Jännittää ja hermostuttaa. Toisaalta olo on innokas ja odottava. Toivo on korkeammalla kuin koskaan - ja jos olisin yhtään uskonnollinen ihminen, rukoilisin varmaan täyttä häkää kaiken menevän nappiin.
Päässä risteilee hirveä määrä käytännön kysymyksiä, kaikki on niin uutta. Pitää varmaan tehdä lista mieltä askarruttavista kysymyksistä ensi viikon suunnittelukäyntiä varten. Mulle on vielä täysi arvoitus, mitkä ovat vaihtoehdot mahdollisten pakastettavien alkioiden suhteen. Kuinka monta hoitoa ylipäätään saamme julkisella puolella... lista on pitkä. Ja siihen isoimpaan kysymykseen ei varmaankaan saada vastausta; onnistummeko vihdoin?
Taktiikkani on nyt uppotua hetkeksi töihin, hoitaa pahin työsuma alta pois ja sen jälkeen tuijottaa vain ja ainoastaan omaan napaan; yrittää rentoutua ja valmistautua elämäni toistaiseksi tärkeimpään etappiin. Onneksi mulla on reilusti pitämättömiä lomia jemmassa, joten voin surutta olla poissa töistä hoitojen aikaan, jos siltä yhtään tuntuu.
Mielenkiintoista kuinka käynnistyvät hoidot saavat kaikki katkeruuden tunteet ja lapsettomuuden pimeimmän puolen häipymään taka-alalle. On mahtavaa vaihteeksi leijua tässä olotilassa, missä mitään ei ole menettetty, ja kaikki on vasta edessä. Enkä suostu nyt pelkäämään ja maalaamaan piruja seinille. Nyt on niin kovin helppo uskoa, että onnistumme.
Ja sitä paitsi:
Ne onnistuvat, jotka eivät tiedä, että epäonnistuminen on ilmeistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hieno tuo loppukaneetti! Onnea matkaan!
VastaaPoista