Kiusallisia kysymyksiä

Ystäväpariskuntamme lapsineen kävivät viikonloppuna kylässä. Ihania, empaattisia ja välittömiä ihmisiä. Mutta samalla kuitenkin niin ajattelemattomia... Kun melko uusi talomme oli katsastettu läpikotaisin ulkoa ja sisältä, totetaa ystäväpariskunnan toinen osapuoli: "No niin, nyt teillä on sitten kaikki valmista täällä. Mistäs haaveilette seuraavaksi?" Sydämeni lyö yhden ylimääräisen lyönnin ja painan katseeni maahan. Seuraa syvä, kiusallinen hiljaisuus. Sitten mieheni hymähtää "Niin, kai sitä jotain..." Itse en saa sanaakaan ulos.

Voi helvetti, miten ne ei ajattele yhtään! Miten ne ei tajua? Miten ne osaavatkin puukottaa niin tarkasti, niin syvälle sydämeen? Ja silti samalla tiedän, että he eivät tehneet sitä tahallaan. He eivät ehkä edes tarkoittaneet kysymystä vihjailuksi perheenlisäyksestä. Tai jos tarkoittivatkin, niin he luulivat tekevänsä sen hienovaraisesti. He eivät tiedä, että meiltä tuota kysymystä ei voi kysyä missään muodossa niin, että se olisi hienovaraista. Se sattuu aina. Muotoilipa sen miten hyvänsä.

Kysymykset ja viittaukset tulevaisuuteen, suunnitelmiin ja perheenlisäykseen saavat minut aina tuntemaan itseni epäonnistuneeksi. Ärsyttää, kun tiedän, etten voi olla vihainen toisten inhimillisyydestä tai ajattelemattomuudesta. Jos kerran haluan, että meitä kohdellaan jotenkin erilailla, silkkihansikkain, niin miksen sitten kerro heille? Sanoisin vain vieraille: "Älkää kyselkö meiltä mitään mikä liittyy tulevaisuuteen tai lapsiin." Ulko-oveen voisi laittaa kyltin: "Lapsiutelut kielletty.", "Perheenlisäys suunnitelmissa - älä kysy enempää." tai "Vain kepeät keskusteluaiheet sallittu." Sittenpähän tietäisivät. Sitten ei ehkä sattuisi.

Muilta osin viikonloppu meni hyvin. Tämä pariskunta on yksi niistä harvoista pienten lasten vanhemmista, joka ei anna lasten viedä kaikkea huomiota. Heidän kanssaan voi keskustella ilman, että juttu koko ajan keskeytyy lasten huomioimiseen milloin mistäkin syystä. Mikään ei ärsytä minua enemmän kuin se, että tiettyjen ystäviemme kanssa keskustellessa jutut, huomio ja ylipäätään kaikki keskittyminen menee lapsiin. Yritä siinä sitten jutella jostain muusta kuin kakkavaipoista. Ymmärrän, että lapset vaativat aina osansa vanhemmiltaan. Milloin pitää mennä keskeyttämään joku kielletty toiminta tai erottamaan riitelevät sisarrukset, mutta sen hetken kun on aikaa keskittyä kuuntelemaan vastapuolta, niin olisiko liikaa pyydetty tehdä se? Astua ulos sieltä perheenäidin roolista, olla ystävä, tasavertainen kaveri. Mutta ehkä ongelma onkin juuri siinä. Emme ole enää tasavertaisia. Toisella on jotain, mikä toiselta puuttuu. Joten mikä minä olen arvostelemaan? Ei minulla ole lapsia. En minä tiedä mitään lapsiperheen elämästä. Minä en ole ollut siellä. Pääsenköhän edes koskaan? Ehkä sitten ymmärtäisin paremmin. Ehkä saisin ne ystäväni takaisin, jotka karkasivat jo vuosia sitten jonnekin kauas. Omaan maailmaansa - äideiksi ja isiksi.