perjantai 3. joulukuuta 2010

KU nro 3

Montakohan numeroa saan aikaiseksi? Voiko yhdellä ihmisellä olla huonoa tuuria määräänsä enempää? Taidan olla ihme - epätodennäköisyyden ilmentymä. KU-magneetti.

Edellinen postaus jäi ilman selityksiä, ja hieman sekavaksi. Yritän nyt kirjata selvemmin ylös, mitä tapahtui. Tuntuu, että tarvitsen tätä blogia taas kipeämmin kuin koskaan. Voin kerrata tapahtumat mielessäni ja purkaa ne tänne "Matkan varrelle", minne kaikki muukin lapsettomuuspaska on tullut purettua. Ehkä tämä osaltaan hieman helpottaa oloa, uskon niin.

Kaikki alkoi siis kipukohtauksista, joita sain rv 5-6 parin päivän välein. Viimeisin kohtaus, viime maanantaina, oli ärhäkkä ja kipu jäi päälle. Kuljin kaksi päivää kumarassa ja vatsaa varoen. Tiistaina laitoin sähköpostia lapsettomuuspolille ja kyselin, pitäisikö kipujen syytä selvittää - vai odotanko rauhassa itsenäisyyspäivän yli, rv 7 varhaisultraa. Polilta soitettiin heti perään; tänne ja äkkiä tarkastukseen.

Päivystävän lääkärin tutkimuspöydällä tuijotin kattoon ja ajattelin, etten lähde tästä huoneesta onnellisena. Huone oli sama, jossa kahden vuoden takainen KU-raskauteni todettiin. Tällä huoneella ei ole koskaan ollut mitään hyvää kerrottavaa. Ei ollut nytkään. Päivystäjä totesi heti, ettei kohdussa näy mitään. Nyökyttelin. Lisää tutkimusta, soitto ylilääkärille ja konsultointipyyntö. Kohta alapäätäni sorkkii kaksi lääkäriä. Ylilääkäri sanoo: "Oikealla näkyy ruskuaispussi ja syke - muttei kohdussa valitettavasti.". Alan itkeä hysteerisesti. Joku ojentaa nenäliinan ja ottaa kädestä kiinni. Kuulen nyyhkytyksen lomassa lääkärien ihmetyksen: "Missä se on? Oikea munanjohdin on poistettu. Ehkä vasen on kiertynyt väärälle puolelle ja alkio on siellä. Rouva joutuu nyt valitettavasti osastolle ja kiireellisesti leikkaukseen."

Saan kuitenkin luvan käydä pikaisesti kotona ja töissä hoitamassa välttämättömät käytännönjärjestelyt. Mies on yhä reissussa, eikä koirat pärjää yksin iltaan saakka. Hälytän miehen kotimatkalle ja hoidan jatkuvasti itkien tärkeimmät asiat kuntoon. Olen todella tehokas ja järkevä - mutta itken koko ajan.

Sairaalaan. Osastolla minut vastaanottaa tuttu hoitaja kahden vuoden takaa. Alle tunnissa makaan leikkauspöydällä. Kaikki sujuu hyvin, heräämössä ei ole kipuja. Osastolla minulle kerrotaan, että operaatio oli oletettua tähystysleikkausta suurempi. Alavatsallani on 20 cm avohaava ja rivi tikkejä. Lisäkoristeena tähystyksestä aiheutuneet kolme pientä reikää. Ruma näky. Tähystyksestä jouduttiin siirtymään avoleikkaukseen, sillä raskaus olikin kohdun kornussa, ylänurkassa, ns. kohdun sarvessa. Kohtulihas oli jo repeytynyt, mutta se saatiin korjattua. Alateitse en tule koskaan synnyttämään, jos nyt koskaan synnytänkään. Sekä lääkäri ja hoitajat hymyilevät kannustavasti ja sanovat, että on hienoa, että minulla on yhä munasarjat, kohtu ja toinen munanjohdinkin. Ehkä sen pitäisi lohduttaa.

Huonekaverini on todella mukava. En ehdi juurikaan itkeskelemään tai suremaan, sillä juttelemme paljon. Puhumme myös lapsettomuudesta ja leikkauskokemuksistamme. Tunnen olevani varsinainen konkari ja tietopankki. He ovat vasta lapsettomuushoitojen alkutaipaleella. Hän kotiutuu jo seuraavana aamupäivänä. Jään yksin. Tulee kyyneleet.

Muutaman tunnin päästä huoneeseen kärrätään suht tuore äiti, joka on saanut rajuja jälkivuotoja. He odotavat pääsyä operaatioon. Äidin mukana on pienen pieni vauva ja isä. Olen hirveän kateellinen. Luen muka lehteä, mutta en käännä sivua kertaakaan. Kuuntelen itkua nieleskellen ääniä verhon takaa. Kuulen kaikki lempeät sanat, imetyksen, suukot, jopa vauvan hengityksen. Nuo pari tuntia samassa huoneessa ovat elämäni pahimmat. Miksi vitussa minä en saa kokea tuota. Miksi vitussa suruani pitää lisätä tuomalla aivan nenän eteen se sama onni, joka juuri odotti minuakin. Miksi olen näin vihainen ventovieraille ihmisille - jopa sille vauvalle.

Hoitajat pyytävät myöhemmin anteeksi tilannetta. He pyrkivät kuulemma normaalisti välttämään tuomasta lapsellisia ihmisiä minun kaltaisteni tapausten kanssa samaan huoneeseen. Nyt osastolla vain oli niin täyttä. Yritän hymyillä ja sanon "ei se mitään". Ja vitut. Voisin huutaa heille täyttä kurkkua, kuinka ajattelemattomia he ovat. Olen kuitenkin tekopirteä, reipas ja voimakas.

Onneksi mies hakee minut kotiin, juuri kun pariskunta palaa operaatiosta huoneeseen toipumaan. Lähtiessä ehdin vielä lukea osaston seinälle askarrellut "Valmistautuminen vanhemmuuteen" ohjeet sekä kuulla väliovien takaa vastasyntyneiden itkua. Viiltääkö kaikki nyt surun vuoksi entistä lujempaa - vai olenko jälleen katkera lapseton? Taidan olla.

Koen kuitenkin olevani jollain tapaa myös enkelilapsen äiti. Vaikken itse saanut kuulla alkiomme sykettä, tiedän, että se oli elinvoimainen - että olin vähällä tulla äidiksi. Sykkeen vuoksi suru on nyt järjettömän suuri. Tunnen epäonnistuneeni, kun en voinut tarjota lapsellemme paikkaa, jossa se olisi saanut jatkaa kasvuaan. Se oli elinvoimainen ihmisen alku. Meidän lapsemme.

Tällä hetkellä en osaa ajatella tulevaa. Olen pitkällä sairaslomalla, enkä oikein tiedä mitä ajattelen uusista yrityksistä. Tiedän, että hoitomme ovat jo saaneet luvan jatkua ensi vuoden puolella. Tiedän myös, että tulen aina pelkäämään mahdollista plussaa. KU-raskaus on aina hengenvaarallinen tila. Onko järkeä uhmata kohtaloa ja uhrata terveyttään vain siitä syystä, että haluaa itsekkäästi äidiksi? Hedelmällisyydestä on tullut kohdallani uhka mahdollisuuden sijaan.

11 kommenttia:

  1. Ei ole tottakaan... Miksi ihmeessä? Mitä tähän nyt kuuluisi sanoa, muuta kuin niitä kuuluisia voimia edetä päivä kerrallaan. *halaus*

    VastaaPoista
  2. Ihan järjettömän ja käsittämättömän kamalaa. Ei minulla ole mitään järkevää tai lohduttavaa sanottavaa. Olen vaan tosi tosi pahoillani.

    VastaaPoista
  3. Voi ei. Ihan hirvittävän surullista ja epäreilua. Olen todella pahoillani. Voimia sinulle ja miehellesi.

    VastaaPoista
  4. Otan osaa, tunnen tuskasi ruudun tälle puolen.

    Kirjoita, paljon, nyt, jos siitä vain on apua. Anna tulla kaikki ulos.

    Todella ikävä tilanne tuon huonekaverin kanssa. Mua vitutti toisen icsin punktion jälkeen, kun heräämöön oli joku nähnyt hyväksi tuoda lapsensa. Tuota en osaa edes kuvitella, miten pahalta on tuntunut.

    Voimia sinulle!

    VastaaPoista
  5. En osaa edes kuvitella tuskaasi, vaikka itsekkin olen niin paljon läpikäynyt.
    Paljon voimia Sinulle ja miehellesi, toivotaan että tarinanne saa joskus onnellisen lopun. Oli se sitten mikä hyvänsä.

    VastaaPoista
  6. Hiljainen lukija lahettaa paljon paljon voimia!!

    VastaaPoista
  7. Voi ei, voiko surullisempaa kokemusta olla olemassa :-(... Onneksi soitit polille kun kipu paheni - muuten olisi voinut käydä hullusti. En ole ollut tuossa tilanteessa, mutta luulen, että on kuitenkin helpompaa silloin, kun sykettä ei havaita. Kun syke on, lapsikin on olemassa ihan eri tavalla. Tottakai on siis selvää, että tunnet olevasi enkelilapsen äiti... Ajatus uudesta raskaudesta tuntuu varmasti pelottavalta. Kumpa olisi keino varmistaa, ettei KU-raskauksia enää tule!

    VastaaPoista
  8. Voi Muumi!!! Ihan kauhea juttu!! Miten tuollainen voi edes olla mahdollista... olen ihan turta itsekin ja itkettää kaikki tuo mitä kirjoitit... ja silti en osaa edes kuvitella, kuinka pahalta sinusta tuntuu. Olen niin pahoillani, vaikkei se nyt mitään lohdutakaan.

    Mutta kyllä ilmanmuuta sinä olet enkelilapsen äiti. Toivottavasti tulevaisuus kuitenkin suo teille sen kauan kaivatun, elävän lapsen. *halaus*

    VastaaPoista
  9. Lueskelin joskus aiemmin syksyllä blogiasi valmistautuessani pian alkavaan ekaan IVF:ään.. nyt ajattelin tulla takaisin katsomaan, että oletkohan kirjoittanut mitään. Hiljaiseksi vetää kyllä teidän taival, miten epäreilua elämä voikaan olla. Ei voi ymmärtää :(
    Toivon kovasti jaksamista sinulle ja miehellesi!

    VastaaPoista
  10. Olen ollut poissa tietokoneen äärestä ja täytyy sanoa, että tämä uutinen kyllä järkytti. Uskoin ihan rehellisesti, että kaikki menisi vielä hyvin.
    Olen niin pahoillani puolestasi. Miten elämä voikin olla näin julma ja yksille ja samoille ihmisille.
    Paljon voimia sinulle ja miehellesi tämän surun käsittelyyn. <3

    VastaaPoista
  11. Kyllä elämä on sitten julmaa :(

    Onneksi pääsit hoitoon/leikkaukseen ajoissa. Onneksi tärkeät elimet säästyivät. Hopea reunus tässäkin paskassa pilvessä on pakko olla.

    Pidä itsestäsi huolta.

    VastaaPoista