen mahdollisimman pian. Katsoa ne kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä peräjälkeen, ja sen jälkeen luovuttaisi ihan suosiolla. Pysähtyisi hengittämään vasta maalissa. Alkaisi elämään sitä elämää, joka meille on tarkoitettu.
vai
b) Ottaisi aikalisän nyt. Yrittäisi löytää rauhan ja onnellisuuden. Odottaisi, ahdistuisi ja odottaisi. Mutta ehkä myös vapautuisi jatkuvasta pelosta ja stressistä. Piina pitkittyisi, elämä soljuisi ohi käsijarru päällä. Toiveiden elättelyä vuosikausia ilman takuita onnistumisesta.
En tiedä olenko hullu, itsepäinen vai niiden yhdistelmä, mutta vaihtoehto a houkuttaa enemmän, vaikka tiedän laittavani itseni ehkä liiankin lujille jaksamisen suhteen. Tuntuu kamalalta antaa aikaraja suurimmalle unelmalleen, äitiydelle. Mutta silti se tuntuu oikealta.
Joskus unelmasta luopuminen voi olla uuden alku.
... ja älkää ymmärtäkö väärin. En ole vielä lyömässä hanskoja tiskiin. Lähdemme ihan kohta 2. IVF:n 1. PAS:iin. Ja todennäköisesti viimeistään syksyllä voidaan tehdä vielä toinenkin PAS. Sen jälkeenkin on vielä yksi IVF jäljellä. Nyt ollaan puolivälissä. Ennen lopun alkua, haluan vain tehdä itselleni selväksi, milloin on aika lopettaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Esikoisraskauden loppumisen jälkeen mä pelkäsin kuollakseni, että jotain tapahtuu miehelleni. Se oli tuollaista primitiivistä pelkoa, joka näkyi unissa ja hereillä ajatuksissa. Lapsen synnyttyä tuo tunne löytyy minusta edelleen, mutta nyt se on pinnan alla ja nousee esiin vain harvoin. Voimia <3
VastaaPoistaLuen täällä tekstiäsi kyyneleet silmissä. En oikein edes tiedä miksi. On niin ihana lukea ajatuksiasi. Me kaikki lapsettomat olemme niin onnettomia ja haluaisin niin kovasti, että kaikki ymmärtäisivät, ettei niin tarvitse olla.
VastaaPoistaTietenkin asian on äärimmäisen kipeä. Se tuo pahaa oloa ja kyyneleitä. Se on osa tätä ja se pitää hyväksyä. Mutta haluaisin, ettei se olisi kipeämpi kuin on välttämätöntä. Ja siinä kohtaa oma mieli ja ajatukset on avainasemassa. Ja ne ovat omassa hallinnassa.
Eikä meistä kukaan saa luovuttaa:)! Ei todellakaan! Mutta onnellisuutta harjoittelemalla voimme tuoda polullemme valoa. Oli se millainen tahansa. Minne se ikinä johtaakaan.
Ja sitten jos joskus saamme olla äitejä, se on kuin kirsikka kauniin kakun päällä.
Pidät varmasti kirjasta!
<3 <3
Kannattaa harkita onnen "etsimistä" juuri nyt, sillä elämä on tässä ja nyt. Uskon myös, että onnelliseen ja rentoutuneeseen kehoon se pieni ihmistaimikin tarttuu paremmin.
VastaaPoistaMinäkin oivalsin jokin aika sitten, ettei onni ole kiinni siitä lapsen saamisesta, ei se voi olla. Eikä se olekaan. Mutta kaikki tämä kuuluu prosessiin, kaikki me käymme samoja vaiheita läpi omassa tahdissamme, omalla tavallamme.
Toivon tiellesi kaikkea hyvää :)
Isoja ajatuksia tosiaan. Ja erittäin henkilökohtaisia. Pohdit toimintavaihtoehtoja a ja b. Vastaavaa pohdintaa olen harjoittanut minäkin. Mutta ei kai näissä asioissa ole yhtä oikeaa vastausta, pitää vain toimia niin kuin itsestä hyvältä tuntuu eikä kuunnella ketään muuta (paitsi ehkä vähän miestä:). Itse olen päätynyt tuohon härkäpäiseen etenemistahtiin, vaikka siinä luonnollisesti on myös nurjat puolensa. Me kun voisimme harkita myös adoptiota tai sijasivanhemmuutta, joten ei senkään vuoksi haluta viivytellä kovin paljoa. Kun adoptiossakin tulee ikä jossain vaiheessa vastaan, jos haluaa adoptoida vauva- tai taaperoikäisen. Kamalaa kyllä, kun näissä asioissa pitää ajatella tuota ajan kulumistakin. Kun vaan osaisi antaa itselleen luvan olla ajattelematta liikaa tulevaa ja elää onnellisena tässä hetkessä nauttien hyvästä parisuhteesta ja kaikista mahdollisuuksista, joita elämä näin lapsettomanakin tarjoaa.
VastaaPoistaMulle on itselleni ollut jostain syystä tuo sinun a-vaihtoehtosi parempi. En tiedä kestäisikö mun pää tuota b-vaihtoehtoa. Mä en kuitenkaan saisi rauhaa ajatuksilta siitä, tuleeko meille sitä onnistumista koskaan.
VastaaPoistaJa jos niin on tarkoitettu ettei onnistumista tule, ja siihen on päädytty tuon a-vaihtoehdon kautta... Siinä tapauksessa pääsee mahdollisimman pian työstämään sitä haaveista luopumis-projektia ja ehkä jollain tapaa jatkamaan elämäänsä sitten "rauhassa" eteenpäin, kun on pakko hyväksyä se tosiasia, ettei hoidoistakaan ollut apua.
Hmm, olisiko näiden kahden välillä kuitenkin löydettävissä jonkinlainen kompromissi..? Että suorittaisi menemään A:n mukaisesti, mutta yrittäisi unohtaa sen ja keskittyä samalla myös nauttimaan elämästä. Helpommin sanottu kuin tehty , mutta uskon että se on mahdollista.
VastaaPoistaMatkani ei ole ollut yhtä pitkä kuin teidän, mutta alkuaikojen epätoivosta huolimatta olen löytänyt aika seesteisen olotilan jossa on nyt hyvä olla. Enkä edes ajattele vauvoja koko ajan.
Tsemppiä!