... joten miksi sitten tulin kirjoittamaan tänne?
Todistaakseni olevani olemassa, hengissä, eläväni. Välillä tuntuu, että tämä ainainen hoitojen odottaminen kutistaa minut kasaan, leijumaan hämyiseen odotustilaan, jossa ei vaan tapahdu yhtään mitään. Onko se elämää? On, ainakin minun elämääni.
Tuntuu, että arvokkaat päivät ja hetket valuvat hukkaan. Tiedostan kyllä, että odotustila on oikeasti vain omaa mielikuvitukseni tuotetta. Ympärilläni elämä soljuu tavalliseen tahtiinsa, aina yhtä tapahtumarikkaana. Mä en vaan saa siitä kiinni. Ja se ärsyttää.
En halua vajota lapsettomuuden tyhjyyteen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tsemppiä! Mä koetin pilkkoa odottamista tavallaan pienempiin palasiin, että keksin joka kuukaudelle jotain muuta, mitä odottaa. Ja aloitin viime syksynä parikin uutta harrastusta, kun kävi ilmeiseksi, että odottamista on luvassa lisää.. Eihän niistä välttämättä mitään apua ole, mutta onpa edes jotain muutakin ajateltavaa.
VastaaPoistaNiinhän se juuri on! Tuntuu, että kaikki muut elää sitä "oikeata elämää" - me vaan odotetaan tulevaisuutta. Sitä, että meillekin suotatisiin se suurin tarkoitus elää ja olla onnellinen. Kyllä oma elämä tuntuu usein harmaalta ja turhalta kun lapsiperheiden arkea seuraa sivusta. Odottavan aika on pitkä; odotusta odottavan aika on vieläkin pidempi. Hyvä että kävit todistamassa että vieläkin elät ja hengität. Käyn täällä päivittäin katsomassa jospa olisit jotakin kirjoittanut.
VastaaPoistaJaksamista sinulle!