Lapsettomuus on aivan liian raskas taakka yksin kannettavaksi. Ystävät ja mies osasivat toki kantaa osansa murheesta, mutta jokaista lapsettomuuden ja epäonnistumisten tunnetta hekään eivät täysin ymmärtäneet. Enkä kaikkea heille kertonutkaan. Lapsettoman naisen katkeruus, kateus ja epätoivo voivat olla pahimmillaan niin raadollisia, että hävettää. Sitä mielen synkyyttä pystyy tuskin kukaan muu kuin toinen lapseton ymmärtämään.
Lapsentekoyrityksemme kesti neljä vuotta. Nyt aika ei tunnu pitkältä, kun tietää mitä varten taisteli ja mihin lopulta pääsi. Mutta voi kuinka pitkiltä ja synkiltä päivät, viikot ja kuukaudet tuntuivatkaan noita vuosia eläessä ja yrittäessä uskoa tulevaan. Loppujen lopuksi, neljä vuotta ei taida edes olla kovin pitkä aika lapsettomuuspiireissä. Toiset taistelevat kuusi, kahdeksan, jopa kymmenen vuotta. Vailla mitään lupausta onnistumisesta.
Vuosiin ja lapsettomuushoitoihin on mahtunut paljon.
Neljä vuotta - 48 kuukautta -192 viikkoa - 1344 päivää odottamista
Kaksi leikkausta
Kasoittain hormooneja; pillereitä, piikkejä, kapseleita
Kymmeniä pettymyksiä
Kolme kuolemaa
Ja lopulta: yksi uusi elämänalku
Onneksi osasin olla myös onnellinen, hetkittäin. Oli pakko, jos meinasi jaksaa ja selviytyä eteenpäin.
Jo nyt mietin jäljellä olevia alkioitamme klinikan pakkasessa. Miten ikinä jaksamme lähteä uudestaan hoitoihin? Tiedän, että on aivan liian varhaista miettiä asiaa, kun ei tätä ensimmäistäkään lasta ole vielä maailmaan saatu. Silti ajatus uudesta PAS:ista mietityttää. Ahdistaa. Pelottaakin vähän. Ja kuitenkin haluamme aivan varmasti käyttää viimeisetkin alkiot. Sitten joskus.
Turhan kauan emme voi tosiseikkojen valossa aikailla... Olen jo 35-vuotias,
Yleensä sanotaan, että aika kuluu turhankin nopeasti ja päivitellään mihin vuodet vierii... No, minä tiedän mihin viime vuotemme vierivät - eikä aika todellakaan kulunut nopeasti.
Hei!
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi varmaan melkein alusta saakka ja elänyt voimakkaasti mukana. Itselläni on myös takana usean vuoden lapsettomuus, ja nyt olen vihdoin raskaana IVF-hoidon jälkeen.
Kuvailemasi tunteet tuntuvat kovin tutuilta. Minulla on nyt menossa 15. raskausviikko, ja vielä kertaakaan en ole uskaltanut itseni antaa ajatella, että puolen vuoden päästä meillä saattaa olla vauva. Nyt kun raskaus alkaa jo vähän näkyäkin, olen vihdoin alkanut uskoa että olen oikeasti raskaana, mutta ajatus vauvasta tuntuu vielä aivan liian uhkarohkealta. Kuten myös neuvolasta annetut vihkoset: "Isälle", "Äidille", "Meille tulee vauva". Jos tämä onni sittenkin otetaan meiltä pois..
Itse olen myös pian jo 35-vuotias, ja meillä ei jäänyt yhtään alkiota pakkaseen, joten ajatus uusista hoidoista tuntuu epätodennäköiseltä.
Mielellään ja mielenkiinnolla luen edelleen ajatuksiasi, jos tämä blogi jatkuu. Toivon sinulle onnellista ja mahdollisimman huoletonta odotuksen jatkoa :)