Pelottava äitiys

Törmäsin blogeja läpi kahlatessani Project Maman blogiin, jossa on viime aikoina kiihkoiltu kommenttiboxit tulvilleen. Henkilöt nimeltä äidit joko a) valistavat kaikkitietävinä muita, b) jeesustelevat toisten valintojen kauheutta, c) korostavat omaa rentouttaan tai lapsentahtisuuttaan kasvattajina tai d) eivät tee mitään edellä mainituista, mutta sanovat joka tapauksessa painavan sanansa asiaan kuin asiaan.

Säikähdin. Kuinka kukaan uskaltaa pitää vauva- / äitiysblogia? Ja muutenkin, eikö kyse ole aika yksityisestä asiasta? En nyt tuomitse blogien kirjoittajia - luenhan niitä itsekin. Ihmettelen vain, kuinka blogaajat jaksavat kommenttiboxien riehuntaa. Toki, samaa ***kaa saa jokainen äiti vastaanottaa live-elämässäkin: neuvoja, ohjeita, suosituksia, pelottelua. Tutuilta ja ventovierailta.

Äitiys on ihmeellinen asia. Todellakin.

Palikat paikallaan

Meidän lapsessa.

Sydän, aivot, valtimo, munuaiset, selkäranka, nenä, huulet, raajat. Kaikki tarpeellinen! Ja voi miten Murunen oli kasvanut viime näkemästä - näytti jo ihan pieneltä ihmiseltä.

Rakenneultrassa selvisi myös, että istukkani on sijoittunut eteen. Hyvä tietää tämäkin. Onpahan yksi huoli ja panikoinnin aihe vähemmän, kun en turhaan kuulostele potkuja, joita istukka vaimentaa vielä jonkin aikaa.

Sukupuoltaan Murunen ei suostunut näyttämään lääkärille, mutta peukun sentään nosti pystyyn :) Pääsen ylimääräiselle lääkärikäynnille kornuraskauteni vuoksi. Kukaan ei vielä osaa sanoa, saanko yrittää normaalia synnytystä alateitse vai joudunko sektioon. Kohdun tilannetta tullaan nyt seuraamaan lähemmin.

Viime viikkoina maha on ottanut valtavan kasvuspurtin ja seuraavalla neuvolakäynnillä puntarin lukemat ovat varmaan jo reilusti uudella kymmenluvulla.

Nyt tuntuu, että on hurjasti mietittävää ja tehtävää. Ja aikaa onkin yhtäkkiä niin kovin vähän. Joulukuun alussa pitäisi jäädä pois töistä ja huolehtia sitä ennen kaikki siihen liittyvä (mikä ei yrittäjällä ole ihan yhtä helppoa, kuin tavallisista palkkatöistä poisjääminen). Vauvalle ei ole hankittu ensimmäistäkään vaatetta tai tarviketta. Ja kaikki tuki- ja vakuutusasiatkin on vielä selvittämättä.

Nyt on viimeistään aika uskoa tämä raskaus todeksi ja samantien myös se, että meille on oikeasti tulossa vuodenvaihteen tienoilla uusi perheenjäsen. Ja toimia sen mukaan :)

Ristiriitaisia tunteita

Mieheni ja minä päätimme, että haluamme tietää lapsemme sukupuolen etukäteen, jos se rakenneultrassa nähdään. Toivomme myös kovasti, että lapsi malttaisi pysyä sisälläni lähelle laskettua aikaa (12.1.), eikä syntyisi liian varhain. Ei pelkästään sen vuoksi, että pelkäisimme lapsen selviytymisen puolesta vaan myös pinnallisista syistä: kuka sitä nyt jouluna haluaisi synttäreitään viettää? Eikä tässä vielä kaikki. Mietimme jo nyt, koska uskaltaisimme lähteä uuteen yritykseen. Klinikan pakastimessa odottaa yksi jäljellä oleva alkiopari.

Koen huonoa omatuntoa ajatuksistani. Olen kiittämätön ex-lapseton ("ex-lapseton" - näin en saisi vielä edes sanoa, koska kaikkea voi vielä tapahtua enkä ole vielä saanut lasta syliin asti). Edellä mainitut ajatukset ja toiveet eivät ole sallittuja lapsettomien piireissä. Pitää olla autuaan onnellinen ja kiitollinen, että ylipäätään saa lapsen. Ei saa toivoa mitään lisää eikä ainakaan laskelmoida uuden yrityksen ajankohtaa. Pelko ja vaatimattomuus ovat lapsettoman hyveitä.

Vaikka lapsettomuuspeikko sisälläni sanoo, että on kiittämätöntä suunnitella tulevaa ja toivoa jotain pinnalliseksi luokiteltavaa, olen silti todella tyytyväinen, että pystyn jo ajattelemaan niin kuin ajattelen. Se tarkoittaa, että jatkuvien epäonnistumisien paino alkaa vihdoin karista harteilta. Uskallan taas unelmoida, haaveilla ja toivoa - ja jopa uskoa onneen. Ei tässä mistään sen kummemmasta ole kyse.

Lapsettoman silmin ajatukset lapsen syntymäajankohdasta, sukupuolesta tai lapsiluvusta ovat turhamaisuutta ja liikaa toivottuja - ns. luxushuolia. Näin minäkin ajattelin silloin, kun epäonnistumiset seurasivat toinen toistaan. Kun nyt vain saataisiin se lapsi. Tai kun nyt ensin saataisiin edes ne kaksi viivaa. Mitään enempää ei tietenkään voinut silloin toivoa. Ja muiden lisätoiveet saivat oman veren kiehumaan. Olisivat vaan kiitollisia raskaudestaan/lapsestaan.

Mieheni ja minä olemme nyt saamassa sen, mistä olemme aina unelmoineet. Samalla huomaamme toivomamme hieman lisää. Haaveilemme asioista. Emme aseta sukupuolta, lapsilukua tai syntymäajankohtaa odotukseksi, mutta ajattelemme näitä asioita ja mietimme minkälaista elämä olisi missäkin tilanteessa. Silti tuntuu, että näistä asioista ei saisi puhua ääneen. Ainakaan jos on kokenut lapsettomuutta. Ja kuitenkaan emme voi kieltää ajattelevamme asioita.

Pitääkö ex-lapsettoman pidättäytyä haaveilemasta? Pitääkö lapsettomuuden viittaa kantaa loppuelämänsä? Vai saako siitä päästää edes välillä irti ja huomata ajattelevansa kuten ne, joiden tie vanhemmaksi ei ole ollut kivikkoinen? Saako lapsettomuudesta parantua?

Arvet jäävät iäksi, mutta haavat voivat umpeutua. Jos niiden haluaa antaa umpeutua.

Me yritämme kovasti parantaa viimeisetkin haavat - uskaltamalla antaa ajatusten lentää ja haaveilemalla. Tunne on vapauttava. Suosittelen.

Signs of life

Luulen, että tunsin eilen pienen poksahduksen mahassani. Vasemalla puolella, vain kerran.

Voisiko se olla... vihdoin?

Ehkä kuvittelin, mutta ihana kuvitelma se ainakin oli!

Blogin vuosipäivä

Elokuussa 2009 aloitin blogin kirjoittamisen. Oli pakko päästä purkamaan tuntojaan jonnekin. Anonyyminä, aidosti ja mitään säästelemättä. Se oli hyvä päätös. Blogi ja sen kautta saamani vertaistuki on kantanut vaikeina hetkinä eteenpäin.

Lapsettomuus on aivan liian raskas taakka yksin kannettavaksi. Ystävät ja mies osasivat toki kantaa osansa murheesta, mutta jokaista lapsettomuuden ja epäonnistumisten tunnetta hekään eivät täysin ymmärtäneet. Enkä kaikkea heille kertonutkaan. Lapsettoman naisen katkeruus, kateus ja epätoivo voivat olla pahimmillaan niin raadollisia, että hävettää. Sitä mielen synkyyttä pystyy tuskin kukaan muu kuin toinen lapseton ymmärtämään.

Lapsentekoyrityksemme kesti neljä vuotta. Nyt aika ei tunnu pitkältä, kun tietää mitä varten taisteli ja mihin lopulta pääsi. Mutta voi kuinka pitkiltä ja synkiltä päivät, viikot ja kuukaudet tuntuivatkaan noita vuosia eläessä ja yrittäessä uskoa tulevaan. Loppujen lopuksi, neljä vuotta ei taida edes olla kovin pitkä aika lapsettomuuspiireissä. Toiset taistelevat kuusi, kahdeksan, jopa kymmenen vuotta. Vailla mitään lupausta onnistumisesta.

Vuosiin ja lapsettomuushoitoihin on mahtunut paljon.

Neljä vuotta - 48 kuukautta -192 viikkoa - 1344 päivää odottamista
Kaksi leikkausta
Kasoittain hormooneja; pillereitä, piikkejä, kapseleita
Kymmeniä pettymyksiä
Kolme kuolemaa

Ja lopulta: yksi uusi elämänalku

Onneksi osasin olla myös onnellinen, hetkittäin. Oli pakko, jos meinasi jaksaa ja selviytyä eteenpäin.

Jo nyt mietin jäljellä olevia alkioitamme klinikan pakkasessa. Miten ikinä jaksamme lähteä uudestaan hoitoihin? Tiedän, että on aivan liian varhaista miettiä asiaa, kun ei tätä ensimmäistäkään lasta ole vielä maailmaan saatu. Silti ajatus uudesta PAS:ista mietityttää. Ahdistaa. Pelottaakin vähän. Ja kuitenkin haluamme aivan varmasti käyttää viimeisetkin alkiot. Sitten joskus.

Turhan kauan emme voi tosiseikkojen valossa aikailla... Olen jo 35-vuotias, jos kun esikoisemme syntyy.

Yleensä sanotaan, että aika kuluu turhankin nopeasti ja päivitellään mihin vuodet vierii... No, minä tiedän mihin viime vuotemme vierivät - eikä aika todellakaan kulunut nopeasti.

Epäuskoisuutta puolimatkassa

Minä: Mä en tunne vieläkään mitään hipaisuja tai kuplia... onkohan tää normaalia?
Mies: Onkohan se enää elossa?

Jep, hysteeriset lapsettomat keskustelee... Huoli on kasvanut viikko viikolta. Neuvolan täti sai vakuutella, että on täysin normaalia, etten tunne sikiön liikkeitä vielä raskausviikon 19 alkaessa. Sydänäänten kuuntelu sai vihdoin mielen rauhoittumaan (ainakin täksi päiväksi). Syke paukkui 140 lukemissa - hurja jyske!

Elossa se ainakin on. Äidin ja isin kulta.

Rakenneultraa odotellessa

Olo on vähintäänkin epäuskoinen. Harmittaa, kun koko raskausajan ihanuus uhkaa mennä ohitse pelkästään sen vuoksi etten millään tahdo uskoa olevani matkalla ihan oikeaksi äidiksi. Puoliväli häämöttää ja minä mietin yhä, onko liian aikaista alkaa hankkia tavaroita vauvalle. Vatsa pömpöttää, mutta ei sekään ole vielä kunnon raskausmaha, joka toisi konkretian tuntua tilanteeseen. Kaikesta huolimatta yritän silitellä olematonta mahaani ja odotan, että saisin vihdoin vastakaikua kosketukselle. Ensimmäisiä liikkeitä odotellessa... rv17 on käynnissä.

Elokuun lopulla on rakenneultra, jossa pääsemme näkemään Murusemme. Ja ensi viikolla on toinen neuvola, jossa toivottavasti kuunnellaan vähintään sydänääniä. Ehkä se tästä. Ja ehkä pitäisi vaan olla onnellinen, että voin hyvin eikä raskaus vaivaa millään tavalla.

Blogipohja meni taas uusiksi. En ole ollenkaan kukkaistyyppiä, joten vanha pohja sai kyytiä graafisemman ilmeen tieltä. Tuntuu heti omemmalta (onko tämä sana laisinkaan...?).

Vaikka olen edelleen vähän pihalla koko raskauden kanssa, yksi asia on kuitenkin muuttunut. Lapsettomuus tuntuu jo nyt kaukaiselta painajaiselta. Muistan lapsettomuuden aiheuttamat tunteet vain epämääräisinä välähdyksinä. Ihmeellistä, että arvet voivat parantua näin nopeasti.

Kokonaan en halua koskaan unohtaa, enkä varmaan pystykään. Matkalla oli merkityksensä.