Hetki

Seison apteekin kassajonossa Lugesteronieni kanssa. Edelläni on minun ikäiseni, noin kolmekymppinen nainen. Hän laskee ostoksensa kassatiskille. En kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota ennen kuin kassaneiti laskee kätensä vaivihkaa pakkauksen päälle. Ehdin näkemään sanan "Predictor" sormien välistä. Sata puukkoa viiltää sisuskalujani. Hyvä etten purskahda itkuun.

Kun pääsen autoon pysähdyn ajattelemaan. Miksi olin katkera tällekin ventovieraalle? En voi mitenkään tietää, onko hän edes raskaana. Ei raskaustestin ostaminen vielä mitään tarkoita. Plussakaan ei tarkoita vielä mitään. Minun jos kenen pitäisi tietää se. En voi tietää, onko naisen mahdollinen raskaus alkanut luonnollisesti vai pitkän ja kivisen tien jälkeen, ehkä vuosien lapsettomuuden jälkeen. En tiedä tämän naisen surun määrää enkä mitään niistä ongelmista, joiden kanssa hän omassa elämässään painii. Kuinka voin olla niin tyhmä, että ajattelen ensimmäiseksi: "vittu, tuokin akka on pamahtanut raskaaksi tosta vaan". Häpeän taas ajatuksiani. Voi kunpa voisin taas olla se iloinen nuori nainen, joka pyrkii näkemään kaikessa, epäonnessakin, jotain hyvää. Sellainen olin joskus.

Marttyyrinä oleminen kyllästyttää. En halua olla lapsettomuuden uhri. En halua, että oikeutan itselleni kaikki ikävät tunteet ihan vain siitä syystä, että tila nimeltä lapsettomuus niin sallii. Onko oikein itseäni - ja muita - kohtaan, että myrkytän mieleni vain siitä syystä, että minulla ei ole lasta? Aion ryhdistäytyä. Suossa on ryvetty taas niin syvällä ja niin pitkään, että on pakko hakea muutosta.

Minä yritän. Muuta en voi luvata.