Niin siinä taas kävi. Ensin annetaan toivoa ja uskoa paremmasta. Lupaus kauan kaivatusta äitiydestä. Ja ennen kuin huomaankaan, kaikki on taas viety pois. Jäljellä on pohjaton suru. Pienokaisemme ei saanut jatkaa elämäänsä.
Tunnen taas vihaa ja katkeruutta. Tunnen taas olevani merkityksetön - lapseton. Voi kuinka inhoankaan itseäni! Vihaan katkeria ajatuksiani, viallista kroppaani ja sitä, että oli niin naiivi, että kuvittettelin onnen vihdoin tulleen kohdalle. Eniten vihaan sitä, että kolmen vuoden työ itseni ja ajatusteni kanssa on nyt pyyhkäisty yhdessä hetkessä pois. Juuri kun olin sinut lapsettomuuden kanssa, juuri kun kestin sitä, juuri kun olin tottunut käsittelemän pettymyksiä. Nyt tuntuu, etten pysty enää mihinkään. Edes elämään. Itken vain.
Pieni elämänliekki on sammutettu toissapäivänä, 1.12.2010. Rakas pieni, ikävöin sinua aina.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voi muumi... Tuhtuu liian pahalta ollakseen totta :-( Mikä tässä maailmassa on oikein vikana, kun joutuu kokemaan tällaista - ja vielä useamman kerran?? :-( En keksi mitään muuta lohdullista sanottavaa kuin, että et ole todellakaan yksin: kuljet mukana ajatuksissani! Toivon niin kovasti valoa tämän tunnelin päähän.
VastaaPoistaRutistuksia Tuulilta xxx
:( *Halaa*
VastaaPoistaVoi ei!!! Pahoittelut :(
VastaaPoista*halaa* En osaa sanoa/tehdä muuta..