Mieheni ja minä päätimme, että haluamme tietää lapsemme sukupuolen etukäteen, jos se rakenneultrassa nähdään. Toivomme myös kovasti, että lapsi malttaisi pysyä sisälläni lähelle laskettua aikaa (12.1.), eikä syntyisi liian varhain. Ei pelkästään sen vuoksi, että pelkäisimme lapsen selviytymisen puolesta vaan myös pinnallisista syistä: kuka sitä nyt jouluna haluaisi synttäreitään viettää? Eikä tässä vielä kaikki. Mietimme jo nyt, koska uskaltaisimme lähteä uuteen yritykseen. Klinikan pakastimessa odottaa yksi jäljellä oleva alkiopari.
Koen huonoa omatuntoa ajatuksistani. Olen kiittämätön ex-lapseton ("ex-lapseton" - näin en saisi vielä edes sanoa, koska kaikkea voi vielä tapahtua enkä ole vielä saanut lasta syliin asti). Edellä mainitut ajatukset ja toiveet eivät ole sallittuja lapsettomien piireissä. Pitää olla autuaan onnellinen ja kiitollinen, että ylipäätään saa lapsen. Ei saa toivoa mitään lisää eikä ainakaan laskelmoida uuden yrityksen ajankohtaa. Pelko ja vaatimattomuus ovat lapsettoman hyveitä.
Vaikka lapsettomuuspeikko sisälläni sanoo, että on kiittämätöntä suunnitella tulevaa ja toivoa jotain pinnalliseksi luokiteltavaa, olen silti todella tyytyväinen, että pystyn jo ajattelemaan niin kuin ajattelen. Se tarkoittaa, että jatkuvien epäonnistumisien paino alkaa vihdoin karista harteilta. Uskallan taas unelmoida, haaveilla ja toivoa - ja jopa uskoa onneen. Ei tässä mistään sen kummemmasta ole kyse.
Lapsettoman silmin ajatukset lapsen syntymäajankohdasta, sukupuolesta tai lapsiluvusta ovat turhamaisuutta ja liikaa toivottuja - ns. luxushuolia. Näin minäkin ajattelin silloin, kun epäonnistumiset seurasivat toinen toistaan. Kun nyt vain saataisiin se lapsi. Tai kun nyt ensin saataisiin edes ne kaksi viivaa. Mitään enempää ei tietenkään voinut silloin toivoa. Ja muiden lisätoiveet saivat oman veren kiehumaan. Olisivat vaan kiitollisia raskaudestaan/lapsestaan.
Mieheni ja minä olemme nyt saamassa sen, mistä olemme aina unelmoineet. Samalla huomaamme toivomamme hieman lisää. Haaveilemme asioista. Emme aseta sukupuolta, lapsilukua tai syntymäajankohtaa odotukseksi, mutta ajattelemme näitä asioita ja mietimme minkälaista elämä olisi missäkin tilanteessa. Silti tuntuu, että näistä asioista ei saisi puhua ääneen. Ainakaan jos on kokenut lapsettomuutta. Ja kuitenkaan emme voi kieltää ajattelevamme asioita.
Pitääkö ex-lapsettoman pidättäytyä haaveilemasta? Pitääkö lapsettomuuden viittaa kantaa loppuelämänsä? Vai saako siitä päästää edes välillä irti ja huomata ajattelevansa kuten ne, joiden tie vanhemmaksi ei ole ollut kivikkoinen? Saako lapsettomuudesta parantua?
Arvet jäävät iäksi, mutta haavat voivat umpeutua. Jos niiden haluaa antaa umpeutua.
Me yritämme kovasti parantaa viimeisetkin haavat - uskaltamalla antaa ajatusten lentää ja haaveilemalla. Tunne on vapauttava. Suosittelen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kyllä saa haaveilla ja asettaa odotuksia tai toiveita. Näin minä teen. Osaan toki ehkä olla pienemmistä asioista onnellinen, kun en ota mitään itsestäänselvyytenä. Mutta en ole velvollinen kenellekään potemaan syyllisyyttä pinnallisemmista haaveista. Ymmärrän silti katkeruuden ja ikävät ajatukset lapsettomuushoidoissa tahkoavien päässä. Ei siitä vielä niin kauaa ole, kun kävin samoja tuntemuksia läpi ja vittuunnuin todella ex-lapsettomien "huolista". Mutta nyt on aika siirtyä elämässä eteen päin ja nauttia siitä mitä on suurien ihmeiden avulla saatu aikaan. Onnea loppurutistukseen teille!
VastaaPoistaTodellakin kaikki tunteet ovat sallittuja ja niitä pitääkin tuntea. Elämä jatkuu ja elämä on aina erilaisia värejä täynnä. Ei sitä voisi millään pakottautua elämään pelkässä vaaleanpunaisessa tasapaksussa pumpulissa tai vaihtoehtoisesti lapsettomuudesta tutuissa peloissa nyt, kun on viimein saanut kokea sen, mitä on niin kauan ja kipeästi toivonut. Itselläni on juuri tähän asiaan liittyen ollut melkoista tunnemyrskyä viimeinen viikko... Ja en tiedä uskallanko edes kirjoittaa niistä tunteista blogiini.
VastaaPoistaIhanan rohkea kirjoitus! Nostan hattua rehellisyydellesi. Jos jollekin toiselle ex-lapsettomalle raskaana olevalle tai jo lapsen saaneelle nuo ajatukset ovat kiittämättömiä, niin älköön tulko tuomitsemaan. Sinulla on oikeus noihin tunteisiin. Kyllä lapsestomuudesta voi ja saa parantua. Ei ole todellakaan mikään pakko (eikä edes tervettäkään) olla katkera lopun elämäänsä. Toiset toipuu nopeammin, toiset hitaammin. Oma kokemukseni on, että oli tässä yksi päivä ihana istua toisen ex-lapsettoman ja lapsiemme kanssa, ja todeta, miten paljon olemme oikeasti eheytyneet.
VastaaPoistaItse en tiedä, uskallammeko vielä lähteä hoitojen tielle, kohdata ne pelot raskautumisen vaikeudesta ja raskauden kulusta uudelleen. Toisaalta haluammekokaan, sillä ensimmäinen vuosi on ollut täynnä haasteita ja olemme todella väsyneitä. Ikääkin kun on. Nyt kun elo on alkanut helpottaa, niin tämä kolmisin olo tuntuu hyvält. Mutta aika näyttää.
On jännä, miten lapsettomien ja lopulta raskautuneiden ajatukset käyvät kovin samaan tahtiin. Itse, ja moni muu, on ajatellut ennen raskautta ihan juuri noin kuin sinäkin. Kun vaan saamme sen lapsen lopulta, muut asiat ovat sivuseikkoja. Juuri ne, joita helposti raskautuneet pohtivat luonnollisesti alusta alkaen.
VastaaPoistaKun raskaus kuitenkin jatkuu, minusta joku lapsettomuudessa paranee huomaamatta.Prosessi etenee. Juuri se, että niistä aikaisemmin muka merkityksettömistä asioista tuleekin oikeasti asioita, jotka askarruttavat, vaikkeivat ne mitään must have -juttuja olekaan. Ja aika moni lapseton kokee syyllisyyttä ja selittelee sitten näitä luonnollisia asioita.
Joten anna ajatusten vaeltaa, se on tarpeellista terapiaa. Eikä se taatusti tee sinusta yhtään kiittämättömämpää äitiä kuin muistakaan.
Nyt itse reilun puolitoistavuotiaan icsi-tytön äitinä olen äärimmäisen kiitollinen päivittäin tuosta ihmeellisestä lahjasta, mutta arjessa ne ajatukset ja murheet ovat niitä peruspinnallisia asioita. Väsymys on yhtä väsyttävää lapsettomuustaustalla, uhmaa ei siedä sen paremmin, välillä sitä jopa miettii, mitä on tullut tehtyä. Ja silti kiitollisuus säilyy.
Todellakin voitte haaveilla ja unelmoida :)
VastaaPoistaEhkä nyt voi myös ymmärtää niitä, jotka ovat ns.väärin yrittäneet kannustaa ja tukea teitä vaikeina aikoina. Parhaansa he ovat yrittäneet.