Tänään viisi ensimmäisenä avaamaani lapsettomuusblogia julistaa plussaa. Loppuja en uskalla edes avata. Tunnen kateutta enkä osaa onnitella. Yritin kyllä, mutta tunsin itseni totaalisen teennäiseksi. Tarrasukat, hymiöt ja tsempitykset ei nyt oikein irtoa.
Liika on vain joskus liikaa... ymmärrättehän?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ymmärrän. Itsellä toisinaan samaa vikaa. Mulla tämä kateus tulee sellaisina piikkeinä. Juuri tällä hetkellä on hyvä olla sen suhteen ja pystyy onnittelemaan toisia täydestä sydämestä. Toisinaan se puolestaan on aivan äärettömän vaikeaa ja jonkun plussauksesta saattaa tulla huono mieli itselle pitkäksikkin aikaa.
VastaaPoistaJa nyt on kyllä menossa todellinen plussamyrsky! Olen tässä jo pari päivää ajatellutkin, että onneksi mun "kateuspiikki" ei osunut tähän saumaan!
*haleja* muumi, mä toivon ihan tosissaan että se sunkin vuoro vielä tulee!
Olen pahoillani jos minäkin olen onnistunut pahoittamaan mielesi... mutta en kyllä julista mitään. Ei tästä tainnut pidempää iloa olla. Että ole sen puoleen huoleti. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää...
VastaaPoistaAnteeksi.
Mä haluan toivoa sulle parasta! Niinkuin muillekin.
Ymmärrän tosi hyvin. Kateuden tunteet kuuluvat lapsettomuuteen käsittelyyn. Ja Ymmyrkäiselle haluan sanoa, että me kaikki toivotaan kateudesta huolimatta toisillemme hyvää. Kateus on kamalan ruma ja inhottava tunne. En minä ainakaan haluaisi sellaista tuntea ja kamalinta on, jos kateuden kohteelle käy vielä raskautensa kanssa huonosti. Silloin olo on meillä kateellisillakin entistäkin lohduttomampi. Kaikkea hyvää siis kaikille kateellisille ja plussanneille ihan täysin tasapuolisesti :).
VastaaPoistaYmmyrkäinen! Mäkään en halua pahoittaa sun mieltä. Anteeksi, jos tein sen. En vain pysty nyt iloitsemaan kenenkään muun onnesta. En pysty, vaikka ihan oikeasti haluaisin :/
VastaaPoistaSanavalintani "julistaa" on kieltämättä negatiivissävytteinen. Tiedän, ettei kukaan ylpeile plussallaan. Kaikein vähiten ne, jotka ovat kokeneet edes hetken lapsettomuuden surua. Olen itsekin plussannut kahdesti ja tiedän, kuinka hirveitä pelkoja siihen liittyy. Plussilla ei näissä piireissä paljon leveillä. Koskaan ei tiedä, mitä käteen jää.
Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa katkeruus sumentaa kyvyn ajatella rationaalisesti. Se ärsyttää ja hävettää, mutta siihen nyt vain on tultu. Tämä blogi on ainoa paikka, jossa voin ja uskallan täysin rehellisesti tunnustaa asian.
t. Muumi itse
Et pahoittanut mieltäni, Muumi.
VastaaPoistaJa jos ei blogiin saa rauhassa kirjoittaa niin kuin tuntee, niin blogit olis ihan turhia. Hyvä että voi purkaa katkeruuttakin.. ja rationaalisuus on välillä hukassa muiltakin :-)
En minäkään juuri nyt pysty onnittelemaan muita. Tai edes iloitsemaan. Huonoja uutisia odottelen huomiselle, koska vuoto on lisääntyny ja krampit, että ei näistä plussista aina jää käteen mitään... paitsi pahaa mieltä.
Kiitos että kirjoitat ajatuksiasi!
Meillä ei oo plussaa, tuu vaan lukemaan jos kiinnostaa ;) Mutta ymmärrän tuskasi.
VastaaPoistaKateus, tuo inhottava tunne. Itselläni on ollut lapsitoive vuodesta 2006 ilman ensimmäistäkään plussaa ja täytyy myöntää että joka kerta plussauutisen kuullessani tunnen kateutta. Se ei silti tarkoita, ettenkö olisi iloinen raskautuneiden puolesta ja toivoisi heille kaikkea hyvää. Joskus on vain niin vaikea tsempata muita, kun tuntuu ettei se oma vuoro tule koskaan.. Vaikka tiedänkin että näissä lapsettomuusasioissa ei vuoronumeroita tunneta ;)
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi jo pitkään ja toivon sydämeni pohjasta että saat lopulta haluamasi lapsen. Voimia matkallesi!
Mafalda! Saanhan tunnukset blogiisi? Seurasin kuulumisiasi aikoinaan tiiviisti, kun blogisi oli vielä julkinen. En ole vain saanut aikaiseksi kysyttyä tunnareita... Nyt korjaan asian :)
VastaaPoistaMua voi lähestyä myös s-postilla: matkanvarrelta (a) luukku.com
t. Muumi
Ymmyrkäinen: * iso, lämmin halaus *
VastaaPoistat. Muumi
Voi Muumi, minäkin ymmärrän ihan hyvin. Välillä on jäänyt itselläkin onnittelut yms. vastaavat matkalle kun ei vaan ole pystynyt.
VastaaPoistaKyllä kaikki tätä paskaa (en nyt kuvaavampaa sanaakaan keksinyt) läpikäyvät tajuavat että välillä sitä ei vaan jaksa. Ja myönnän itse että plussat blogimaailmassa on aina vääntänyt puukkoa rintaan samalla tavalla kuin oikeassa elämässäkin, vaikka en mitään pahaa kenellekkään toivokkaan.
Monta kertaa olen kirjoittanut kommenttia ja sitten pyyhkinyt pois. Mitäpä voin sanoa?
VastaaPoistaMuistan.
Voimia!
Muumi, lähetin sulle kutsun blogiini :)
VastaaPoistaLuulin saaneeni siedätyshoitoa tähän lapsettomuuteen jo niin runsaasti etten kateutta, ja muita tunteita voi tuntea näin voimakkaasti, mutta ei se niin mennyt. Ollaan niitä ainoita lapsettomia pariskuntia kaveripiirissä. Kun takana on niin paljon epäonnistuneita hoitoja ja ei ainuttakaan plussaa, niin kyllä se niin surulliseksi ja kateelliseksi vetää. Miksi me ei saada kokea sitä onnea? itse suon kyllä sen kaikille. Kukaan ei varmasti toiselle pahaa tahdo ja halua, ei se sitä ole. Miten tästä suuresta surusta taas pääseen eteenpäin. En todella tiedä.
VastaaPoista