Jupinaa

Ajattelin pysyä koko kesän täältä blogimaailmasta pois, mutta nyt tuli tarve avautua.

Istuin eräänä iltana terassilla tuttavien kanssa. Pöytäseurue muodostui neljästä naisesta, joista kolmella on lapsia. Jossain kohtaa lähdin kellottamaan aikaa. Sain tulokseksi kolme tuntia keskustelua lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsiperheen ihanuuksista ja ongelmista.... Great. Arvatkaa tuntuiko olo ulkopuoliselta? En voinut poistua paikalta olematta töykeä, en voinut sanoa mitään kun en osaa, en voinut kuin istua ja tuijottaa punaviinilasiani. Välillä yritin hymähdellä mukana, etten vaikuttaisi aivan poissaolevalta. Yritin jopa kokeeksi muuttaa puheenaihetta, mutta ei. Aina palattiin takaisin lapsiin. Loukkaannuin.

Mikä hitto siinä on, että näiden superäitien koko elämä tuntuu pyörivän lapsien tekemisissä? Eikö äideillä oikeasti ole muuta puhuttavaa? Minne katoaa naisten välinen ystävyys ja koko muu elämä? Onhan jokaisella elämässään lasten lisäksi mies, työ, ystävät, harrastukset... Vai onko? Keskusteluaiheista päätellen ei.

Tiedän, että minun on vaikea ulkopuolisena arvostella. Mutta ihmetellä saan. Asia tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä. Ymmärrän, että ihmiset puhuvat mielellään itselleen tärkeistä asioista, mutta rajansa kaikella. En minäkään koiraihmisenä paasaa koirajuttuja tuutintäydeltä, jos seurueessa on myös ei-koiraihmisiä paikalla. Ei ole kovin vaikeaa ottaa muut ihmiset huomioon ja keskustella asioista, jotka koskettavat jokaista seurueen jäsentä. Vaikka välillä poiketaan johonkin sisäpiirin aiheeseen, niin peruskäytöstapoihin kuuluu mielestäni myös se, että muiden asioista ollaan kiinnostuneita. Ehkä joudun joskus itsekin katsomaan peiliin ja toteamaan olevani tällainen suuresti vieroksumani superäiti. Nyt en kykene ymmärtämään ilmiötä.

Kesäkuu ja PAS:in odottaminen on mennyt kivuttomasti, auringosta nauttien. Vietimme hauskan juhannuksen tuttavaperheiden kesken. Oli ihanaa nauttia hyvästä ruoasta ja juomasta ilman rajoituksia. Kun vieraana on viisi alle 10-vuotiasta lasta, tuntuu talo vieraiden lähdettyä melko tyhjältä ja hiljaiselta... Siinä kohtaa tuli pitkästä aikaa ahdistus pintaan. "Niin tosiaan, meidän elämä on hiljaista."

Eilen tapasin hyvän ystäväni ja tämän pienen vauvan. Sydämessäni läikähti, kun näin lapsen. Sitä en tiedä, oliko läikähdys haikeutta, kateutta vai iloa. Jotain kuitenkin tunsin, vaikka yleensä yritän pitää etäisyyttä muiden vauvoihin. Meillä oli oikein hauska ilta ja loppujen lopuksi totesin, että onneksi löytyy myös niitä ystäviä, jotka eivät uppoudu aivan täysin lapsimaailmaan. Siellä itkevän vauvan, väsyneiden silmien ja imetysliivien takana on yhä se ystävä, joka haluaa tietää mitä juuri sinulle kuuluu.

KIITOS

On uskomatonta, mikä voima kommenteillanne on. Olo on jo hivenen parempi luettuani kommentit ja tietäessäni, että te ymmärrätte. Kiitos!

Pikku-optimisti Muumikin löysi tiensä taas tänne: mä saan juoda ihan niin monta saunakaljaa juhannuksena kuin haluan! Eipä tarvitse uusia vapun harhautusohjelmaa. Ja grilliruoka maistuu loman aikana niiiiin paljon paremmalta, kun sen kanssa saa punaviiniä. Ja elokuun alussa pääsen tyttöjen kanssa katsomaan Maija Vilkkumaata kera skumppapullon. Ja eipä tartte vielä miettiä, voinko ilmoittaa koiria syksyn kisoihin ja kokeisiin. Olipa kertakaikkiaan hyvä, etten pamahda ainakaan ennen syksyä raskaaksi... Okei, nyt meni överiksi. Mutta silti, pahin harmitus meni jo ohitse ja yritän nyt parhaani mukaan nähdä seuraavat kuukaudet positiivisessa valossa.

Mieheni otti muuten PAS:in lykkääntymisen ihanan rauhallisesti. Mitä muutakaan odotin? Totesi vaan, että eihän sille mitään mahda ja että nautiskellaan nyt sitten lomasta ja kesästä ilman rajoituksia. Miten kukaan voi olla noin rauhallinen ja järkevä realisti? Oma kohkaaminen tuntuu aina niin naurettavalta tuon rinnalla. Varsinkin kun itsekin hyvin tietää, että asiat ei voivottelemalla paremmaksi muutu.

Voi *%&¤%#/

PAS siirtyy elokuulle. Mä en jaksa tätä paskaa. Itkettää, harmittaa, vituttaa ja suututtaa.

Taas tuli todistettua, että lapsettomuudessa kaikista vittumaisinta on hoitojen aikatauluttaminen ja jatkuva odottaminen. Pääsisin varmaan niin paljon helpommalla, jos lopettaisimme pahaa mieltä aiheuttavat hoidot ja aikataulujen sumplimiset heti alkuunsa. Hyväksyisimme vaan sen, että luomuihmettä ei ehkä koskaan tule. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin helposti valita osakseni lapsettomuuden aiheuttaman pysyvän, tyhjän kolon sydämessä ja hiljaisen surun. Hoitoprosessi on pahempi. Se syö sinua hitaasti, aiheuttaa jatkuvia raivareita ja itkukohtauksia, laittaa sinut jatkuvaan odotustilaan ja tekee elämästä mahdollisimman vaikeaa.

No, meitä nyt kuitenkin odottaa omat alkiomme siellä klinikan pakkasessa. Tuntuu vaan niin helvetin väärältä, että joudumme odottamaan PASia taas kaksi kuukautta lisää ihan vaan siitä syystä, että tärkeät kiertopäiväni sattuvat asettumaan viikonlopuille tai klinikan loma-ajankohtiin. Meidän elämän tärkein asia on kiinni jostain helvetin virastoajoista... Ironista.

PAS siirtyi siis syksyyn, sillä kiertoni puoliväli osuu juuri juhannusviikon alkuun, jolloin siirto menisi hyvin todennäköisesti juhannusviikonlopulle. Toinen ongelma aikatauluissa oli omalääkärini aikataulut. Sopivana ultrapäivänä lääkäri ei ole lainkaan paikalla... Yritin vääntää meille ultrausta Felicitakseen, mutta eivät suostuneet. Juhannuspyhät tulevat tielle ja yhtälö näyttää ennakkoon melko mahdottomalta. Tämä kierto meni siis siinä. Seuraava kierto osuu puolestaan niin, että klinikka ei ehdi vielä palaamaan kesälomalta, kun otolliset päivät olisivat. Kaksi kuukautta menetetty. Seuraava mahdollisuus on siis elokuun puolivälissä. Miten ihmeessä jaksamme odottaa sinne asti? Miten tästä saa taas itsensä koottua? Olen aivan loppu. Juuri kun luulin, että elämä on taas mukavaa, tulee tämä paska ja murskaa minut täysin alleen.

Ainoa kysymys mielessä on: koska tämä loppuu? Ja vastauksen tiedän. Sitten kun niin itse päätämme.

PAS lähestyy

Välikierto takana ja uusi edessä. Huomenna soitto klinikalle, päivien ynnäilyä, suunnittelukäynnistä sopiminen ja sitten vaan peukut pystyyn, että saadaan PAS tehtyä ennen klinikan kesätaukoa.

Epäonnistuneen IVF:n jälkeen olen todella pystynyt irtautumaan lapsenteko- ja lapsettomuusajatuksista, ja jotenkin nyt tuntuu, ettei maailmani ehkä kaatuisikaan vaikkemme koskaan saisi omaa lasta. Elämässäni on hirveän paljon muita hyviä ja onnellisia asioita. Tämä ei tarkoita, että toivoisin nyt yhtään vähemmän omaan lasta. Olen vain kypsynyt olemaan katkera elämälle.

Kommenttien kirvoittamana...

... on pakko jatkaa vielä aiheesta. Tuulille ja Sydänjäälle iso kiitos edellisen kirjoituksen kommenteista - saitte minut pohtimaan tulevaa vielä lisää.

"Pitäisi tietää, milloin lopettaa". Niinpä, auttaisi niin kovasti jaksamaan, jos tietäisi kauanko tätä kaikkea on jäljellä. Pelkään, ettei x-määrä hoitoja riitä viemään meitä maaliin. En tiedä, kuinka kauan tuntuu siltä, että toivoa vielä on. En tiedä, koska on aika lopettaa. Enkä tiedä, missä hoidossa se plussa odottaa vai odottaako missään. Silti haluaisin päättää jo nyt, että katsomme vaikka vain nämä kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä pakkasukkoineen läpi ja sen jälkeen se oli siinä. Jäljelle jäisi vain yksi kysymys: entä jos "se yksi hoito vielä" olisikin tuonut toivotun tuloksen? Mistä tiedän, ettei onni odota kulman takana juuri sillä hetkellä kun päätämme luovuttaa?

Pitäisi vaan sitkeästi jatkaa ja jatkaa... "vielä yksi yritys". Sillä tiellä pelkään vuosien valuvan epätoivoon, pettymyksiin ja ahdistukseen. Kuitenkin jokin sisälläni sanoo, ettemme saa luovuttaa. Mutta onko se luovuttamista, jos jossain vaiheessa tyytyy siihen mitä on? Ottaa vastaan sen, mitä elämä tarjoaa, ihan sellaisenaan. Vaikka olemme läpikäyneet vasta ensimmäisen IVF:in, on lapsettoman elämää ja ahdistusta takana jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta on eletty käsijarru päällä, käytännössä yhden ainoan asian määrätessä tekemisiä.

Ja mitä sitten, jos lopetamme hoidot joskus? Adoptioprosessiin emme ole valmiita lähtemään. Moni yrittää lohduttaa sanomalla että "voittehan te aina adoptoida". Mutta kun ei haluta adoptoida, halutaan oma lapsi. Eikä kuitenkaan tiedetä jaksetaanko yrittää hoidoilla riittävän pitkään. Joku sanoo nyt "jos todella haluaa, jaksaa kyllä". Me ei kuitenkaan aiota edes yrittää jaksaa loputtomiin. Vaikka kuinka haluaisimme lasta, haluamme kuitenkin kokonaisuutena enemmän onnellista elämää ilman ahdistusta, pennin venytystä ja jatkuvaa hoitoruljanssia.

On kai pakko luottaa, että sen tuntee sitten, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Nyt sen aika ei ole. Onneksi. Meillä on vielä mahdollisuus :)

Aika ei kulu

Plääh, vasta välikierron puolivälissä mennään... aika ei kulu, ei sitten millään.

Piti oikein laskea millä kiertopäivällä ollaan. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun en tiedä tarkalleen missä mennään. Itse asiassa tunne on aika vapauttava, vaikka uuden kierron odottaminen sinänsä onkin rasittavaa. Ei ole mitään paineita heilutella peitoa juuri tiettyinä päivinä, ei tarvitse tarkkailla jokaista oiretta tai oireettomuutta eikä ylläpitää toivonkipinää. Luomuihmettä ei yritetä. Olemme keskittyneet nauttimaan toistemme seurasta ja elämän tarjoamista muista mahdollisuuksista, ja yllättäen se on onnistunutkin.

Kävimme myös vähän aikaa sitten mieheni kanssa pitkän keskustelun hoitojen jatkosta ja tulevaisuudesta. Jäljellä olevat alkiomme on ymmärtääkseni pakastettu samaan olkeen. Olemmeko valmiit kahden alkion siirtoon, kaksosmahdollisuuteen? Mitä jos molemmat selviävät sulatuksesta ja lääkäri suosittelee vain yhden siirtoa? Heitämmekö toisen roskiin? Mitä jos PAS ei tärppää? Kuinka monta uutta IVF:iä jaksamme? Missä kulkee raja tälle kaikelle?

Keskustelu nosti tunteet pintaan ja sai veren (ainakin omani) kuohumaan. Vaikka kysymyksiin ei löytynyt vastauksia, oli hyvä puhua kaikki vaihtoehdot läpi. Se on varmaa, että loputtoman pitkään emme aio tätä matkaa taittaa, jos hoidot kerta toisensa jälkeen osoittautuvat tuloksettomiksi. Emme kumpikaan näe järkevänä elää lapsettomuushoitojen ehdoilla "loppu elämäämme". Se missä raja tulee vastaan - sen aika näyttää. Tällaiselle ylianalyyttiselle kontrollifriikille asian hyväksyminen on vaan pirun vaikeaa. Tätä matkaa en voi suunnitella etukäteen.

Pintaa kohti

Pettymyksen pahin aallonpohja on ohitettu ja mieli on taas hieman valoisampi. Uskottelen itselleni, että luonto teki oikean ratkaisun. Ehkä alkiollamme ei ollut kaikkia edellytyksiä kehittyä terveeksi ihmisen aluksi. Ehkä näin oli parempi.

Jätin luget pois keskiviikkona ja jo helatorstaina alkoi tuhrutella. Tänään vuoto on jo ihan normaalilla tasolla. Uusi kierto, joka on siis välikierto, on käynnissä. Uskottelivat klinikalta, että kropan on hyvä antaa palautua ja mielen levätä yhden kierron verran. Ja oikeassa varmaan ovat, kuukauden pakkoirtiotto ei voi ainakaan pahentaa tilannetta. Vaikka henkinen kantti kestäisikin uuden yrityksen heti perään, haluan että minulla on myös fyysisesti kaikki edellytykset mahdollisimman hyvään uuteen yritykseen. Siksi otin uutisen välikierrosta mukisematta vastaan.

Hyvää tässä on se, että mikäli välikierto noudattelee normaalia kuukautisrytmiäni, ehdimme tekemään PAS:in vielä ennen klinikan kesätaukoa. Tiukille aikataulut menee, muttei mahdottomiksi. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, ettei tämä kierto pitkity ja sotke suunnitelmia!

Olimme kertoneet hoidoistamme muutamille ihmisille. Näin olen ilmoitin heille myös epäonnistuneesta lopputuloksesta. Tiesin, että he kysyisivät kuitenkin. Oli kamalaa ottaa oman pettymyksen keskellä vastaan pahoitteluviestejä ja -puheluita. Jokainen sana, osanotto ja kannustava lause sai kyyneleet nousemaan silmiin ja surun moninkertaistumaan. Toisaalta kaikki tämä tuntui hyvältä. On ihana tietää, että joidenkin ihmisten edessä ei tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin on. Voi rehellisesti olla lapseton ja surullinen siitä.

Kuitenkin, mietin jo nyt haluanko PAS:in aikaan kertoa hoidoistamme läheisille niin yksityiskohtaisesti kuin nyt tein. Olisiko helpompaa hoitaa koko ruljanssi salassa muilta ja kertoa vain, jos onnistaa? Ja surra ihan yksin, rauhassa. Kolikon kääntöpuolena menettäisin samalla sen henkisen tuen, jota sain koko hoitoprosessin aikana muutamilta ihmisiltä.

Teille kaikille kommentoijille; kiitos ajatuksistanne! Ne auttavat osaltaan kääntämään katseet tulevaan ja uskomaan uusiin mahdollisuuksiin.