Jupinaa

Ajattelin pysyä koko kesän täältä blogimaailmasta pois, mutta nyt tuli tarve avautua.

Istuin eräänä iltana terassilla tuttavien kanssa. Pöytäseurue muodostui neljästä naisesta, joista kolmella on lapsia. Jossain kohtaa lähdin kellottamaan aikaa. Sain tulokseksi kolme tuntia keskustelua lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsiperheen ihanuuksista ja ongelmista.... Great. Arvatkaa tuntuiko olo ulkopuoliselta? En voinut poistua paikalta olematta töykeä, en voinut sanoa mitään kun en osaa, en voinut kuin istua ja tuijottaa punaviinilasiani. Välillä yritin hymähdellä mukana, etten vaikuttaisi aivan poissaolevalta. Yritin jopa kokeeksi muuttaa puheenaihetta, mutta ei. Aina palattiin takaisin lapsiin. Loukkaannuin.

Mikä hitto siinä on, että näiden superäitien koko elämä tuntuu pyörivän lapsien tekemisissä? Eikö äideillä oikeasti ole muuta puhuttavaa? Minne katoaa naisten välinen ystävyys ja koko muu elämä? Onhan jokaisella elämässään lasten lisäksi mies, työ, ystävät, harrastukset... Vai onko? Keskusteluaiheista päätellen ei.

Tiedän, että minun on vaikea ulkopuolisena arvostella. Mutta ihmetellä saan. Asia tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä. Ymmärrän, että ihmiset puhuvat mielellään itselleen tärkeistä asioista, mutta rajansa kaikella. En minäkään koiraihmisenä paasaa koirajuttuja tuutintäydeltä, jos seurueessa on myös ei-koiraihmisiä paikalla. Ei ole kovin vaikeaa ottaa muut ihmiset huomioon ja keskustella asioista, jotka koskettavat jokaista seurueen jäsentä. Vaikka välillä poiketaan johonkin sisäpiirin aiheeseen, niin peruskäytöstapoihin kuuluu mielestäni myös se, että muiden asioista ollaan kiinnostuneita. Ehkä joudun joskus itsekin katsomaan peiliin ja toteamaan olevani tällainen suuresti vieroksumani superäiti. Nyt en kykene ymmärtämään ilmiötä.

Kesäkuu ja PAS:in odottaminen on mennyt kivuttomasti, auringosta nauttien. Vietimme hauskan juhannuksen tuttavaperheiden kesken. Oli ihanaa nauttia hyvästä ruoasta ja juomasta ilman rajoituksia. Kun vieraana on viisi alle 10-vuotiasta lasta, tuntuu talo vieraiden lähdettyä melko tyhjältä ja hiljaiselta... Siinä kohtaa tuli pitkästä aikaa ahdistus pintaan. "Niin tosiaan, meidän elämä on hiljaista."

Eilen tapasin hyvän ystäväni ja tämän pienen vauvan. Sydämessäni läikähti, kun näin lapsen. Sitä en tiedä, oliko läikähdys haikeutta, kateutta vai iloa. Jotain kuitenkin tunsin, vaikka yleensä yritän pitää etäisyyttä muiden vauvoihin. Meillä oli oikein hauska ilta ja loppujen lopuksi totesin, että onneksi löytyy myös niitä ystäviä, jotka eivät uppoudu aivan täysin lapsimaailmaan. Siellä itkevän vauvan, väsyneiden silmien ja imetysliivien takana on yhä se ystävä, joka haluaa tietää mitä juuri sinulle kuuluu.