tiistai 25. elokuuta 2009

Musta Minä

Kävelin eilen koirien kanssa iltalenkin läheisen uimarannan vierestä. Ilta-aurinko paistoi kirkkaasti ja järvenpinta kimalteli tyynen rauhallisena sen edessä. Niin kaunista. Kohta rannalle käveli pariskunta. Miehen kantorepussa matkusti lapsi, vauvaikäinen. Pariskunta pysähtyi rantaviivan tuntumaan, katse järvenselälle. He seisoivat aivan hiljaa. Välillä silittivät pienen päätä, välillä ottivat toisiaan kädestä kiinni. He näyttivät aivan siltä, kuin olisivat tulleet hiljentymään rantaan. Kiittämään onnestaan, olemaan vain, nauttimaan toisistaan ja lapsestaan.

... ja minä itkin. Itkin niin, että sydäntä särki, silmät sumenivat ja henkeä ahdisti. Koiraparatkin hätääntyivät ja yrittivät parhaansa mukaan lohduttaa. Mikä minuun oikein meni? Olen nähnyt vanhempia lapsineen ties kuinka monet kerrat, enkä koskaan ole revennyt näin. Kun sain kyyneleet kuivattua ja hengen taas kulkemaan, mietin, mitä oikein tunsin nähdessäni tämän perheen. Pelästyin vastausta... vain ja ainoastaan suurta kateutta. Musta Minä nostaa taas päätään ja mä en todellakaan pidä siitä.

1 kommentti:

  1. Joskus on vain itkettävä. Älä ole liian ankara itsellesi.

    Vastikään olin kummityttöä katsomassa ja kun hän yhtäkkiä käpertyi syliini nukkumaan piti nieleskellä tosissaan, ettei repeä ihan täysin.

    VastaaPoista