... on pakko jatkaa vielä aiheesta. Tuulille ja Sydänjäälle iso kiitos edellisen kirjoituksen kommenteista - saitte minut pohtimaan tulevaa vielä lisää.
"Pitäisi tietää, milloin lopettaa". Niinpä, auttaisi niin kovasti jaksamaan, jos tietäisi kauanko tätä kaikkea on jäljellä. Pelkään, ettei x-määrä hoitoja riitä viemään meitä maaliin. En tiedä, kuinka kauan tuntuu siltä, että toivoa vielä on. En tiedä, koska on aika lopettaa. Enkä tiedä, missä hoidossa se plussa odottaa vai odottaako missään. Silti haluaisin päättää jo nyt, että katsomme vaikka vain nämä kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä pakkasukkoineen läpi ja sen jälkeen se oli siinä. Jäljelle jäisi vain yksi kysymys: entä jos "se yksi hoito vielä" olisikin tuonut toivotun tuloksen? Mistä tiedän, ettei onni odota kulman takana juuri sillä hetkellä kun päätämme luovuttaa?
Pitäisi vaan sitkeästi jatkaa ja jatkaa... "vielä yksi yritys". Sillä tiellä pelkään vuosien valuvan epätoivoon, pettymyksiin ja ahdistukseen. Kuitenkin jokin sisälläni sanoo, ettemme saa luovuttaa. Mutta onko se luovuttamista, jos jossain vaiheessa tyytyy siihen mitä on? Ottaa vastaan sen, mitä elämä tarjoaa, ihan sellaisenaan. Vaikka olemme läpikäyneet vasta ensimmäisen IVF:in, on lapsettoman elämää ja ahdistusta takana jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta on eletty käsijarru päällä, käytännössä yhden ainoan asian määrätessä tekemisiä.
Ja mitä sitten, jos lopetamme hoidot joskus? Adoptioprosessiin emme ole valmiita lähtemään. Moni yrittää lohduttaa sanomalla että "voittehan te aina adoptoida". Mutta kun ei haluta adoptoida, halutaan oma lapsi. Eikä kuitenkaan tiedetä jaksetaanko yrittää hoidoilla riittävän pitkään. Joku sanoo nyt "jos todella haluaa, jaksaa kyllä". Me ei kuitenkaan aiota edes yrittää jaksaa loputtomiin. Vaikka kuinka haluaisimme lasta, haluamme kuitenkin kokonaisuutena enemmän onnellista elämää ilman ahdistusta, pennin venytystä ja jatkuvaa hoitoruljanssia.
On kai pakko luottaa, että sen tuntee sitten, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Nyt sen aika ei ole. Onneksi. Meillä on vielä mahdollisuus :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Niin tuttuja kysymyksiä ja pohdintoja, me tosin ei olla hoidoissa, vielä ainakaan, oltu, mutta takana tätä toiveilua on jo yli kolme ja puoli vuotta :(
VastaaPoistaMä luulen, että sen vaan tietää sitten, kun se hetki tulee, että tää on tässä. Et ne tietyt vaiheet pitää käydä läpi, mut sitä mitkä ne kenelläkin on, ei tiedä varmaan kukaan.
Jos osaiskin elää hetki kerrallaan. Mulla se lapsettomuuden kuristavin ote on hellittänyt, en tiedä alkaako sitten kuristaa uudelleen, jos niihin hoitoihin mennään. Mutta en sure sitä vielä.
Sitten kun se irtipäästämisen vaihe tulee ja sen huomaa, se tunne on valloittava. Kuin aurinko paistaisi jälleen, sit huomaa, että elämässä tosiaan on muutakin kuin se kuristus. Ei se kokonaan häviä, mutta oppiiko sen kanssa elämään vai helpottaako se, en tiedä kumpaa se on, mutta ainakin mulla on sellainen tunne ollut nyt tänä keväänä, että ekan kerran pariin vuoteen mä elän.
Toivon, että koet saman, ennemmin tai myöhemmin. Mä oon ihan varma, että osaatte tehdä ne teille parhaat päätökset sitten kun niiden aika on. Helppoja ne ei varmana ole ja toivottavasti niitä ei edes tarvitse tehdä, vaan te onnistutte :)
(Tulipas tästä sekava juttu.)
Isoja ja tärkeitä mietteitä.
VastaaPoistaMie olen pohtinu kans kovasti samaa.
Meillä on nyt menossa kolmannet julkisen puolen hoidot ja ainaki tällä hetkelä olen siinä uskossa, että nämät on meän viimiset. Mutta saa nyt nähdä.
Toisaalta just tuo halu elää täysipainoista elämää painaa aika paljon vaakakupissa! Mie en halua elää jossittelulla..
Kamalan vaikea aihe ja pelottaa ajatus, että sitä häätyy ehkä miettiä ihan oikeasti syksyllä..
Mutta nyt on aurinkoajatusten aika ja aika yrittää elää tätä hetkeä onnessa. =)
Hienoa pohdintaa, Muumi, ja niin vaikeita kysymyksiä...
VastaaPoistaJärjen tasolla voi ajatella IVF:n keskimääräisiä onnistumisprosentteja ja miettiä, monenko kerran jälkeen olisi jo odotettavissa, että onnistuisi, jos on onnistuakseen. Tai jos tietää mikä hoidoissa meni pieleen, voi yrittää parannella esim. lääkitystä edelleen. Tai voi miettiä prioriteettejaan: jos tämä todella merkitsee minulle enemmän kuin X, niin olen valmis maksamaan / kärsimään tästä enemmän kuin X:n takia.
Mutta minusta tuntuu jo nyt (vaikka matka onkin vielä kesken), että tunteilla tulee loppujen lopuksi olemaan suurempi voima kuin järjellä. Ja tunteet tulevat paljon syvemmältä kuin ihmiset tajuavat. Esim. kun itken sitä, ettei päästy siirtoon asti, en itke ainoastaan sitä, vaan itken kaikkia tähän mennessä kohdattuja lapsettomuudesta johtuvia suruja - ihan niistä ajoista alkaen, kun muinoin menkkoja ei kuulunutkaan vaikka oltiinkin jätetty ehkäisy pois... Suru ja turhautuminen kasvaa kasvamistaan, kunnes lopulta tulee ehkä mitta täyteen, ja alkaa aidosti tuntua siltä, että haluaa elämänsä takaisin, ja ilonkin elämään... Jos saavutan sen pisteen, niin varmasti luovutan, eikä se varmasti tunnukaan siinä vaiheessa ahdistavalta, vaan ahdistavammalta tuntuu ajatus jatkaa hoitoja.
Yksi juttu, mikä vaivaa minua todella, on ajatus siitä, että eletään vuosikaupalla jossakin hypoteettisessa tulevaisuudessa, joka ei ehkä koskaan toteudu. Elämä ei kestä ikuisesti. Sitähän pitäisi elää tässä ja nyt.
Ja mitäs jos olisi kristallipallo ja tiedettäisiin varmuudella, että lapsia ei saada edes hoidoilla: itseltäni ainakin unohtuisi lapsettomuusmurhe, keksisin muuta, hankkisin kissan, vaihtaisin asuntoa, ja alkaisin nauttia auringonpaisteesta!