Asioilla on tapana järjestyä

Viime kuukausien epätietoisuus alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, palaset loksahtelevat kuin itsestään paikoilleen.

Olen saamassa tuuraajan yritykseeni. Itse asiassa minulla on jopa varaa valita kahdesta hyvästä ehdokkaasta. Työt - checked.

Eilen sain äitiyspakkauksen. Voi ihme, miten valtava se oli! Hieno kädenojennus yhteiskunnalta.
Äitiyspäivärahapäätös tuli myös. Talous - checked.

Sokerirasitustestissä ei ilmennyt mitään hälyyttävää, vaikka kärsinkin lievästä hypoglykemiasta. Terveys - checked.

Kontrollikäynti äitiyspolilla vahvisti suunnitellun sektion. Voin vihdoin alkaa asennoitua tulevaan synnytykseen. Nyt jännäillään saadaanko sektiopäivä 2012 puolelle vai vietämmekö hieman erilaista uutta vuotta. Synnytys - checked.

Ja tärkein: Murusella on edelleen kaikki hyvin. Kasvaa keskikäyrien ylärajoilla ja liikkuu aktiivisesti. Ja kirsikkana kakussa saimme tietää sukupuolen samalla, kun kohtuni tilannetta tarkasteltiin. Vehkeet näkyivät niin selvästi, ettei erehdyksen vaaraa taida olla :) Pieni rakas poikamme!

Ihmeellistä kuinka hyvin asiat voivat olla. Onnellisuuden tunne on pelottavan suuri. Vajaa vuosi sitten tuntui, että koko maailma kaatuu - ja kaatuikin hetkeksi. Ja nyt olemme tässä, uuden edessä. Välillä tuntuu, että katselen jonkun toisen elämää ja kuvittelen kaiken. Silloin Murunen potkaisee niin lujaa, että sisuskalut tuntuvat vaihtavan paikkaa. Hymyilen ja tajuan, että kaikki on tässä ja nyt.

Ahdistus

Miksei tässä julmassa pelissä ole "kaverille kanssa" korttia? Saisi valita edes yhden kaverin mukaansa, kun onni osuu kohdalle. Ei tarvitsisi katsoa neuvottomana kuinka kuilu välissämme kasvaa. Yrittää sanoa jotain kannustavaa sille puolelle, jossa oli vielä hetki sitten itsekin. Mennä sanattomaksi ja tietää samalla etteivät mitkään sanat auta.

Muistan liian hyvin. Ahdistaa.

Kohti viimeistä kolmannesta

Loppusuora häämöttää. Jos Murunen päättäisi syntyä nyt (rv28), sillä olisi mahdollisuudet selvitä. Seuraavan kuukauden aikana vauvan pitäisi ottaa hurja kasvuspurtti, joka tarkoittanee myös mahan kasvua. Nyt masu on vielä sellainen sievä, pienehkö kumpu. Omasta mielestäni jo aika iso, mutta kaikki ulkopuoliset päivittelevät "onpas se vielä pieni viikkoihin nähden". Jännityksellä odotan millaisiin mittasuhteisiin tulen paisumaan loppuraskauden aikana.

Kerätyt lähes 10 kg ovat alkaneet tuntumaan kropassa. Jalat ovat iltaisin valtavan turvoksissa ja pari viikkoa olen kärsinyt myös issiaskivusta toisessa pakarassa. Mitä enemmän seison ja liikun päivän aikana, sen ankarammin pakara vihottelee illalla. Välillä tuntuu, että kipu vie melkein jalat alta. Onkohan tuohon mitään lievityskeinoa? Hierominenkaan ei oikein onnistu, kun mahallaan on vaikea maata. Yöt ovat levottomia. Heräilen vähän väliä ja vaihdan asentoa yhtenään. Tästä se tukala olo varmaan pikkuhiljaa alkaa.

En kuitenkaan valita - olen vain hurjan onnellinen kasvavasta mahasta ja sen sisällä vahvistuvasta Murusesta. Liikkeet tuntuvat päivittäin hurjana möyrintänä ja muljahduksina mahassa. Vauvan päivärytmi on aika selkeä liikkeiden perusteella. Aamuisin ja iltaisin on selvästi aktiivisimmat hetket.

Viimeisimmän neuvolakäynnin jälkeen sain määräyksen aloittaa rautakuurin. Koko alkuraskauden hienoissa lukemissa ollut hemoglobiini on romahtanut lähelle 100. Terkkari ihmetteli etten ole tuntenut suurampaa väsymystä, kun lukema oli jo sen verran alhainen. Kyseli myös, olenko jo hidastanut elämäntahtia. Siis häh? Pitäisikö? Ja miten sen tekisin? Olen yrittäjä ja käyn kuutena päivänä viikossa töissä. En voi jäädä kotiin lepäilemään tai lyhentää työpäivää. Koirat vaativat myös osansa ja käyn edelleen 1-2 h lenkillä joka päivä. Hyvin olen jaksanut ja toivottavasti jaksan vielä seuraavat pari kuukautta ennen kuin äitiysloma koittaa.

Pian on myös neuvolan perhevalmennusten aika. Haluan mennä kuulemaan ne kerrat joissa puhutaan synnytyksestä ja imetyksestä. Muut aiheet tuntuivat vähän - hmm, miten sen nyt sanoisi - yleiseltä lässytykseltä. Vai olenkohan vain ennakkoluuloinen? Miten te muut olette kokeneet perhevalmennusten sisällön - onko valmennukset hyödyllisiä?

Peikko kävi kylässä

Viime keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin tapani mukaan vessareissulle. Sänkyyn palatessani kuulostelin hetken, antaisiko Murunen jotain merkkiä itsestään. Niin kuin hänellä on tapana. Ei mitään. Ei potkuja, ei möyrintää. Arvaatte varmaan... paniikki oli valmis. Koko torstai meni mahaan keskittyen, ja kovan flunssan kourissa en onnistunut tuntemaan oikein mitään. Torstain ja perjantain välisen yön pyörin sängyssä, itkin ja ahdistuin. Kaikki menetykset, epäonnistumiset ja lapsettomuusvuosien murheet vyöryivät flash-backinä päälle. Ajattelin, että tällä kertaa en enää selviä, jos jotain on vialla. En jaksa. En osaa enää jatkaa, jos menetämme tämän lapsen.

Perjantai-aamuna heräsin normaalia aikaisemmin, jotta ehtisin soittaa neuvolaan ja ilmoittaa, että on pakko päästä ylimääräiselle käynnille ja kuuntelemaan sydänäänet. Sitten se tapahtui. Tunsin liikkeet aivan selkeästi ja möyrintä mahassa jatkui koko aamiaisen ajan. Iso kivi vierähti sydämeltä.

Koko tapahtumaketju tuntui jälkikäteen naurettavalta ylihysterialta, mutta toisaalta myös pelottavalta. Se sai elämään jokaikisen koetun menetyksen moninkertaisena uudestaan. Ihan kuin lapsettomuuspeikko olisi halunnut muistuttaa, ettei tule koskaan jättämään meitä rauhaan. Ei vaikka päivät soljuvatkin onnellisesti eteenpäin ja tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta kuin koskaan. Musta varjo seuraa aina ja pitää huolen, että onnellinen huolettomuus ei pääse koskaan hallitsemaan liikaa.

Vastaiskuna lapsettomuuspeikon hyökkäykselle menin lauantaina ostamaan Vauva-lehden ja sunnuntaina noutamaan ison kasan vauvatarvikkeita ja -vaatteita siskoiltani. Eilisillan istuin keskellä lastenhuonetta katsellen tavaravuoria ympärilläni. En jaksanut purkaa kasseja. Istuin vain, hypistelin satunnaisia vaatteita ja ihastelin näkyä. Kylmä ja yksinäinen huone on vihdoin, vuosien pölyyntymisen jälkeen saamassa asukkaan. Huone on alkanut elää. Niin minäkin.

Onnen hetkiä kiireen keskellä

"Miten olet voinut?", "Koska on laskettu aika?"

Nyt niitä kysymyksiä alkaa tupsahdella päivittäin. Tutuilta, tuntemattomilta, asiakkailta - kaikilta. Mahan näkee jo sokea otsallaankin ja huomio on sen mukaista. Se tuntuu hämmentävältä. Kaikista oudointa on se, kuinka vilpittömän iloisen oloisesti ja vuolaasti ihmiset onnittelevat. Halaavatkin, vaikkei tunneta kovin hyvin.

Olen ylittänyt yhden ison kynnyksen: ostin Muruselle potkarit! Sen ihan ensimmäisen vaatteen. Minä. Meidän vauvalle.

Tulevan kuukauden sisällä on tuhat ja yksi asiaa hoidettavana. Seuraava neuvola, lääkäri + ultra, sokerirasitustesti, Kela-hakemusten täyttöä, vauvavakuutusten hankinta ja työasioiden järjestelyä. Viimeiseen liittyy kamala määrä selviteltävää, kun pienyrittäjä yrittää miettiä ratkaisua työntekijän palkkaamiseen. Huh.

Onneksi Murusen liikkeet ovat alkaneet jo tuntua istukasta huolimatta. Möyrintää tuntuu pari kertaa päivässä ja illalla vähän enemmän. Mieskin oli jo tuntevinaan jotain mahan päältä.

Alle kolme kuukautta äitiyslomaan ja neljä kuukautta laskettuun aikaan! Voi kunpa osaisin nyt nauttia joka hetkestä; jäljellä olevasta raskaudesta ja tulevista muutoksista. Hetkistä, joista olen haaveilut. Hetkistä, jotka nyt ovat totisinta totta. Onnen hetkistä.

Tuttuja ajatuksia kuvien muodossa

Meinasin kaatua sarjakuvablogin jatko-osa on täällä. Löysin uuden blogin vasta nyt, vaikka ensimmäiset postaukset on tehty jo kesäkuun lopulla.

Odotustunnelmia lapsettomuuden jälkeen: Haarakiilapaniikki

Suosittelen!

Jumittaa

Jotain hämärää tässä nyt on. Klikkejä pään sisällä.

Menin eilen shoppailemaan. Tarkoituksena etsiä jotain pientä kivaa vauvalle - tehdä se ensimmäinen ostos meidän lapselle. Kaikkea ihanaa löytyi, uutuuksia, alennuksia, vaikka ja mitä. Lopulta seisoin kassajonossa vain yhden pipon kanssa. Ja sekin tuli itselleni.

Uusi yritys tänään aamulla ja pikainen piipahdus lastenvaateosastolla. En osaa tarttua mihinkään. Olen hämilläni.

Tarkoituksena ei todellakaan ole ostella syntymättömälle vauvalle roipetta ylenmäärin, varsinkin kun tulemme saamaan paljon vauvatarvikkeita, leluja ja vaatteita kierrätyksenä siskoiltani ja ystäviltäni. Mutta jotain sitä haluaisi hankkia ihan itse, pelkästään meidän vauvaa varten. Ja silti en oikein osaa. Vieläkään.

Ehkä arvet ovat todellisuudessa suuremmat kuin myönnän itselleni.