Vuosi vaihtuu pian. Tällä kertaa en halua toivoa tai maalailla tulevaa rakettien paukkuessa taivaalla. Ei vuoden vaihtuminen mitään muuta. Olen 1.1.2011 ihan yhtä lapseton kuin aiemminkin. Uusi Vuosi tulkoon sellaisena kuin tulee, minä kestän sen mitä kestettävä on. Ei ole vaihtoehtoja.
Mieheni pelkää terveyteni puolesta ja on jopa valmis luovuttamaan. Vaikka uskomme alkaa hiipua, minä en suostu vielä myöntämään tappiota. Olen valmis uuteen taistoon, uusiin arpiin ja kolhuihin, ja etenkin uuteen toivonkipinään ja mahdollisuuteen.
Hcg on vieläkin koholla. Raskausmassaa taisi sittenkin jäädä kohtuun... Odotan kuukautisia kuin kuuta nousevaa, sillä niiden myötä päästään vihdoin ottamaan askel eteenpäin.
Parempaa Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille!
tiistai 28. joulukuuta 2010
maanantai 13. joulukuuta 2010
Ehkä vielä toivunkin
En kuollutkaan suruun. En tiedä onko kyyneleet jo loppuneet, mutta pystyin tänään kuuntelemaan tämän kappaleen ilman järjetöntä itkukohtausta. Silmänurkka kostui ja kurkkua kuristi. Mutta selvisin.
Ehkä vielä toivunkin, ja toivon, joskus vielä uskonkin.
Sairaslomaa on jäljellä vielä 1,5 viikkoa. Fyysisesti olo on jo melko normaali, vaikka maha näyttää kamalalta mustelmineen ja lukuisine arpineen. Viime viikolla otetussa verikokeessa hCG oli yli 700. Sairaalasta kotiutuessa arvo oli melkein 12000, eli oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Ennen joulua on vielä yksi hCG-kontrolli ja sen jälkeen jäämme odottamaan kutsua polille jälkitarkastukseen - ja toivottavasti uuden IVF:n suunnitteluun.
Nyt olen jo varma, että haluan vielä yrittää, riskeistä ja todennäköisyyksistä huolimatta. En ole vielä valmis luovuttamaan. Pelkään kuollakseni plussaa, mutta toivon sitä kuitenkin. Lähtökohdat uuteen yritykseen ovat kieltämättä aika heikot:
- olen vasta toipumassa leikkauksesta ja vatsani alkaa olla täynnä arpikudosta lukuisista operaatioista
- minulla on kaikilta osin kohonnut KU-riski
- kohtuni ei ole enää täysin normaali
- elämänmuutoksen ja yrittäjyyden myötä taloudelliset lähtökohdat hoitoihin ovat erittäin huonoilla kannattamilla, ja KELAn maksukattoakin joudutaan taas vuoden alusta kerryttämään nollapisteestä
- yllä mainitusta syystä myös poissaoloja on vaikea järjestää, kun ultrien, punktioiden ja alkionsiirron aika koittaa
- henkisistä voimavaroista ei tietoa; kestääköhän kantti kohdata uusia suruja
Minusta on tullut fatalisti. Kaikesta huolimatta haluan uskoa, että elämällä on tarkoituksensa ja asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Siksi on pakko uskaltaa jatkaa matkaa. Haluan yhä lapsen. Niin paljon, että se jyrää alleen kaikki pelot ja huolet.
Ehkä vielä toivunkin, ja toivon, joskus vielä uskonkin.
Sairaslomaa on jäljellä vielä 1,5 viikkoa. Fyysisesti olo on jo melko normaali, vaikka maha näyttää kamalalta mustelmineen ja lukuisine arpineen. Viime viikolla otetussa verikokeessa hCG oli yli 700. Sairaalasta kotiutuessa arvo oli melkein 12000, eli oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Ennen joulua on vielä yksi hCG-kontrolli ja sen jälkeen jäämme odottamaan kutsua polille jälkitarkastukseen - ja toivottavasti uuden IVF:n suunnitteluun.
Nyt olen jo varma, että haluan vielä yrittää, riskeistä ja todennäköisyyksistä huolimatta. En ole vielä valmis luovuttamaan. Pelkään kuollakseni plussaa, mutta toivon sitä kuitenkin. Lähtökohdat uuteen yritykseen ovat kieltämättä aika heikot:
- olen vasta toipumassa leikkauksesta ja vatsani alkaa olla täynnä arpikudosta lukuisista operaatioista
- minulla on kaikilta osin kohonnut KU-riski
- kohtuni ei ole enää täysin normaali
- elämänmuutoksen ja yrittäjyyden myötä taloudelliset lähtökohdat hoitoihin ovat erittäin huonoilla kannattamilla, ja KELAn maksukattoakin joudutaan taas vuoden alusta kerryttämään nollapisteestä
- yllä mainitusta syystä myös poissaoloja on vaikea järjestää, kun ultrien, punktioiden ja alkionsiirron aika koittaa
- henkisistä voimavaroista ei tietoa; kestääköhän kantti kohdata uusia suruja
Minusta on tullut fatalisti. Kaikesta huolimatta haluan uskoa, että elämällä on tarkoituksensa ja asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Siksi on pakko uskaltaa jatkaa matkaa. Haluan yhä lapsen. Niin paljon, että se jyrää alleen kaikki pelot ja huolet.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Juhlapyhien kirous
Miksi niin monet juhlapyhät kulminoituvat lapsiin? Pääsiäisenä kuuluu piilottaa suklaamunia lasten etsittäväksi. Vappuna ostetaan perheen pienimmille ilmapallot. Isänpäivä ja Äitienpäivä... ei tartte edes selittää. Jouluna täydellinen tunnelma kulminoituu siihen, kun seurataan lasten jännitystä ja iloa lahjapakettien keskellä. Ja uudenvuodonaatto ei ole mitään ilman raketteja ja tinan valamista - yhdessä lasten kanssa.
Olen aina rakastanut juhlapyhiä; kiireettömyyttä ja sitä, että on aikaa istahtaa ystävien ja perheen kanssa saman pöydän ääreen. Lapsettomuuden myötä juhlapyhät ovat alkaneet pikemminkin ahdistamaan. Tuntuu, että juhlapyhät korostavat ja alleviivaavat sitä, että meillä ei ole lasta. Suurin osa ystäväpariskunnistamme alkaa olla siinä pisteessä, että heidän juhlapyhien vietto määräytyy lasten ehdoilla. Kohta meillä ei ole enää ketään, joita voisimme kutsua istumaan "aikuisten iltaa". Ei vain ole. Ystävämme eivät toki ole kadonneet minnekään, voimme aina kutsua koko perheen kylään. Mutta se onkin sitten eri asia, jaksammeko itse seurata tiiviisti vierestä lapsellisten elämää - ilman että se viiltäisi jossain pinnan alla.
Kinkkinen tilanne. En halua erakoitua ja pitää etäisyyttä ystäviimme. Mutta en halua myöskään satuttaa itseäni yhtään enempää kuin on pakko.
Ja juuri nyt, kun tunteet ovat taas pinnalla, tuntuu, että sattuu ihan liikaa.
Olen aina rakastanut juhlapyhiä; kiireettömyyttä ja sitä, että on aikaa istahtaa ystävien ja perheen kanssa saman pöydän ääreen. Lapsettomuuden myötä juhlapyhät ovat alkaneet pikemminkin ahdistamaan. Tuntuu, että juhlapyhät korostavat ja alleviivaavat sitä, että meillä ei ole lasta. Suurin osa ystäväpariskunnistamme alkaa olla siinä pisteessä, että heidän juhlapyhien vietto määräytyy lasten ehdoilla. Kohta meillä ei ole enää ketään, joita voisimme kutsua istumaan "aikuisten iltaa". Ei vain ole. Ystävämme eivät toki ole kadonneet minnekään, voimme aina kutsua koko perheen kylään. Mutta se onkin sitten eri asia, jaksammeko itse seurata tiiviisti vierestä lapsellisten elämää - ilman että se viiltäisi jossain pinnan alla.
Kinkkinen tilanne. En halua erakoitua ja pitää etäisyyttä ystäviimme. Mutta en halua myöskään satuttaa itseäni yhtään enempää kuin on pakko.
Ja juuri nyt, kun tunteet ovat taas pinnalla, tuntuu, että sattuu ihan liikaa.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Päivä kerrallaan
KIITOS kaikille Teille, jotka olette jättäneet osanottoja ja kannustavia sanoja viimeaikaisiin postauksiini. Kyynelehdin jokaisen kommentin kohdalla, sananne todella koskettavat - ja lohduttavatkin. Kiitos myötäelämisestä.
Eilen tuli iso romahdus, meille molemmille. Kuitenkin tuntuu, että kokonaisvaltainen suru alkaa hieman helpottamaan. Huomaan jo ajattelevani tammikuuta ja uutta yritystä. On pakko katsoa eteenpäin. Takana on liikaa kipua ja surua. Eiliseen ei tee mieli jäädä.
Eilen tuli iso romahdus, meille molemmille. Kuitenkin tuntuu, että kokonaisvaltainen suru alkaa hieman helpottamaan. Huomaan jo ajattelevani tammikuuta ja uutta yritystä. On pakko katsoa eteenpäin. Takana on liikaa kipua ja surua. Eiliseen ei tee mieli jäädä.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Koskettavaa
Se oli vain liekki mustimmassa yössä
kosketus hengityksen kaltainen
Niin kuin uni jonka on joskus tultava loppuun
valkoinen hiutale joka sulaa pois
Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
meidän liekkimme jolle hengen annoimme
jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa
- Irina -
kosketus hengityksen kaltainen
Niin kuin uni jonka on joskus tultava loppuun
valkoinen hiutale joka sulaa pois
Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
meidän liekkimme jolle hengen annoimme
jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa
- Irina -
lauantai 4. joulukuuta 2010
Tilastoihme
Herään öisin kerran tai pari itkemään. Rintoja aristaa yhä ja ne ovat turpeat - kehoni tuntuu yhä odottavan lasta. Hcg oli vielä sairaalasta kotiutuessa korkealla. Toivottavasti se laskee pian. Se tästä vielä puutuisi, että raskausmassaa olisi jäänyt kohtuun. Menen seurantakokeeseen ensi viikolla ja silloin päätetään jatkosta.
Kulutin eilisen etsimällä kokemuksia kornuraskauksista ja uusituvista kohdunulkoisista. Tietoa ja kokemuksen läpikäyneitä löytyy yllättävän vähän. Taidan todellakin olla tilastoihme:
Kohdunulkoisia on vain noin 1-2 % kaikista raskauksista. Valtaosa (98 %) KU:sta sijaitsee munatorvessa. Harvinaisia sijaintipaikkoja ovat munasarja, vatsaontelon pinta sekä kohdun kaulakanava, kornu. KU:n uusiutumisvaara on 5-15 %. Riskitekijöitä ovat mm. aiemmin koettu KU, hedelmöityshoidot sekä aikaisemmat lantion alueen leikkaukset.
Lähde: Käypä hoito ja Terveyskirjasto
Niinpä, kuulun eittämättä riskiryhmään. Viime yönä en voinut olla ajattelematta, että oikeastaan minun pitäisi jo olla kuollut. Kaikki raskausyrityksemme ovat olleet tuhoontuomittuja. Ilman huippuunsa kehitettyä lääketiedettä, meillä ei pitäisi olla mitään asiaa vanhemmiksi. Miksi siis taistella luontoa ja kohtaloaan vastaan? Kannattaako hakata päätään seinään ja uskotella itselleen, että olen oikeutettu biologiseen lapseen siinä missä kaikki muutkin - entä jos en olekaan? Kerjäänkö vain lisää pahaa mieltä, surua ja kipua elämäämme?
Nyt on varmasti vielä aivan liian aikaista tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen Mutta yksi asia on varma; haluan käydä lääkärimme kanssa perusteellisen keskustelun mahdollisuuksista normaaliin raskauteen. Jos mahdollisuudet ovat minimaaliset, joudumme todella suurten päätösten eteen.
Oma henkinen jaksaminen on nyt koetuksella rajummin, kuin koskaan ennen. Toivon, että pääsen pian sellaiseen fyysiseen kuntoon, että jaksan liikkua, ulkoilla ja tehdä muutakin kuin maata ja ajatella. Elämää on vaikea jatkaa, kun kaikki muistuttaa vielä niin vahvasti menetyksestä.
Kulutin eilisen etsimällä kokemuksia kornuraskauksista ja uusituvista kohdunulkoisista. Tietoa ja kokemuksen läpikäyneitä löytyy yllättävän vähän. Taidan todellakin olla tilastoihme:
Kohdunulkoisia on vain noin 1-2 % kaikista raskauksista. Valtaosa (98 %) KU:sta sijaitsee munatorvessa. Harvinaisia sijaintipaikkoja ovat munasarja, vatsaontelon pinta sekä kohdun kaulakanava, kornu. KU:n uusiutumisvaara on 5-15 %. Riskitekijöitä ovat mm. aiemmin koettu KU, hedelmöityshoidot sekä aikaisemmat lantion alueen leikkaukset.
Lähde: Käypä hoito ja Terveyskirjasto
Niinpä, kuulun eittämättä riskiryhmään. Viime yönä en voinut olla ajattelematta, että oikeastaan minun pitäisi jo olla kuollut. Kaikki raskausyrityksemme ovat olleet tuhoontuomittuja. Ilman huippuunsa kehitettyä lääketiedettä, meillä ei pitäisi olla mitään asiaa vanhemmiksi. Miksi siis taistella luontoa ja kohtaloaan vastaan? Kannattaako hakata päätään seinään ja uskotella itselleen, että olen oikeutettu biologiseen lapseen siinä missä kaikki muutkin - entä jos en olekaan? Kerjäänkö vain lisää pahaa mieltä, surua ja kipua elämäämme?
Nyt on varmasti vielä aivan liian aikaista tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen Mutta yksi asia on varma; haluan käydä lääkärimme kanssa perusteellisen keskustelun mahdollisuuksista normaaliin raskauteen. Jos mahdollisuudet ovat minimaaliset, joudumme todella suurten päätösten eteen.
Oma henkinen jaksaminen on nyt koetuksella rajummin, kuin koskaan ennen. Toivon, että pääsen pian sellaiseen fyysiseen kuntoon, että jaksan liikkua, ulkoilla ja tehdä muutakin kuin maata ja ajatella. Elämää on vaikea jatkaa, kun kaikki muistuttaa vielä niin vahvasti menetyksestä.
perjantai 3. joulukuuta 2010
KU nro 3
Montakohan numeroa saan aikaiseksi? Voiko yhdellä ihmisellä olla huonoa tuuria määräänsä enempää? Taidan olla ihme - epätodennäköisyyden ilmentymä. KU-magneetti.
Edellinen postaus jäi ilman selityksiä, ja hieman sekavaksi. Yritän nyt kirjata selvemmin ylös, mitä tapahtui. Tuntuu, että tarvitsen tätä blogia taas kipeämmin kuin koskaan. Voin kerrata tapahtumat mielessäni ja purkaa ne tänne "Matkan varrelle", minne kaikki muukin lapsettomuuspaska on tullut purettua. Ehkä tämä osaltaan hieman helpottaa oloa, uskon niin.
Kaikki alkoi siis kipukohtauksista, joita sain rv 5-6 parin päivän välein. Viimeisin kohtaus, viime maanantaina, oli ärhäkkä ja kipu jäi päälle. Kuljin kaksi päivää kumarassa ja vatsaa varoen. Tiistaina laitoin sähköpostia lapsettomuuspolille ja kyselin, pitäisikö kipujen syytä selvittää - vai odotanko rauhassa itsenäisyyspäivän yli, rv 7 varhaisultraa. Polilta soitettiin heti perään; tänne ja äkkiä tarkastukseen.
Päivystävän lääkärin tutkimuspöydällä tuijotin kattoon ja ajattelin, etten lähde tästä huoneesta onnellisena. Huone oli sama, jossa kahden vuoden takainen KU-raskauteni todettiin. Tällä huoneella ei ole koskaan ollut mitään hyvää kerrottavaa. Ei ollut nytkään. Päivystäjä totesi heti, ettei kohdussa näy mitään. Nyökyttelin. Lisää tutkimusta, soitto ylilääkärille ja konsultointipyyntö. Kohta alapäätäni sorkkii kaksi lääkäriä. Ylilääkäri sanoo: "Oikealla näkyy ruskuaispussi ja syke - muttei kohdussa valitettavasti.". Alan itkeä hysteerisesti. Joku ojentaa nenäliinan ja ottaa kädestä kiinni. Kuulen nyyhkytyksen lomassa lääkärien ihmetyksen: "Missä se on? Oikea munanjohdin on poistettu. Ehkä vasen on kiertynyt väärälle puolelle ja alkio on siellä. Rouva joutuu nyt valitettavasti osastolle ja kiireellisesti leikkaukseen."
Saan kuitenkin luvan käydä pikaisesti kotona ja töissä hoitamassa välttämättömät käytännönjärjestelyt. Mies on yhä reissussa, eikä koirat pärjää yksin iltaan saakka. Hälytän miehen kotimatkalle ja hoidan jatkuvasti itkien tärkeimmät asiat kuntoon. Olen todella tehokas ja järkevä - mutta itken koko ajan.
Sairaalaan. Osastolla minut vastaanottaa tuttu hoitaja kahden vuoden takaa. Alle tunnissa makaan leikkauspöydällä. Kaikki sujuu hyvin, heräämössä ei ole kipuja. Osastolla minulle kerrotaan, että operaatio oli oletettua tähystysleikkausta suurempi. Alavatsallani on 20 cm avohaava ja rivi tikkejä. Lisäkoristeena tähystyksestä aiheutuneet kolme pientä reikää. Ruma näky. Tähystyksestä jouduttiin siirtymään avoleikkaukseen, sillä raskaus olikin kohdun kornussa, ylänurkassa, ns. kohdun sarvessa. Kohtulihas oli jo repeytynyt, mutta se saatiin korjattua. Alateitse en tule koskaan synnyttämään, jos nyt koskaan synnytänkään. Sekä lääkäri ja hoitajat hymyilevät kannustavasti ja sanovat, että on hienoa, että minulla on yhä munasarjat, kohtu ja toinen munanjohdinkin. Ehkä sen pitäisi lohduttaa.
Huonekaverini on todella mukava. En ehdi juurikaan itkeskelemään tai suremaan, sillä juttelemme paljon. Puhumme myös lapsettomuudesta ja leikkauskokemuksistamme. Tunnen olevani varsinainen konkari ja tietopankki. He ovat vasta lapsettomuushoitojen alkutaipaleella. Hän kotiutuu jo seuraavana aamupäivänä. Jään yksin. Tulee kyyneleet.
Muutaman tunnin päästä huoneeseen kärrätään suht tuore äiti, joka on saanut rajuja jälkivuotoja. He odotavat pääsyä operaatioon. Äidin mukana on pienen pieni vauva ja isä. Olen hirveän kateellinen. Luen muka lehteä, mutta en käännä sivua kertaakaan. Kuuntelen itkua nieleskellen ääniä verhon takaa. Kuulen kaikki lempeät sanat, imetyksen, suukot, jopa vauvan hengityksen. Nuo pari tuntia samassa huoneessa ovat elämäni pahimmat. Miksi vitussa minä en saa kokea tuota. Miksi vitussa suruani pitää lisätä tuomalla aivan nenän eteen se sama onni, joka juuri odotti minuakin. Miksi olen näin vihainen ventovieraille ihmisille - jopa sille vauvalle.
Hoitajat pyytävät myöhemmin anteeksi tilannetta. He pyrkivät kuulemma normaalisti välttämään tuomasta lapsellisia ihmisiä minun kaltaisteni tapausten kanssa samaan huoneeseen. Nyt osastolla vain oli niin täyttä. Yritän hymyillä ja sanon "ei se mitään". Ja vitut. Voisin huutaa heille täyttä kurkkua, kuinka ajattelemattomia he ovat. Olen kuitenkin tekopirteä, reipas ja voimakas.
Onneksi mies hakee minut kotiin, juuri kun pariskunta palaa operaatiosta huoneeseen toipumaan. Lähtiessä ehdin vielä lukea osaston seinälle askarrellut "Valmistautuminen vanhemmuuteen" ohjeet sekä kuulla väliovien takaa vastasyntyneiden itkua. Viiltääkö kaikki nyt surun vuoksi entistä lujempaa - vai olenko jälleen katkera lapseton? Taidan olla.
Koen kuitenkin olevani jollain tapaa myös enkelilapsen äiti. Vaikken itse saanut kuulla alkiomme sykettä, tiedän, että se oli elinvoimainen - että olin vähällä tulla äidiksi. Sykkeen vuoksi suru on nyt järjettömän suuri. Tunnen epäonnistuneeni, kun en voinut tarjota lapsellemme paikkaa, jossa se olisi saanut jatkaa kasvuaan. Se oli elinvoimainen ihmisen alku. Meidän lapsemme.
Tällä hetkellä en osaa ajatella tulevaa. Olen pitkällä sairaslomalla, enkä oikein tiedä mitä ajattelen uusista yrityksistä. Tiedän, että hoitomme ovat jo saaneet luvan jatkua ensi vuoden puolella. Tiedän myös, että tulen aina pelkäämään mahdollista plussaa. KU-raskaus on aina hengenvaarallinen tila. Onko järkeä uhmata kohtaloa ja uhrata terveyttään vain siitä syystä, että haluaa itsekkäästi äidiksi? Hedelmällisyydestä on tullut kohdallani uhka mahdollisuuden sijaan.
Edellinen postaus jäi ilman selityksiä, ja hieman sekavaksi. Yritän nyt kirjata selvemmin ylös, mitä tapahtui. Tuntuu, että tarvitsen tätä blogia taas kipeämmin kuin koskaan. Voin kerrata tapahtumat mielessäni ja purkaa ne tänne "Matkan varrelle", minne kaikki muukin lapsettomuuspaska on tullut purettua. Ehkä tämä osaltaan hieman helpottaa oloa, uskon niin.
Kaikki alkoi siis kipukohtauksista, joita sain rv 5-6 parin päivän välein. Viimeisin kohtaus, viime maanantaina, oli ärhäkkä ja kipu jäi päälle. Kuljin kaksi päivää kumarassa ja vatsaa varoen. Tiistaina laitoin sähköpostia lapsettomuuspolille ja kyselin, pitäisikö kipujen syytä selvittää - vai odotanko rauhassa itsenäisyyspäivän yli, rv 7 varhaisultraa. Polilta soitettiin heti perään; tänne ja äkkiä tarkastukseen.
Päivystävän lääkärin tutkimuspöydällä tuijotin kattoon ja ajattelin, etten lähde tästä huoneesta onnellisena. Huone oli sama, jossa kahden vuoden takainen KU-raskauteni todettiin. Tällä huoneella ei ole koskaan ollut mitään hyvää kerrottavaa. Ei ollut nytkään. Päivystäjä totesi heti, ettei kohdussa näy mitään. Nyökyttelin. Lisää tutkimusta, soitto ylilääkärille ja konsultointipyyntö. Kohta alapäätäni sorkkii kaksi lääkäriä. Ylilääkäri sanoo: "Oikealla näkyy ruskuaispussi ja syke - muttei kohdussa valitettavasti.". Alan itkeä hysteerisesti. Joku ojentaa nenäliinan ja ottaa kädestä kiinni. Kuulen nyyhkytyksen lomassa lääkärien ihmetyksen: "Missä se on? Oikea munanjohdin on poistettu. Ehkä vasen on kiertynyt väärälle puolelle ja alkio on siellä. Rouva joutuu nyt valitettavasti osastolle ja kiireellisesti leikkaukseen."
Saan kuitenkin luvan käydä pikaisesti kotona ja töissä hoitamassa välttämättömät käytännönjärjestelyt. Mies on yhä reissussa, eikä koirat pärjää yksin iltaan saakka. Hälytän miehen kotimatkalle ja hoidan jatkuvasti itkien tärkeimmät asiat kuntoon. Olen todella tehokas ja järkevä - mutta itken koko ajan.
Sairaalaan. Osastolla minut vastaanottaa tuttu hoitaja kahden vuoden takaa. Alle tunnissa makaan leikkauspöydällä. Kaikki sujuu hyvin, heräämössä ei ole kipuja. Osastolla minulle kerrotaan, että operaatio oli oletettua tähystysleikkausta suurempi. Alavatsallani on 20 cm avohaava ja rivi tikkejä. Lisäkoristeena tähystyksestä aiheutuneet kolme pientä reikää. Ruma näky. Tähystyksestä jouduttiin siirtymään avoleikkaukseen, sillä raskaus olikin kohdun kornussa, ylänurkassa, ns. kohdun sarvessa. Kohtulihas oli jo repeytynyt, mutta se saatiin korjattua. Alateitse en tule koskaan synnyttämään, jos nyt koskaan synnytänkään. Sekä lääkäri ja hoitajat hymyilevät kannustavasti ja sanovat, että on hienoa, että minulla on yhä munasarjat, kohtu ja toinen munanjohdinkin. Ehkä sen pitäisi lohduttaa.
Huonekaverini on todella mukava. En ehdi juurikaan itkeskelemään tai suremaan, sillä juttelemme paljon. Puhumme myös lapsettomuudesta ja leikkauskokemuksistamme. Tunnen olevani varsinainen konkari ja tietopankki. He ovat vasta lapsettomuushoitojen alkutaipaleella. Hän kotiutuu jo seuraavana aamupäivänä. Jään yksin. Tulee kyyneleet.
Muutaman tunnin päästä huoneeseen kärrätään suht tuore äiti, joka on saanut rajuja jälkivuotoja. He odotavat pääsyä operaatioon. Äidin mukana on pienen pieni vauva ja isä. Olen hirveän kateellinen. Luen muka lehteä, mutta en käännä sivua kertaakaan. Kuuntelen itkua nieleskellen ääniä verhon takaa. Kuulen kaikki lempeät sanat, imetyksen, suukot, jopa vauvan hengityksen. Nuo pari tuntia samassa huoneessa ovat elämäni pahimmat. Miksi vitussa minä en saa kokea tuota. Miksi vitussa suruani pitää lisätä tuomalla aivan nenän eteen se sama onni, joka juuri odotti minuakin. Miksi olen näin vihainen ventovieraille ihmisille - jopa sille vauvalle.
Hoitajat pyytävät myöhemmin anteeksi tilannetta. He pyrkivät kuulemma normaalisti välttämään tuomasta lapsellisia ihmisiä minun kaltaisteni tapausten kanssa samaan huoneeseen. Nyt osastolla vain oli niin täyttä. Yritän hymyillä ja sanon "ei se mitään". Ja vitut. Voisin huutaa heille täyttä kurkkua, kuinka ajattelemattomia he ovat. Olen kuitenkin tekopirteä, reipas ja voimakas.
Onneksi mies hakee minut kotiin, juuri kun pariskunta palaa operaatiosta huoneeseen toipumaan. Lähtiessä ehdin vielä lukea osaston seinälle askarrellut "Valmistautuminen vanhemmuuteen" ohjeet sekä kuulla väliovien takaa vastasyntyneiden itkua. Viiltääkö kaikki nyt surun vuoksi entistä lujempaa - vai olenko jälleen katkera lapseton? Taidan olla.
Koen kuitenkin olevani jollain tapaa myös enkelilapsen äiti. Vaikken itse saanut kuulla alkiomme sykettä, tiedän, että se oli elinvoimainen - että olin vähällä tulla äidiksi. Sykkeen vuoksi suru on nyt järjettömän suuri. Tunnen epäonnistuneeni, kun en voinut tarjota lapsellemme paikkaa, jossa se olisi saanut jatkaa kasvuaan. Se oli elinvoimainen ihmisen alku. Meidän lapsemme.
Tällä hetkellä en osaa ajatella tulevaa. Olen pitkällä sairaslomalla, enkä oikein tiedä mitä ajattelen uusista yrityksistä. Tiedän, että hoitomme ovat jo saaneet luvan jatkua ensi vuoden puolella. Tiedän myös, että tulen aina pelkäämään mahdollista plussaa. KU-raskaus on aina hengenvaarallinen tila. Onko järkeä uhmata kohtaloa ja uhrata terveyttään vain siitä syystä, että haluaa itsekkäästi äidiksi? Hedelmällisyydestä on tullut kohdallani uhka mahdollisuuden sijaan.
Suru
Niin siinä taas kävi. Ensin annetaan toivoa ja uskoa paremmasta. Lupaus kauan kaivatusta äitiydestä. Ja ennen kuin huomaankaan, kaikki on taas viety pois. Jäljellä on pohjaton suru. Pienokaisemme ei saanut jatkaa elämäänsä.
Tunnen taas vihaa ja katkeruutta. Tunnen taas olevani merkityksetön - lapseton. Voi kuinka inhoankaan itseäni! Vihaan katkeria ajatuksiani, viallista kroppaani ja sitä, että oli niin naiivi, että kuvittettelin onnen vihdoin tulleen kohdalle. Eniten vihaan sitä, että kolmen vuoden työ itseni ja ajatusteni kanssa on nyt pyyhkäisty yhdessä hetkessä pois. Juuri kun olin sinut lapsettomuuden kanssa, juuri kun kestin sitä, juuri kun olin tottunut käsittelemän pettymyksiä. Nyt tuntuu, etten pysty enää mihinkään. Edes elämään. Itken vain.
Pieni elämänliekki on sammutettu toissapäivänä, 1.12.2010. Rakas pieni, ikävöin sinua aina.
Tunnen taas vihaa ja katkeruutta. Tunnen taas olevani merkityksetön - lapseton. Voi kuinka inhoankaan itseäni! Vihaan katkeria ajatuksiani, viallista kroppaani ja sitä, että oli niin naiivi, että kuvittettelin onnen vihdoin tulleen kohdalle. Eniten vihaan sitä, että kolmen vuoden työ itseni ja ajatusteni kanssa on nyt pyyhkäisty yhdessä hetkessä pois. Juuri kun olin sinut lapsettomuuden kanssa, juuri kun kestin sitä, juuri kun olin tottunut käsittelemän pettymyksiä. Nyt tuntuu, etten pysty enää mihinkään. Edes elämään. Itken vain.
Pieni elämänliekki on sammutettu toissapäivänä, 1.12.2010. Rakas pieni, ikävöin sinua aina.
tiistai 30. marraskuuta 2010
Ultraa odotellessa
Sain varhasultran ensi tiistaille eli rv 7+1. Odottaminen on yhtä tuskaa - kirjaimellisesti. Olen saanut jo kolme rajua kipukohtausta noin viikon sisällä. Kivut tulevat aina iltaisin ja tekevät täysin toimintakyvyttömäksi.
Eilen se tapahtui taas, rajumpana kuin aiemmin. Tällä kertaa vilunväreet, kuvotus, vatsan kuumotus ja krampit saivat kaverikseen pistokset. Jokainen asennon vaihto sai aikaan kylkipistoksen. Pyörin sängyssä kyyneleet silmissä puoli kahdeksasta aina puolille öin. Vielä aamullakin vatsa oli arka. Kaiken kukkuraksi olen tämän viikon yksin kotona, kun mies on reissussa... tunnit tuntuivat ikuisuudelta ja pelotti kamalasti. Onneksi koirat tulivat viereen lämmikkeeksi ja lohduttamaan.
Toisaalta järki sanoo, että niin kauan kun ei ole vuotoa, ei ole hätää. Ja jos kyseessä olisi akuutti kohdunulkoinen, ei kipu varmasti menisi ohi muutamassa tunnissa. Olen guuglannut kaikki mahdolliset alkuraskauden vatsakivuista kertovat palstat ja keskustelut läpi. Kohdun kasvukipuja, sanovat. Jostain luin myös, että vatsan alueelle tehdyt leikkaukset ja niistä jääneet arvet saattavat lisätä kipua, kun kohtu alkaa kasvaa ja vatsa venyä. No, minullahan arpia riittää... kolme arpea umpparin tähystysleikkauksesta, ja kolme lisää munanjohtimen poistosta KU:n yhteydessä.
Inhottavaa jännittää joka ilta tuleeko kipu taas. Tule jo tiistai! Olen valmis kestämään mitä tahansa, kunhan pienellä olisi kaikki hyvin - ja sykkivä sydän.
Eilen se tapahtui taas, rajumpana kuin aiemmin. Tällä kertaa vilunväreet, kuvotus, vatsan kuumotus ja krampit saivat kaverikseen pistokset. Jokainen asennon vaihto sai aikaan kylkipistoksen. Pyörin sängyssä kyyneleet silmissä puoli kahdeksasta aina puolille öin. Vielä aamullakin vatsa oli arka. Kaiken kukkuraksi olen tämän viikon yksin kotona, kun mies on reissussa... tunnit tuntuivat ikuisuudelta ja pelotti kamalasti. Onneksi koirat tulivat viereen lämmikkeeksi ja lohduttamaan.
Toisaalta järki sanoo, että niin kauan kun ei ole vuotoa, ei ole hätää. Ja jos kyseessä olisi akuutti kohdunulkoinen, ei kipu varmasti menisi ohi muutamassa tunnissa. Olen guuglannut kaikki mahdolliset alkuraskauden vatsakivuista kertovat palstat ja keskustelut läpi. Kohdun kasvukipuja, sanovat. Jostain luin myös, että vatsan alueelle tehdyt leikkaukset ja niistä jääneet arvet saattavat lisätä kipua, kun kohtu alkaa kasvaa ja vatsa venyä. No, minullahan arpia riittää... kolme arpea umpparin tähystysleikkauksesta, ja kolme lisää munanjohtimen poistosta KU:n yhteydessä.
Inhottavaa jännittää joka ilta tuleeko kipu taas. Tule jo tiistai! Olen valmis kestämään mitä tahansa, kunhan pienellä olisi kaikki hyvin - ja sykkivä sydän.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Pelottavaa vatsakipua
Eilinen sai kaikki pelot kertarysäyksellä liikkeelle. Pelkään kohdunulkoista ja keskenmenoa. Miehenikin oli todella huolissaan. Tässäkö tämä nyt taas oli? Eikö minusta ole muuhun kuin parin viikon pituiseen raskauteen?
Eilen illalla myöhään vatsaani alkoi juilia ja jomottaa. Kipu tuntui aluksi voimakkalta menkkakivulta. En huolestunut, vaan jatkoin iltatoimia. Pian oli kuitenkin vaikeaa olla pystyssä ja vatsaa poltteli supistuksenomaisesti (kuvittelen supistusten tuntuvan tuollaiselta...). Kohta en kyennyt muuta kuin makaamaan sohvalla silmät kiinni, vilunväreiden ja vatsakramppien aaltoillessa vuoronperään läpi kropan. Pahin kipukohtaus oli ohi alle tunnissa. Jäljelle jäi pelko.
Sain samankaltaisen kipukohtauksen aiemmin syksyllä, hieman ennen kuin kohdunulkoinen todettiin. Silloin alkoi vuotokin. Nyt minulla on Luget ja Zumenon yhä päivittäisessä käytössä... Ehkä ne pitävät vuodon poissa.
Tänään aioin varata varhaisultran ja vaatia pääseväni sinne jo ensi viikolla. Ensi viikolla alkaa jo kuudes viikko. Kai siellä silloin jo jotain näkyy - jos on näkyäkseen.
Nyt pettää maltti ja hermo.
Eilen illalla myöhään vatsaani alkoi juilia ja jomottaa. Kipu tuntui aluksi voimakkalta menkkakivulta. En huolestunut, vaan jatkoin iltatoimia. Pian oli kuitenkin vaikeaa olla pystyssä ja vatsaa poltteli supistuksenomaisesti (kuvittelen supistusten tuntuvan tuollaiselta...). Kohta en kyennyt muuta kuin makaamaan sohvalla silmät kiinni, vilunväreiden ja vatsakramppien aaltoillessa vuoronperään läpi kropan. Pahin kipukohtaus oli ohi alle tunnissa. Jäljelle jäi pelko.
Sain samankaltaisen kipukohtauksen aiemmin syksyllä, hieman ennen kuin kohdunulkoinen todettiin. Silloin alkoi vuotokin. Nyt minulla on Luget ja Zumenon yhä päivittäisessä käytössä... Ehkä ne pitävät vuodon poissa.
Tänään aioin varata varhaisultran ja vaatia pääseväni sinne jo ensi viikolla. Ensi viikolla alkaa jo kuudes viikko. Kai siellä silloin jo jotain näkyy - jos on näkyäkseen.
Nyt pettää maltti ja hermo.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Hämmennys jatkuu
Sain eilen tiedon, että toinen sulatuksesta selvinnyt alkiomme lopetti jakautumisen muutamassa päivässä, joten sitä ei pakastettu uudelleen. Näin ollen pakkasukkovarastomme on kaluttu tyhjiin. Tavallaan olisi ollut helpottava ajatus, että meitä odottaa vielä yksi mahdollisuus klinikan pakkasessa. Jos vaikka tässä raskaudessa menee jotain mönkään tai jos joskus haluamme muuten vaan uudestaan siirtoon. No... se olisi ehkä ollut liikaa haluttu. Nyt on tärkeintä se, että siirretty alkio, pieni sisupussimme yrittää jatkaa elämäänsä kohdussani. Tai edes on siellä, missä pitää.
Yllätyin, kun kuulin että meidän pitää mennä yksityiselle varhaisultraan, mikäli haluamme varmistua siitä, että kohdussani on elämää. Olin kuvitellut, että kahden KU:n taustalla saisin ensimmäisen tsekkauksen hoitaneella klinikalla (julkinen). Näin ei kuitenkaan ole. Oman mielenrauhan vuoksi aioin pulittaa sen vajaat 70 euroa varhaisultrasta, meni sitten syteen tai saveen. Pakko varmistua. Vasta sen jälkeen uskallan ajatella seuraavia askelia.
Oireita ei edelleenkään ole. Ilman plussaa en todellakaan tietäisi olevani raskaana. Toivottavasti kuitenkin olen. Nyt pitää elää jännityksessä seuraavat pari viikkoa ennen kuin ultra kertoo, onko meillä vihdoin ihan oikea mahdollisuus tulla äidiksi ja isäksi.
Hitsit, että tuntuu oudolta kirjoittaa tuollaista; "äidiksi ja isäksi". Enhän minä tule IKINÄ raskaaksi. Minä olen lapsettomuudesta kärsivä nainen, jolla on tuubat tukossa.
Yllätyin, kun kuulin että meidän pitää mennä yksityiselle varhaisultraan, mikäli haluamme varmistua siitä, että kohdussani on elämää. Olin kuvitellut, että kahden KU:n taustalla saisin ensimmäisen tsekkauksen hoitaneella klinikalla (julkinen). Näin ei kuitenkaan ole. Oman mielenrauhan vuoksi aioin pulittaa sen vajaat 70 euroa varhaisultrasta, meni sitten syteen tai saveen. Pakko varmistua. Vasta sen jälkeen uskallan ajatella seuraavia askelia.
Oireita ei edelleenkään ole. Ilman plussaa en todellakaan tietäisi olevani raskaana. Toivottavasti kuitenkin olen. Nyt pitää elää jännityksessä seuraavat pari viikkoa ennen kuin ultra kertoo, onko meillä vihdoin ihan oikea mahdollisuus tulla äidiksi ja isäksi.
Hitsit, että tuntuu oudolta kirjoittaa tuollaista; "äidiksi ja isäksi". Enhän minä tule IKINÄ raskaaksi. Minä olen lapsettomuudesta kärsivä nainen, jolla on tuubat tukossa.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Tämä päivä on aina täällä, huominen ei koskaan
Testasin tänään. Täydellinen yllätys: plussa!
Päähän ei mahdu mitään muuta. Epäuskoinen onnellisuus sumentaa ajatuksenjuoksun. Onko kolmen vuoden odotus vihdoin palkittu? Meidän historialla olisi kaikki oikeus olla huolissaan ja murehtia itsensä puhki miettien, mikä kaikki voi vielä mennä pieleen. KU-raskaus on meille mahdollinen, jopa todennäköinen vaihtoehto. Huoli kuuluu kuitenkin huomiselle. Tänään olen vain onnellinen. Olen raskaana.
Päähän ei mahdu mitään muuta. Epäuskoinen onnellisuus sumentaa ajatuksenjuoksun. Onko kolmen vuoden odotus vihdoin palkittu? Meidän historialla olisi kaikki oikeus olla huolissaan ja murehtia itsensä puhki miettien, mikä kaikki voi vielä mennä pieleen. KU-raskaus on meille mahdollinen, jopa todennäköinen vaihtoehto. Huoli kuuluu kuitenkin huomiselle. Tänään olen vain onnellinen. Olen raskaana.
torstai 11. marraskuuta 2010
Kaikki on valmista suureen pettymykseen
Huomenna saan netistä tilaamani raskaustestit. Ostin halvimmat mahdollisesti, ettei harmittaisi niin paljon tuijottaa sitä yhtä viivaa - ei mene rahat hukkaan. Lugeja olen ostanut apteekista vain juuri tarvittavan määrän; testipäivään saakka. Viinikaapissa odottaa ihana chileläinen, jonka voin nauttia sunnuntaina ruoan kanssa. Olen ilmoittautunut koiraharrastusseuran pikkujouluihin marraskuun lopulla. Tiedossa on varsin kosteat juhlat. Terveyssidepaketti odottaa WC:ssä. Olen säästänyt itseäni jo ennakkoon ja jättänyt kertomatta siirrosta suurimmalle osalle läheisistäni. Ei tarvitse lukea osanottavia viestejä, eikä tuplata omaa surua.
Kaikki on valmista.
Kaikki on valmista.
tiistai 2. marraskuuta 2010
PAS nro1
Palasin vielä raportoimaan kuluvan hoidon käänteitä...
Alkionsiirto tehtiin eilen. Nyt odotetaan sormet ja varpaat ristissä yrittääkö arvokas 8-soluinen aarteemme kiinnittyä kohtuun. Yritä nyt edes, pieni!
En aio muuttaa elämänrytmiä tai tapojani. Ainoastaan alkoholi saa nyt jäädä (lukuunottamatta satunnaista punaviinilasia). Aion saunoa, liikkua ja tehdä töitä ihan normaalisti. Keskustelupalstat ovat pullollaan mielipiteitä ja neuvoja siitä, mikä on tai ei ole sopivaa alkionsiirron jälkeen. Toisaalta sitä miettii tuhoutuvatko alkion mahdollisuudet, jos ei nyt ota rennosti seuraavia kahta viikkoa... Mutta hei, ei mulla ole varaa heittäytyä kahdeksi viikoksi sohvalle foolihappoa vetelemään ja unohtaa koko muu maailma. Katsotaan nyt sitten miten käy.
Molemmat alkiomme selvisivät sulatuksesta. Olivat edelleen hyvälaatuisia 8-soluisia, kuten pakastettaessakin. Aikamoisia sisupusseja! Toista solua, sitä jota ei siirretty, viljellään vielä hetki ja katsotaan, josko se olisi uudelleenpakastuskelpoinen. Aika hienoa, jos näin on :)
Arvatkaas minne testipäivä osuu... Isänpäivään. Glups.
Alkionsiirto tehtiin eilen. Nyt odotetaan sormet ja varpaat ristissä yrittääkö arvokas 8-soluinen aarteemme kiinnittyä kohtuun. Yritä nyt edes, pieni!
En aio muuttaa elämänrytmiä tai tapojani. Ainoastaan alkoholi saa nyt jäädä (lukuunottamatta satunnaista punaviinilasia). Aion saunoa, liikkua ja tehdä töitä ihan normaalisti. Keskustelupalstat ovat pullollaan mielipiteitä ja neuvoja siitä, mikä on tai ei ole sopivaa alkionsiirron jälkeen. Toisaalta sitä miettii tuhoutuvatko alkion mahdollisuudet, jos ei nyt ota rennosti seuraavia kahta viikkoa... Mutta hei, ei mulla ole varaa heittäytyä kahdeksi viikoksi sohvalle foolihappoa vetelemään ja unohtaa koko muu maailma. Katsotaan nyt sitten miten käy.
Molemmat alkiomme selvisivät sulatuksesta. Olivat edelleen hyvälaatuisia 8-soluisia, kuten pakastettaessakin. Aikamoisia sisupusseja! Toista solua, sitä jota ei siirretty, viljellään vielä hetki ja katsotaan, josko se olisi uudelleenpakastuskelpoinen. Aika hienoa, jos näin on :)
Arvatkaas minne testipäivä osuu... Isänpäivään. Glups.
perjantai 15. lokakuuta 2010
Blogi tiensä päässä?
En ole käynyt lapsettomuusblogeissa enkä hirveästi ajatellut koko lapsettomuutamme viimeisten parin kuukauden aikana. Huomaan, että blogimerkintäni käyvät vähiin. Juuri nyt olo on perusonnellinen. En tunne suurta surua tai vihaa, eikä mielialatkaan heittele samaa tahtia, kuin pahimman lapsettomuuskipuilun aikoihin. Alkava talvi, pimeys ja kylmyys ovat tällä hetkellä ainoita asioita, jotka masentavat mielen.
Olemme menossa kohti ensimmäistä PAS:ia. Syön tällä hetkellä Zumenon-tabletteja. Kolmen päivän popsimisen aikana en ole tuntenut mitään sivuoireita, vaikka rinta-arkuudesta varoiteltiinkin. PAS:iin piti alunperin lähteä jo kuukausi sitten, mutta limakalvoni oli onnettoman ohut... Lääkäri päätti ottaa käyttöön suunnitelma B:n - hormonaalisesti tuetun alkionsiirron.
En tiedä, miksi en jaksa nyt edes jännittää saatikka hekumoida tulevaa siirtoa. Otan kaiken vastaan tyynen rauhallisesti. Outoa. Perusluonteeni ei todellakaan ole tyyni ;) Välillä mietin, onko lapsettomuus lannistanut minut, katkaissut selkärankani. Missä on se nainen, joka taistelee ja pyristelee viimeiseen asti, elää joka solullaan niin ilon kuin surunkin ja räksyttää heti, kun asiat ei mene mielen mukaan? Olenko kasvanut ja päässyt lapsettomuuden yläpuolelle vai luovuttanut hiljaa...?
Omia tunteita on todella vaikea eritellä nyt, kun kaikki ei enää ole niin pinnalla, niin uutta. Pelottaa, että olen tottunut lapsettomuuteen. Ja vielä enemmän pelottaa, että tämä asenne vie meiltä viimeisetkin onnistumisen mahdollisuudet. Mutta silti en jaksa enää raivota ja ahdistua. Samasta syystä alkaa tuntua, että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kaikki on jo sanottu. En tunne enää samanlaista tarvetta avautua, kuin blogia aloittaessani. Olen tyhjentänyt rumimmat ajatukset, surun ja vihanpuuskat itsestäni tänne, lapsettomuuden kaatopaikalle :) Nyt on suhteellisen hyvä olla.
Blogini on tehnyt tehtävänsä - ainakin toistaiseksi. Kiitos kaikille matkaani seuranneille korvaamattomasta vertaistuesta! Olette ihania, vahvoja naisia kaikki.
Nyt uskallan jatkaa lapsettomuuden matkaa yksin (=yhdessä mieheni kanssa). Aika näyttää minne tie vie.
"Sä hymyilet ja kysyt, kuinka voin, kuinka kohdelleet on vuodet kulkijaa.
No mitä tässä, kaikki toimii, ei syytä valittaa,
kyllä teiltä näiltä poimii sielu kodikseen aina muiston muutaman."
- Hukun, Jani Wickholm -
Olemme menossa kohti ensimmäistä PAS:ia. Syön tällä hetkellä Zumenon-tabletteja. Kolmen päivän popsimisen aikana en ole tuntenut mitään sivuoireita, vaikka rinta-arkuudesta varoiteltiinkin. PAS:iin piti alunperin lähteä jo kuukausi sitten, mutta limakalvoni oli onnettoman ohut... Lääkäri päätti ottaa käyttöön suunnitelma B:n - hormonaalisesti tuetun alkionsiirron.
En tiedä, miksi en jaksa nyt edes jännittää saatikka hekumoida tulevaa siirtoa. Otan kaiken vastaan tyynen rauhallisesti. Outoa. Perusluonteeni ei todellakaan ole tyyni ;) Välillä mietin, onko lapsettomuus lannistanut minut, katkaissut selkärankani. Missä on se nainen, joka taistelee ja pyristelee viimeiseen asti, elää joka solullaan niin ilon kuin surunkin ja räksyttää heti, kun asiat ei mene mielen mukaan? Olenko kasvanut ja päässyt lapsettomuuden yläpuolelle vai luovuttanut hiljaa...?
Omia tunteita on todella vaikea eritellä nyt, kun kaikki ei enää ole niin pinnalla, niin uutta. Pelottaa, että olen tottunut lapsettomuuteen. Ja vielä enemmän pelottaa, että tämä asenne vie meiltä viimeisetkin onnistumisen mahdollisuudet. Mutta silti en jaksa enää raivota ja ahdistua. Samasta syystä alkaa tuntua, että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kaikki on jo sanottu. En tunne enää samanlaista tarvetta avautua, kuin blogia aloittaessani. Olen tyhjentänyt rumimmat ajatukset, surun ja vihanpuuskat itsestäni tänne, lapsettomuuden kaatopaikalle :) Nyt on suhteellisen hyvä olla.
Blogini on tehnyt tehtävänsä - ainakin toistaiseksi. Kiitos kaikille matkaani seuranneille korvaamattomasta vertaistuesta! Olette ihania, vahvoja naisia kaikki.
Nyt uskallan jatkaa lapsettomuuden matkaa yksin (=yhdessä mieheni kanssa). Aika näyttää minne tie vie.
"Sä hymyilet ja kysyt, kuinka voin, kuinka kohdelleet on vuodet kulkijaa.
No mitä tässä, kaikki toimii, ei syytä valittaa,
kyllä teiltä näiltä poimii sielu kodikseen aina muiston muutaman."
- Hukun, Jani Wickholm -
torstai 9. syyskuuta 2010
Kiitos!
Tuuli ja Lumituuli (nimet osuvat muuten hauskasti yhteen) piristivät päivääni antamalla blogitunnustuksen:
Lämmin kiitos :)
Jokaisen tunnustuksen saaneen tulee jakaa se edelleen seitsemälle muulle. Jaan sen ilolla seuraaville blogeille, joiden kirjoittajilta olen saanut paljon tukea omalla matkallani:
Sydänjää - koskettavaa luettavaa, aitoja ajatuksia. Blogi, jonka klikkaan melkein aina ensimmäisenä auki, kun selaan vertaisryhmän kuulumisia.
Näkymätön lapsi - Tärkeä vertaistuki. Tuuli tuntuu tutulta, vaikemme tunnekaan :)
Hiirenkorva - Pikkuhiiren blogissa matkaa on taitettu jo pitkään. Pikkuhiirelle, jos kenelle toivoisin pikaista onnistumista hoidoissa!
Pikkusiskon iloja suruja - Pikkusisko on esimerkki onnellisesti päättyneestä tarinasta; poikavauva syntyi alkuvuodesta 2010.
Tyhjä syli - EmmyAuroran tunteikas blogi kosketti vahvasti heti lapsettomuuden matkan alussa, ja koskettaa yhä.
Elonhetkiä - Annan blogissa ollaan vihdoin onnistuttu saamaan raskaus alulle. Jännäilen taustalla ja toivoin kaiken menevän hyvin loppuun saakka.
HopeinenSimpukka - ihailen sitä positiivisuutta, jolla HopeinenSimpukka pystyy suhtautumaan elämään lapsettomuushoitojenkin keskellä.
Ja sitten ne seitsemän asiaa itsestäni:
* Olen hulluna sisustustyynyihin ja -koreihin. Kodistamme löytyy niitä aivan liikaa.
* Ystäväni kuvaavat minua avoimeksi ja sosiaaliseksi, mutta joskus iltaisin töiden jälkeen minusta on ihana vetäytyä kuoreeni ja olla epäsosiaalinen. En vastaa edes puhelimeen.
* Rakastan eläimiä. Joskus tuntuu, että pidän niistä kaikessa aitoudessaan enemmän kuin ihmisistä.
* Haaveilen omasta vauvasta. Muuten elämässä on kaikki kohdallaan; mies, koti, työ, ystävät ja koirat.
* Pidän auringosta ja lämmöstä. Talvi on sietämätöntä aikaa.
* Rentoudun tekemällä pitkän metsälenkin koirien kanssa ja nauttimalla metsän kauneudesta ja tuoksuista - parasta se on juuri sateen jälkeen.
* En juo mehuja tai limsaa. Vesi on lempijuomani (ja hyvänä kakkosena punkku).
Lämmin kiitos :)
Jokaisen tunnustuksen saaneen tulee jakaa se edelleen seitsemälle muulle. Jaan sen ilolla seuraaville blogeille, joiden kirjoittajilta olen saanut paljon tukea omalla matkallani:
Sydänjää - koskettavaa luettavaa, aitoja ajatuksia. Blogi, jonka klikkaan melkein aina ensimmäisenä auki, kun selaan vertaisryhmän kuulumisia.
Näkymätön lapsi - Tärkeä vertaistuki. Tuuli tuntuu tutulta, vaikemme tunnekaan :)
Hiirenkorva - Pikkuhiiren blogissa matkaa on taitettu jo pitkään. Pikkuhiirelle, jos kenelle toivoisin pikaista onnistumista hoidoissa!
Pikkusiskon iloja suruja - Pikkusisko on esimerkki onnellisesti päättyneestä tarinasta; poikavauva syntyi alkuvuodesta 2010.
Tyhjä syli - EmmyAuroran tunteikas blogi kosketti vahvasti heti lapsettomuuden matkan alussa, ja koskettaa yhä.
Elonhetkiä - Annan blogissa ollaan vihdoin onnistuttu saamaan raskaus alulle. Jännäilen taustalla ja toivoin kaiken menevän hyvin loppuun saakka.
HopeinenSimpukka - ihailen sitä positiivisuutta, jolla HopeinenSimpukka pystyy suhtautumaan elämään lapsettomuushoitojenkin keskellä.
Ja sitten ne seitsemän asiaa itsestäni:
* Olen hulluna sisustustyynyihin ja -koreihin. Kodistamme löytyy niitä aivan liikaa.
* Ystäväni kuvaavat minua avoimeksi ja sosiaaliseksi, mutta joskus iltaisin töiden jälkeen minusta on ihana vetäytyä kuoreeni ja olla epäsosiaalinen. En vastaa edes puhelimeen.
* Rakastan eläimiä. Joskus tuntuu, että pidän niistä kaikessa aitoudessaan enemmän kuin ihmisistä.
* Haaveilen omasta vauvasta. Muuten elämässä on kaikki kohdallaan; mies, koti, työ, ystävät ja koirat.
* Pidän auringosta ja lämmöstä. Talvi on sietämätöntä aikaa.
* Rentoudun tekemällä pitkän metsälenkin koirien kanssa ja nauttimalla metsän kauneudesta ja tuoksuista - parasta se on juuri sateen jälkeen.
* En juo mehuja tai limsaa. Vesi on lempijuomani (ja hyvänä kakkosena punkku).
tiistai 31. elokuuta 2010
"Raskausarvo on poistumassa."
Sain vihdoin tilannepäivityksen klinikalta. KU hoitui tällä kertaa itsekseen. Kerrankin joku on reilu meille. Reilu antaessaan minun tulla raskaaksi, laittaessaan raskauden kuitenkin väärään paikkaan ja ottaessaan sen julmasti meiltä pois, ennen kuin itse ehdimme edes tajuta, mitä on tapahtunut.
Olen kuitenkin kiitollinen, että säästyin tällä kertaa leikkaukselta.
Olen kuitenkin kiitollinen, että säästyin tällä kertaa leikkaukselta.
maanantai 30. elokuuta 2010
Plussakipua
Uusintaverikokeesta ei ole kuulunut vielä mitään. Vuoto on loppunut, missään ei tunnu kipua. Olisikohan se hyvä merkki?
Surffasin äsken vertaisblogeja läpi ja kolmessa blogissa, jotka ensimmäisenä avasin, oli plussattu. En avannut enää seuraavia.
Ensimmäinen: onnittelin kommenttiosastolle aidon iloisena. Toinen: no jopas... johan nyt on plussatuulia, ajattelin, ja olin onnellinen blogaajan puolesta. Kolmas: ei vittu. Miksei me? Miksi tämä KU:kin vielä kiusaksi?
Plussat ympärillä sattuu taas.
Surffasin äsken vertaisblogeja läpi ja kolmessa blogissa, jotka ensimmäisenä avasin, oli plussattu. En avannut enää seuraavia.
Ensimmäinen: onnittelin kommenttiosastolle aidon iloisena. Toinen: no jopas... johan nyt on plussatuulia, ajattelin, ja olin onnellinen blogaajan puolesta. Kolmas: ei vittu. Miksei me? Miksi tämä KU:kin vielä kiusaksi?
Plussat ympärillä sattuu taas.
torstai 26. elokuuta 2010
KU nro2
Kohdunulkoinen raskaus. Taas.
Kävin tänään klinikalla ja varoittivat heti, että ylimääräinen vuoto voi viitata KU-raskauteen. Ja mun kohdalla todennäköisyys on suurempi kuin normaalisti... Olen jo kerran ollut leikkauspöydällä KU:n vuoksi. Pikaisen ultarauksen jälkeen menin labraan verikokeisiin ja niistä näkyi kohonneet hCG-arvot. Raskaana siis ollaan, mutta väärästä paikasta :( Arvot on onneksi matalat, joten seuraamme tilannetta viikonlopun yli ja maanantaina käyn uudessa kontrollissa.
Voi kunpa luonto hoitaisi tämän nyt itsekseen! Leikkaukseen ja saikulle tässä nyt kaiken viimeisimmäksi halutaan. Puuuuh...
Kävin tänään klinikalla ja varoittivat heti, että ylimääräinen vuoto voi viitata KU-raskauteen. Ja mun kohdalla todennäköisyys on suurempi kuin normaalisti... Olen jo kerran ollut leikkauspöydällä KU:n vuoksi. Pikaisen ultarauksen jälkeen menin labraan verikokeisiin ja niistä näkyi kohonneet hCG-arvot. Raskaana siis ollaan, mutta väärästä paikasta :( Arvot on onneksi matalat, joten seuraamme tilannetta viikonlopun yli ja maanantaina käyn uudessa kontrollissa.
Voi kunpa luonto hoitaisi tämän nyt itsekseen! Leikkaukseen ja saikulle tässä nyt kaiken viimeisimmäksi halutaan. Puuuuh...
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Mitä tämä nyt on?
eilen oli KP8 ja aloin vuotaa, vain pari päivää päättyneiden menkkojen jälkeen. Ja tietenkin juuri nyt, kun olen huomenna menossa PAS:in nollaultraan...
Mitä tämä oikein on? Edellinen kierto venyi ennen näkemättömän pitkäksi, menkat oli sen mukaiset (runsaat ja kivuliaat) ja nyt taas uutta putkeen. Mitä tapahtui mun säännölliselle kierrolle? Ja miksi ihmeessä vuodan kuin seula, vaikka menkat meni jo?
Ei taideta päästä PAS:iin tästäkään kierrosta.
Mitä tämä oikein on? Edellinen kierto venyi ennen näkemättömän pitkäksi, menkat oli sen mukaiset (runsaat ja kivuliaat) ja nyt taas uutta putkeen. Mitä tapahtui mun säännölliselle kierrolle? Ja miksi ihmeessä vuodan kuin seula, vaikka menkat meni jo?
Ei taideta päästä PAS:iin tästäkään kierrosta.
perjantai 13. elokuuta 2010
perjantai 6. elokuuta 2010
Uusi vaihe elämässä
Elämässäni on lähiaikoina tapahtumassa jotain suurta. Saan uutta, intensiivistä, haastavaa ja ihanaa tekemistä. Toteutan haaveeni.
Tämä suuri muutos on saanut minut vakuuttumaan siitä, että elämällä oli taas tarkoituksensa kaikelle tapahtuneelle. Myös sille, ettei meille ole vielä suotu omaa lasta. En voi olla ajattelematta, että jos meillä olisi nyt lapsi, en toteuttaisi unelmaani enkä kääntäisi uutta lehteä elämässäni.
Tunnen syyllisyyttä ajatellessani näin - kaiken yrittämisen, katkeruuden ja toivomisen jälkeen... Mutta ehkä jonain päivänä näen kokonaisen kuvan, jossa myös lapsettomuudella on merkitys. Mikään ei koskaan tee lapsettomuudesta yhtään vähemmän ahdistavaa tai surullista, mutta lapsettomuus saa kenties uudet mittasuhteet, kun sitä joskus pystyy katsomaan osana kokonaisuutta.
Ehkä pahastakin seuraa joskus jotain hyvää?
Tämä suuri muutos on saanut minut vakuuttumaan siitä, että elämällä oli taas tarkoituksensa kaikelle tapahtuneelle. Myös sille, ettei meille ole vielä suotu omaa lasta. En voi olla ajattelematta, että jos meillä olisi nyt lapsi, en toteuttaisi unelmaani enkä kääntäisi uutta lehteä elämässäni.
Tunnen syyllisyyttä ajatellessani näin - kaiken yrittämisen, katkeruuden ja toivomisen jälkeen... Mutta ehkä jonain päivänä näen kokonaisen kuvan, jossa myös lapsettomuudella on merkitys. Mikään ei koskaan tee lapsettomuudesta yhtään vähemmän ahdistavaa tai surullista, mutta lapsettomuus saa kenties uudet mittasuhteet, kun sitä joskus pystyy katsomaan osana kokonaisuutta.
Ehkä pahastakin seuraa joskus jotain hyvää?
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Kesätauko teki hyvää
Kesä ja loma on kohta ohi. Lomasta tuli näköjään samalla blogitauko. Olo on täydellisen rentounut ja levännyt. Lapsettomuus on pysynyt visusti taka-alalla, vain muutaman kerran olen miettinyt tulevaa PAS:ia ja kerran olen ollut katkeran surullinen siitä, ettei meillä ole lapsia (voiko muitakaan tunteita tulla, kun menee juhliin, jossa KAIKILLA muilla vierailla on lapsia?).
Alan jo epäillä itseäni; haluanko oikeasti lähteä hoitorumbaan taas. Haluanko vapaaehtoisesti kokea jännitystä, surua, pettymyksiä, piinaavia päiviä ja pelkoa? Kyllä haluan, on taas voimia. Ja kaikista tärkeintä; klinikan pakastimessa meitä odottaa kaksi alkiota. Haluan nuo kaverit - tai edes toisen - mahdollisimman pian kyytiin.
Mammalla on ikävä teitä hippuset!
Alan jo epäillä itseäni; haluanko oikeasti lähteä hoitorumbaan taas. Haluanko vapaaehtoisesti kokea jännitystä, surua, pettymyksiä, piinaavia päiviä ja pelkoa? Kyllä haluan, on taas voimia. Ja kaikista tärkeintä; klinikan pakastimessa meitä odottaa kaksi alkiota. Haluan nuo kaverit - tai edes toisen - mahdollisimman pian kyytiin.
Mammalla on ikävä teitä hippuset!
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Jupinaa
Ajattelin pysyä koko kesän täältä blogimaailmasta pois, mutta nyt tuli tarve avautua.
Istuin eräänä iltana terassilla tuttavien kanssa. Pöytäseurue muodostui neljästä naisesta, joista kolmella on lapsia. Jossain kohtaa lähdin kellottamaan aikaa. Sain tulokseksi kolme tuntia keskustelua lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsiperheen ihanuuksista ja ongelmista.... Great. Arvatkaa tuntuiko olo ulkopuoliselta? En voinut poistua paikalta olematta töykeä, en voinut sanoa mitään kun en osaa, en voinut kuin istua ja tuijottaa punaviinilasiani. Välillä yritin hymähdellä mukana, etten vaikuttaisi aivan poissaolevalta. Yritin jopa kokeeksi muuttaa puheenaihetta, mutta ei. Aina palattiin takaisin lapsiin. Loukkaannuin.
Mikä hitto siinä on, että näiden superäitien koko elämä tuntuu pyörivän lapsien tekemisissä? Eikö äideillä oikeasti ole muuta puhuttavaa? Minne katoaa naisten välinen ystävyys ja koko muu elämä? Onhan jokaisella elämässään lasten lisäksi mies, työ, ystävät, harrastukset... Vai onko? Keskusteluaiheista päätellen ei.
Tiedän, että minun on vaikea ulkopuolisena arvostella. Mutta ihmetellä saan. Asia tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä. Ymmärrän, että ihmiset puhuvat mielellään itselleen tärkeistä asioista, mutta rajansa kaikella. En minäkään koiraihmisenä paasaa koirajuttuja tuutintäydeltä, jos seurueessa on myös ei-koiraihmisiä paikalla. Ei ole kovin vaikeaa ottaa muut ihmiset huomioon ja keskustella asioista, jotka koskettavat jokaista seurueen jäsentä. Vaikka välillä poiketaan johonkin sisäpiirin aiheeseen, niin peruskäytöstapoihin kuuluu mielestäni myös se, että muiden asioista ollaan kiinnostuneita. Ehkä joudun joskus itsekin katsomaan peiliin ja toteamaan olevani tällainen suuresti vieroksumani superäiti. Nyt en kykene ymmärtämään ilmiötä.
Kesäkuu ja PAS:in odottaminen on mennyt kivuttomasti, auringosta nauttien. Vietimme hauskan juhannuksen tuttavaperheiden kesken. Oli ihanaa nauttia hyvästä ruoasta ja juomasta ilman rajoituksia. Kun vieraana on viisi alle 10-vuotiasta lasta, tuntuu talo vieraiden lähdettyä melko tyhjältä ja hiljaiselta... Siinä kohtaa tuli pitkästä aikaa ahdistus pintaan. "Niin tosiaan, meidän elämä on hiljaista."
Eilen tapasin hyvän ystäväni ja tämän pienen vauvan. Sydämessäni läikähti, kun näin lapsen. Sitä en tiedä, oliko läikähdys haikeutta, kateutta vai iloa. Jotain kuitenkin tunsin, vaikka yleensä yritän pitää etäisyyttä muiden vauvoihin. Meillä oli oikein hauska ilta ja loppujen lopuksi totesin, että onneksi löytyy myös niitä ystäviä, jotka eivät uppoudu aivan täysin lapsimaailmaan. Siellä itkevän vauvan, väsyneiden silmien ja imetysliivien takana on yhä se ystävä, joka haluaa tietää mitä juuri sinulle kuuluu.
Istuin eräänä iltana terassilla tuttavien kanssa. Pöytäseurue muodostui neljästä naisesta, joista kolmella on lapsia. Jossain kohtaa lähdin kellottamaan aikaa. Sain tulokseksi kolme tuntia keskustelua lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsiperheen ihanuuksista ja ongelmista.... Great. Arvatkaa tuntuiko olo ulkopuoliselta? En voinut poistua paikalta olematta töykeä, en voinut sanoa mitään kun en osaa, en voinut kuin istua ja tuijottaa punaviinilasiani. Välillä yritin hymähdellä mukana, etten vaikuttaisi aivan poissaolevalta. Yritin jopa kokeeksi muuttaa puheenaihetta, mutta ei. Aina palattiin takaisin lapsiin. Loukkaannuin.
Mikä hitto siinä on, että näiden superäitien koko elämä tuntuu pyörivän lapsien tekemisissä? Eikö äideillä oikeasti ole muuta puhuttavaa? Minne katoaa naisten välinen ystävyys ja koko muu elämä? Onhan jokaisella elämässään lasten lisäksi mies, työ, ystävät, harrastukset... Vai onko? Keskusteluaiheista päätellen ei.
Tiedän, että minun on vaikea ulkopuolisena arvostella. Mutta ihmetellä saan. Asia tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä. Ymmärrän, että ihmiset puhuvat mielellään itselleen tärkeistä asioista, mutta rajansa kaikella. En minäkään koiraihmisenä paasaa koirajuttuja tuutintäydeltä, jos seurueessa on myös ei-koiraihmisiä paikalla. Ei ole kovin vaikeaa ottaa muut ihmiset huomioon ja keskustella asioista, jotka koskettavat jokaista seurueen jäsentä. Vaikka välillä poiketaan johonkin sisäpiirin aiheeseen, niin peruskäytöstapoihin kuuluu mielestäni myös se, että muiden asioista ollaan kiinnostuneita. Ehkä joudun joskus itsekin katsomaan peiliin ja toteamaan olevani tällainen suuresti vieroksumani superäiti. Nyt en kykene ymmärtämään ilmiötä.
Kesäkuu ja PAS:in odottaminen on mennyt kivuttomasti, auringosta nauttien. Vietimme hauskan juhannuksen tuttavaperheiden kesken. Oli ihanaa nauttia hyvästä ruoasta ja juomasta ilman rajoituksia. Kun vieraana on viisi alle 10-vuotiasta lasta, tuntuu talo vieraiden lähdettyä melko tyhjältä ja hiljaiselta... Siinä kohtaa tuli pitkästä aikaa ahdistus pintaan. "Niin tosiaan, meidän elämä on hiljaista."
Eilen tapasin hyvän ystäväni ja tämän pienen vauvan. Sydämessäni läikähti, kun näin lapsen. Sitä en tiedä, oliko läikähdys haikeutta, kateutta vai iloa. Jotain kuitenkin tunsin, vaikka yleensä yritän pitää etäisyyttä muiden vauvoihin. Meillä oli oikein hauska ilta ja loppujen lopuksi totesin, että onneksi löytyy myös niitä ystäviä, jotka eivät uppoudu aivan täysin lapsimaailmaan. Siellä itkevän vauvan, väsyneiden silmien ja imetysliivien takana on yhä se ystävä, joka haluaa tietää mitä juuri sinulle kuuluu.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
KIITOS
On uskomatonta, mikä voima kommenteillanne on. Olo on jo hivenen parempi luettuani kommentit ja tietäessäni, että te ymmärrätte. Kiitos!
Pikku-optimisti Muumikin löysi tiensä taas tänne: mä saan juoda ihan niin monta saunakaljaa juhannuksena kuin haluan! Eipä tarvitse uusia vapun harhautusohjelmaa. Ja grilliruoka maistuu loman aikana niiiiin paljon paremmalta, kun sen kanssa saa punaviiniä. Ja elokuun alussa pääsen tyttöjen kanssa katsomaan Maija Vilkkumaata kera skumppapullon. Ja eipä tartte vielä miettiä, voinko ilmoittaa koiria syksyn kisoihin ja kokeisiin. Olipa kertakaikkiaan hyvä, etten pamahda ainakaan ennen syksyä raskaaksi... Okei, nyt meni överiksi. Mutta silti, pahin harmitus meni jo ohitse ja yritän nyt parhaani mukaan nähdä seuraavat kuukaudet positiivisessa valossa.
Mieheni otti muuten PAS:in lykkääntymisen ihanan rauhallisesti. Mitä muutakaan odotin? Totesi vaan, että eihän sille mitään mahda ja että nautiskellaan nyt sitten lomasta ja kesästä ilman rajoituksia. Miten kukaan voi olla noin rauhallinen ja järkevä realisti? Oma kohkaaminen tuntuu aina niin naurettavalta tuon rinnalla. Varsinkin kun itsekin hyvin tietää, että asiat ei voivottelemalla paremmaksi muutu.
Pikku-optimisti Muumikin löysi tiensä taas tänne: mä saan juoda ihan niin monta saunakaljaa juhannuksena kuin haluan! Eipä tarvitse uusia vapun harhautusohjelmaa. Ja grilliruoka maistuu loman aikana niiiiin paljon paremmalta, kun sen kanssa saa punaviiniä. Ja elokuun alussa pääsen tyttöjen kanssa katsomaan Maija Vilkkumaata kera skumppapullon. Ja eipä tartte vielä miettiä, voinko ilmoittaa koiria syksyn kisoihin ja kokeisiin. Olipa kertakaikkiaan hyvä, etten pamahda ainakaan ennen syksyä raskaaksi... Okei, nyt meni överiksi. Mutta silti, pahin harmitus meni jo ohitse ja yritän nyt parhaani mukaan nähdä seuraavat kuukaudet positiivisessa valossa.
Mieheni otti muuten PAS:in lykkääntymisen ihanan rauhallisesti. Mitä muutakaan odotin? Totesi vaan, että eihän sille mitään mahda ja että nautiskellaan nyt sitten lomasta ja kesästä ilman rajoituksia. Miten kukaan voi olla noin rauhallinen ja järkevä realisti? Oma kohkaaminen tuntuu aina niin naurettavalta tuon rinnalla. Varsinkin kun itsekin hyvin tietää, että asiat ei voivottelemalla paremmaksi muutu.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Voi *%&¤%#/
PAS siirtyy elokuulle. Mä en jaksa tätä paskaa. Itkettää, harmittaa, vituttaa ja suututtaa.
Taas tuli todistettua, että lapsettomuudessa kaikista vittumaisinta on hoitojen aikatauluttaminen ja jatkuva odottaminen. Pääsisin varmaan niin paljon helpommalla, jos lopettaisimme pahaa mieltä aiheuttavat hoidot ja aikataulujen sumplimiset heti alkuunsa. Hyväksyisimme vaan sen, että luomuihmettä ei ehkä koskaan tule. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin helposti valita osakseni lapsettomuuden aiheuttaman pysyvän, tyhjän kolon sydämessä ja hiljaisen surun. Hoitoprosessi on pahempi. Se syö sinua hitaasti, aiheuttaa jatkuvia raivareita ja itkukohtauksia, laittaa sinut jatkuvaan odotustilaan ja tekee elämästä mahdollisimman vaikeaa.
No, meitä nyt kuitenkin odottaa omat alkiomme siellä klinikan pakkasessa. Tuntuu vaan niin helvetin väärältä, että joudumme odottamaan PASia taas kaksi kuukautta lisää ihan vaan siitä syystä, että tärkeät kiertopäiväni sattuvat asettumaan viikonlopuille tai klinikan loma-ajankohtiin. Meidän elämän tärkein asia on kiinni jostain helvetin virastoajoista... Ironista.
PAS siirtyi siis syksyyn, sillä kiertoni puoliväli osuu juuri juhannusviikon alkuun, jolloin siirto menisi hyvin todennäköisesti juhannusviikonlopulle. Toinen ongelma aikatauluissa oli omalääkärini aikataulut. Sopivana ultrapäivänä lääkäri ei ole lainkaan paikalla... Yritin vääntää meille ultrausta Felicitakseen, mutta eivät suostuneet. Juhannuspyhät tulevat tielle ja yhtälö näyttää ennakkoon melko mahdottomalta. Tämä kierto meni siis siinä. Seuraava kierto osuu puolestaan niin, että klinikka ei ehdi vielä palaamaan kesälomalta, kun otolliset päivät olisivat. Kaksi kuukautta menetetty. Seuraava mahdollisuus on siis elokuun puolivälissä. Miten ihmeessä jaksamme odottaa sinne asti? Miten tästä saa taas itsensä koottua? Olen aivan loppu. Juuri kun luulin, että elämä on taas mukavaa, tulee tämä paska ja murskaa minut täysin alleen.
Ainoa kysymys mielessä on: koska tämä loppuu? Ja vastauksen tiedän. Sitten kun niin itse päätämme.
Taas tuli todistettua, että lapsettomuudessa kaikista vittumaisinta on hoitojen aikatauluttaminen ja jatkuva odottaminen. Pääsisin varmaan niin paljon helpommalla, jos lopettaisimme pahaa mieltä aiheuttavat hoidot ja aikataulujen sumplimiset heti alkuunsa. Hyväksyisimme vaan sen, että luomuihmettä ei ehkä koskaan tule. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin helposti valita osakseni lapsettomuuden aiheuttaman pysyvän, tyhjän kolon sydämessä ja hiljaisen surun. Hoitoprosessi on pahempi. Se syö sinua hitaasti, aiheuttaa jatkuvia raivareita ja itkukohtauksia, laittaa sinut jatkuvaan odotustilaan ja tekee elämästä mahdollisimman vaikeaa.
No, meitä nyt kuitenkin odottaa omat alkiomme siellä klinikan pakkasessa. Tuntuu vaan niin helvetin väärältä, että joudumme odottamaan PASia taas kaksi kuukautta lisää ihan vaan siitä syystä, että tärkeät kiertopäiväni sattuvat asettumaan viikonlopuille tai klinikan loma-ajankohtiin. Meidän elämän tärkein asia on kiinni jostain helvetin virastoajoista... Ironista.
PAS siirtyi siis syksyyn, sillä kiertoni puoliväli osuu juuri juhannusviikon alkuun, jolloin siirto menisi hyvin todennäköisesti juhannusviikonlopulle. Toinen ongelma aikatauluissa oli omalääkärini aikataulut. Sopivana ultrapäivänä lääkäri ei ole lainkaan paikalla... Yritin vääntää meille ultrausta Felicitakseen, mutta eivät suostuneet. Juhannuspyhät tulevat tielle ja yhtälö näyttää ennakkoon melko mahdottomalta. Tämä kierto meni siis siinä. Seuraava kierto osuu puolestaan niin, että klinikka ei ehdi vielä palaamaan kesälomalta, kun otolliset päivät olisivat. Kaksi kuukautta menetetty. Seuraava mahdollisuus on siis elokuun puolivälissä. Miten ihmeessä jaksamme odottaa sinne asti? Miten tästä saa taas itsensä koottua? Olen aivan loppu. Juuri kun luulin, että elämä on taas mukavaa, tulee tämä paska ja murskaa minut täysin alleen.
Ainoa kysymys mielessä on: koska tämä loppuu? Ja vastauksen tiedän. Sitten kun niin itse päätämme.
torstai 10. kesäkuuta 2010
PAS lähestyy
Välikierto takana ja uusi edessä. Huomenna soitto klinikalle, päivien ynnäilyä, suunnittelukäynnistä sopiminen ja sitten vaan peukut pystyyn, että saadaan PAS tehtyä ennen klinikan kesätaukoa.
Epäonnistuneen IVF:n jälkeen olen todella pystynyt irtautumaan lapsenteko- ja lapsettomuusajatuksista, ja jotenkin nyt tuntuu, ettei maailmani ehkä kaatuisikaan vaikkemme koskaan saisi omaa lasta. Elämässäni on hirveän paljon muita hyviä ja onnellisia asioita. Tämä ei tarkoita, että toivoisin nyt yhtään vähemmän omaan lasta. Olen vain kypsynyt olemaan katkera elämälle.
Epäonnistuneen IVF:n jälkeen olen todella pystynyt irtautumaan lapsenteko- ja lapsettomuusajatuksista, ja jotenkin nyt tuntuu, ettei maailmani ehkä kaatuisikaan vaikkemme koskaan saisi omaa lasta. Elämässäni on hirveän paljon muita hyviä ja onnellisia asioita. Tämä ei tarkoita, että toivoisin nyt yhtään vähemmän omaan lasta. Olen vain kypsynyt olemaan katkera elämälle.
perjantai 28. toukokuuta 2010
Kommenttien kirvoittamana...
... on pakko jatkaa vielä aiheesta. Tuulille ja Sydänjäälle iso kiitos edellisen kirjoituksen kommenteista - saitte minut pohtimaan tulevaa vielä lisää.
"Pitäisi tietää, milloin lopettaa". Niinpä, auttaisi niin kovasti jaksamaan, jos tietäisi kauanko tätä kaikkea on jäljellä. Pelkään, ettei x-määrä hoitoja riitä viemään meitä maaliin. En tiedä, kuinka kauan tuntuu siltä, että toivoa vielä on. En tiedä, koska on aika lopettaa. Enkä tiedä, missä hoidossa se plussa odottaa vai odottaako missään. Silti haluaisin päättää jo nyt, että katsomme vaikka vain nämä kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä pakkasukkoineen läpi ja sen jälkeen se oli siinä. Jäljelle jäisi vain yksi kysymys: entä jos "se yksi hoito vielä" olisikin tuonut toivotun tuloksen? Mistä tiedän, ettei onni odota kulman takana juuri sillä hetkellä kun päätämme luovuttaa?
Pitäisi vaan sitkeästi jatkaa ja jatkaa... "vielä yksi yritys". Sillä tiellä pelkään vuosien valuvan epätoivoon, pettymyksiin ja ahdistukseen. Kuitenkin jokin sisälläni sanoo, ettemme saa luovuttaa. Mutta onko se luovuttamista, jos jossain vaiheessa tyytyy siihen mitä on? Ottaa vastaan sen, mitä elämä tarjoaa, ihan sellaisenaan. Vaikka olemme läpikäyneet vasta ensimmäisen IVF:in, on lapsettoman elämää ja ahdistusta takana jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta on eletty käsijarru päällä, käytännössä yhden ainoan asian määrätessä tekemisiä.
Ja mitä sitten, jos lopetamme hoidot joskus? Adoptioprosessiin emme ole valmiita lähtemään. Moni yrittää lohduttaa sanomalla että "voittehan te aina adoptoida". Mutta kun ei haluta adoptoida, halutaan oma lapsi. Eikä kuitenkaan tiedetä jaksetaanko yrittää hoidoilla riittävän pitkään. Joku sanoo nyt "jos todella haluaa, jaksaa kyllä". Me ei kuitenkaan aiota edes yrittää jaksaa loputtomiin. Vaikka kuinka haluaisimme lasta, haluamme kuitenkin kokonaisuutena enemmän onnellista elämää ilman ahdistusta, pennin venytystä ja jatkuvaa hoitoruljanssia.
On kai pakko luottaa, että sen tuntee sitten, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Nyt sen aika ei ole. Onneksi. Meillä on vielä mahdollisuus :)
"Pitäisi tietää, milloin lopettaa". Niinpä, auttaisi niin kovasti jaksamaan, jos tietäisi kauanko tätä kaikkea on jäljellä. Pelkään, ettei x-määrä hoitoja riitä viemään meitä maaliin. En tiedä, kuinka kauan tuntuu siltä, että toivoa vielä on. En tiedä, koska on aika lopettaa. Enkä tiedä, missä hoidossa se plussa odottaa vai odottaako missään. Silti haluaisin päättää jo nyt, että katsomme vaikka vain nämä kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä pakkasukkoineen läpi ja sen jälkeen se oli siinä. Jäljelle jäisi vain yksi kysymys: entä jos "se yksi hoito vielä" olisikin tuonut toivotun tuloksen? Mistä tiedän, ettei onni odota kulman takana juuri sillä hetkellä kun päätämme luovuttaa?
Pitäisi vaan sitkeästi jatkaa ja jatkaa... "vielä yksi yritys". Sillä tiellä pelkään vuosien valuvan epätoivoon, pettymyksiin ja ahdistukseen. Kuitenkin jokin sisälläni sanoo, ettemme saa luovuttaa. Mutta onko se luovuttamista, jos jossain vaiheessa tyytyy siihen mitä on? Ottaa vastaan sen, mitä elämä tarjoaa, ihan sellaisenaan. Vaikka olemme läpikäyneet vasta ensimmäisen IVF:in, on lapsettoman elämää ja ahdistusta takana jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta on eletty käsijarru päällä, käytännössä yhden ainoan asian määrätessä tekemisiä.
Ja mitä sitten, jos lopetamme hoidot joskus? Adoptioprosessiin emme ole valmiita lähtemään. Moni yrittää lohduttaa sanomalla että "voittehan te aina adoptoida". Mutta kun ei haluta adoptoida, halutaan oma lapsi. Eikä kuitenkaan tiedetä jaksetaanko yrittää hoidoilla riittävän pitkään. Joku sanoo nyt "jos todella haluaa, jaksaa kyllä". Me ei kuitenkaan aiota edes yrittää jaksaa loputtomiin. Vaikka kuinka haluaisimme lasta, haluamme kuitenkin kokonaisuutena enemmän onnellista elämää ilman ahdistusta, pennin venytystä ja jatkuvaa hoitoruljanssia.
On kai pakko luottaa, että sen tuntee sitten, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Nyt sen aika ei ole. Onneksi. Meillä on vielä mahdollisuus :)
tiistai 25. toukokuuta 2010
Aika ei kulu
Plääh, vasta välikierron puolivälissä mennään... aika ei kulu, ei sitten millään.
Piti oikein laskea millä kiertopäivällä ollaan. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun en tiedä tarkalleen missä mennään. Itse asiassa tunne on aika vapauttava, vaikka uuden kierron odottaminen sinänsä onkin rasittavaa. Ei ole mitään paineita heilutella peitoa juuri tiettyinä päivinä, ei tarvitse tarkkailla jokaista oiretta tai oireettomuutta eikä ylläpitää toivonkipinää. Luomuihmettä ei yritetä. Olemme keskittyneet nauttimaan toistemme seurasta ja elämän tarjoamista muista mahdollisuuksista, ja yllättäen se on onnistunutkin.
Kävimme myös vähän aikaa sitten mieheni kanssa pitkän keskustelun hoitojen jatkosta ja tulevaisuudesta. Jäljellä olevat alkiomme on ymmärtääkseni pakastettu samaan olkeen. Olemmeko valmiit kahden alkion siirtoon, kaksosmahdollisuuteen? Mitä jos molemmat selviävät sulatuksesta ja lääkäri suosittelee vain yhden siirtoa? Heitämmekö toisen roskiin? Mitä jos PAS ei tärppää? Kuinka monta uutta IVF:iä jaksamme? Missä kulkee raja tälle kaikelle?
Keskustelu nosti tunteet pintaan ja sai veren (ainakin omani) kuohumaan. Vaikka kysymyksiin ei löytynyt vastauksia, oli hyvä puhua kaikki vaihtoehdot läpi. Se on varmaa, että loputtoman pitkään emme aio tätä matkaa taittaa, jos hoidot kerta toisensa jälkeen osoittautuvat tuloksettomiksi. Emme kumpikaan näe järkevänä elää lapsettomuushoitojen ehdoilla "loppu elämäämme". Se missä raja tulee vastaan - sen aika näyttää. Tällaiselle ylianalyyttiselle kontrollifriikille asian hyväksyminen on vaan pirun vaikeaa. Tätä matkaa en voi suunnitella etukäteen.
Piti oikein laskea millä kiertopäivällä ollaan. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun en tiedä tarkalleen missä mennään. Itse asiassa tunne on aika vapauttava, vaikka uuden kierron odottaminen sinänsä onkin rasittavaa. Ei ole mitään paineita heilutella peitoa juuri tiettyinä päivinä, ei tarvitse tarkkailla jokaista oiretta tai oireettomuutta eikä ylläpitää toivonkipinää. Luomuihmettä ei yritetä. Olemme keskittyneet nauttimaan toistemme seurasta ja elämän tarjoamista muista mahdollisuuksista, ja yllättäen se on onnistunutkin.
Kävimme myös vähän aikaa sitten mieheni kanssa pitkän keskustelun hoitojen jatkosta ja tulevaisuudesta. Jäljellä olevat alkiomme on ymmärtääkseni pakastettu samaan olkeen. Olemmeko valmiit kahden alkion siirtoon, kaksosmahdollisuuteen? Mitä jos molemmat selviävät sulatuksesta ja lääkäri suosittelee vain yhden siirtoa? Heitämmekö toisen roskiin? Mitä jos PAS ei tärppää? Kuinka monta uutta IVF:iä jaksamme? Missä kulkee raja tälle kaikelle?
Keskustelu nosti tunteet pintaan ja sai veren (ainakin omani) kuohumaan. Vaikka kysymyksiin ei löytynyt vastauksia, oli hyvä puhua kaikki vaihtoehdot läpi. Se on varmaa, että loputtoman pitkään emme aio tätä matkaa taittaa, jos hoidot kerta toisensa jälkeen osoittautuvat tuloksettomiksi. Emme kumpikaan näe järkevänä elää lapsettomuushoitojen ehdoilla "loppu elämäämme". Se missä raja tulee vastaan - sen aika näyttää. Tällaiselle ylianalyyttiselle kontrollifriikille asian hyväksyminen on vaan pirun vaikeaa. Tätä matkaa en voi suunnitella etukäteen.
perjantai 14. toukokuuta 2010
Pintaa kohti
Pettymyksen pahin aallonpohja on ohitettu ja mieli on taas hieman valoisampi. Uskottelen itselleni, että luonto teki oikean ratkaisun. Ehkä alkiollamme ei ollut kaikkia edellytyksiä kehittyä terveeksi ihmisen aluksi. Ehkä näin oli parempi.
Jätin luget pois keskiviikkona ja jo helatorstaina alkoi tuhrutella. Tänään vuoto on jo ihan normaalilla tasolla. Uusi kierto, joka on siis välikierto, on käynnissä. Uskottelivat klinikalta, että kropan on hyvä antaa palautua ja mielen levätä yhden kierron verran. Ja oikeassa varmaan ovat, kuukauden pakkoirtiotto ei voi ainakaan pahentaa tilannetta. Vaikka henkinen kantti kestäisikin uuden yrityksen heti perään, haluan että minulla on myös fyysisesti kaikki edellytykset mahdollisimman hyvään uuteen yritykseen. Siksi otin uutisen välikierrosta mukisematta vastaan.
Hyvää tässä on se, että mikäli välikierto noudattelee normaalia kuukautisrytmiäni, ehdimme tekemään PAS:in vielä ennen klinikan kesätaukoa. Tiukille aikataulut menee, muttei mahdottomiksi. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, ettei tämä kierto pitkity ja sotke suunnitelmia!
Olimme kertoneet hoidoistamme muutamille ihmisille. Näin olen ilmoitin heille myös epäonnistuneesta lopputuloksesta. Tiesin, että he kysyisivät kuitenkin. Oli kamalaa ottaa oman pettymyksen keskellä vastaan pahoitteluviestejä ja -puheluita. Jokainen sana, osanotto ja kannustava lause sai kyyneleet nousemaan silmiin ja surun moninkertaistumaan. Toisaalta kaikki tämä tuntui hyvältä. On ihana tietää, että joidenkin ihmisten edessä ei tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin on. Voi rehellisesti olla lapseton ja surullinen siitä.
Kuitenkin, mietin jo nyt haluanko PAS:in aikaan kertoa hoidoistamme läheisille niin yksityiskohtaisesti kuin nyt tein. Olisiko helpompaa hoitaa koko ruljanssi salassa muilta ja kertoa vain, jos onnistaa? Ja surra ihan yksin, rauhassa. Kolikon kääntöpuolena menettäisin samalla sen henkisen tuen, jota sain koko hoitoprosessin aikana muutamilta ihmisiltä.
Teille kaikille kommentoijille; kiitos ajatuksistanne! Ne auttavat osaltaan kääntämään katseet tulevaan ja uskomaan uusiin mahdollisuuksiin.
Jätin luget pois keskiviikkona ja jo helatorstaina alkoi tuhrutella. Tänään vuoto on jo ihan normaalilla tasolla. Uusi kierto, joka on siis välikierto, on käynnissä. Uskottelivat klinikalta, että kropan on hyvä antaa palautua ja mielen levätä yhden kierron verran. Ja oikeassa varmaan ovat, kuukauden pakkoirtiotto ei voi ainakaan pahentaa tilannetta. Vaikka henkinen kantti kestäisikin uuden yrityksen heti perään, haluan että minulla on myös fyysisesti kaikki edellytykset mahdollisimman hyvään uuteen yritykseen. Siksi otin uutisen välikierrosta mukisematta vastaan.
Hyvää tässä on se, että mikäli välikierto noudattelee normaalia kuukautisrytmiäni, ehdimme tekemään PAS:in vielä ennen klinikan kesätaukoa. Tiukille aikataulut menee, muttei mahdottomiksi. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, ettei tämä kierto pitkity ja sotke suunnitelmia!
Olimme kertoneet hoidoistamme muutamille ihmisille. Näin olen ilmoitin heille myös epäonnistuneesta lopputuloksesta. Tiesin, että he kysyisivät kuitenkin. Oli kamalaa ottaa oman pettymyksen keskellä vastaan pahoitteluviestejä ja -puheluita. Jokainen sana, osanotto ja kannustava lause sai kyyneleet nousemaan silmiin ja surun moninkertaistumaan. Toisaalta kaikki tämä tuntui hyvältä. On ihana tietää, että joidenkin ihmisten edessä ei tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin on. Voi rehellisesti olla lapseton ja surullinen siitä.
Kuitenkin, mietin jo nyt haluanko PAS:in aikaan kertoa hoidoistamme läheisille niin yksityiskohtaisesti kuin nyt tein. Olisiko helpompaa hoitaa koko ruljanssi salassa muilta ja kertoa vain, jos onnistaa? Ja surra ihan yksin, rauhassa. Kolikon kääntöpuolena menettäisin samalla sen henkisen tuen, jota sain koko hoitoprosessin aikana muutamilta ihmisiltä.
Teille kaikille kommentoijille; kiitos ajatuksistanne! Ne auttavat osaltaan kääntämään katseet tulevaan ja uskomaan uusiin mahdollisuuksiin.
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
IVF-nega
Kuten osasin odottaa, selkeä nega napsahti tänä aamuna testiin.
Hiljainen pettymys, hetkeksi miehen kainaloon makaamaan ja ihmettelemään yhdessä, tuleeko tästä ikinä mitään. Sitten ylös sängystä ja normaaleihin aamurutiineihin. Ajattelin jo selviäväni negasta ilman itkuja, mutta koirien kanssa lenkkeilessä yksin metsän keskellä tulvahti kyyneleet silmiin. Pakollinen itku, ahdistus ja suru. Kai suru on aina vaan koettava myös fyysisesti. Sitten kotiin, kasvojen huuhtelu kylmällä vedellä ja epätoivoinen yritys meikata punaiset, turvonneet silmät. Pian kulissi oli taas pystyssä ja peilistä tuijotti huoliteltu uranainen. Olin valmis lähtemään töihin ja ihmisten ilmoille. Sisälläni kaikki on kuitenkin yhä pirstaleina.
Kun heräsin testipäivää edeltävänä aamuna, ensimmäinen ajatukseni oli "en ole raskaana". Vaikka epäilys on ollut jo viikon verran ilmoilla oireiden vähyydestä johtuen, oli kaikki selvää jo tiistai-aamuna. Varoitin miestänikin asiasta, ettei odota seuraavan aamun tulosta liian optimistisena. Ja oikeassa olin. Ironista, kerrankin olisin halunnut tulenpalavasti olla väärässä.
Nyt pitää odottaa perjantaihin, että pääsen soittamaan klinikalle jatkosta. Toivottavasti pääsemme mahdollisimman pian PAS:iin. Menkkojen pitäisi ilmeisesti alkaa muutamassa päivässä, kun lopetin luget eiliseen... Saammekohan alkionsiirron jo seuraavaan kiertoon? Muussa tapauksessa homma taitaa lykkääntyä syksyyn kesätaukojen vuoksi. Jos niin käy, mä taidan huutaa vähän aikaa vittu-perkelettä jossain metsän keskellä...
On tää perseestä. Ensin odotat ja elät pelkästään yhden asian ehdoilla toista kuukautta. Sitten saat pettyä ja odottaa taas. Näinä hetkinä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Unohtaa kaikki, ajatus omasta lapsesta ja siitä, että mekin voisimme joskus onnistua saamaan edes hieman niitä onnenhippuja osaksemme. Jostain on kuitenkin jaksettava etsiä ne viimeiset voimanrippeet lähteä kohti uutta yritystä.
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
Hiljainen pettymys, hetkeksi miehen kainaloon makaamaan ja ihmettelemään yhdessä, tuleeko tästä ikinä mitään. Sitten ylös sängystä ja normaaleihin aamurutiineihin. Ajattelin jo selviäväni negasta ilman itkuja, mutta koirien kanssa lenkkeilessä yksin metsän keskellä tulvahti kyyneleet silmiin. Pakollinen itku, ahdistus ja suru. Kai suru on aina vaan koettava myös fyysisesti. Sitten kotiin, kasvojen huuhtelu kylmällä vedellä ja epätoivoinen yritys meikata punaiset, turvonneet silmät. Pian kulissi oli taas pystyssä ja peilistä tuijotti huoliteltu uranainen. Olin valmis lähtemään töihin ja ihmisten ilmoille. Sisälläni kaikki on kuitenkin yhä pirstaleina.
Kun heräsin testipäivää edeltävänä aamuna, ensimmäinen ajatukseni oli "en ole raskaana". Vaikka epäilys on ollut jo viikon verran ilmoilla oireiden vähyydestä johtuen, oli kaikki selvää jo tiistai-aamuna. Varoitin miestänikin asiasta, ettei odota seuraavan aamun tulosta liian optimistisena. Ja oikeassa olin. Ironista, kerrankin olisin halunnut tulenpalavasti olla väärässä.
Nyt pitää odottaa perjantaihin, että pääsen soittamaan klinikalle jatkosta. Toivottavasti pääsemme mahdollisimman pian PAS:iin. Menkkojen pitäisi ilmeisesti alkaa muutamassa päivässä, kun lopetin luget eiliseen... Saammekohan alkionsiirron jo seuraavaan kiertoon? Muussa tapauksessa homma taitaa lykkääntyä syksyyn kesätaukojen vuoksi. Jos niin käy, mä taidan huutaa vähän aikaa vittu-perkelettä jossain metsän keskellä...
On tää perseestä. Ensin odotat ja elät pelkästään yhden asian ehdoilla toista kuukautta. Sitten saat pettyä ja odottaa taas. Näinä hetkinä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Unohtaa kaikki, ajatus omasta lapsesta ja siitä, että mekin voisimme joskus onnistua saamaan edes hieman niitä onnenhippuja osaksemme. Jostain on kuitenkin jaksettava etsiä ne viimeiset voimanrippeet lähteä kohti uutta yritystä.
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
maanantai 10. toukokuuta 2010
Loppukiri
Kahden yön päästä saan tehdä kotitestin ja juuri nyt tuntuu etten edes halua tietää lopputulosta. Pelkään, että totuus sattuu, vetää maton jalkojen alta, kuristaa kurkkua ja pilaa kaiken taas kerran.
Toivotin eilen äidilleni hyvää äitienpäivää ja hän sanoi "toivon sitä samaa sinulle", ja rutisti lujaa. Kunpa äitini olisi oikeassa.
Toivotin eilen äidilleni hyvää äitienpäivää ja hän sanoi "toivon sitä samaa sinulle", ja rutisti lujaa. Kunpa äitini olisi oikeassa.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Tuntuu ei miltään
Siinä se kaikessa lyhykäisyydessään. Ei mitään oireita, ei tunnetta että jotain olisi muuttunut, ei haaveilua tai pilvilinnojen rakentamista, ei mitään.
Siirron jälkeisten päivien huuma on kadonnut ja nyt jäljellä on enää pelko. Mitä jos me ei onnistuta - ikinä? Oireettomuus vahvistuu päivä päivältä, kun punktion jälkivaivat laantuvat. Maha ei ole enää juurikaan turvoksissa ja rintojen arkuus menee lugejen piikkiin. Muuten ei tunnu miltään. Pelottaa vietävästi. Toisaalta odotan testipäivää kuin kuuta nousevaa, mutta ehkä vieläkin enemmän odotan testipäivän olevan jo takanapäin. Loppuisi tämä piina ja jossittelu.
Huomenna kidutusta on jäljellä tasan viikko. Elämäni pisin viikko.
Siirron jälkeisten päivien huuma on kadonnut ja nyt jäljellä on enää pelko. Mitä jos me ei onnistuta - ikinä? Oireettomuus vahvistuu päivä päivältä, kun punktion jälkivaivat laantuvat. Maha ei ole enää juurikaan turvoksissa ja rintojen arkuus menee lugejen piikkiin. Muuten ei tunnu miltään. Pelottaa vietävästi. Toisaalta odotan testipäivää kuin kuuta nousevaa, mutta ehkä vieläkin enemmän odotan testipäivän olevan jo takanapäin. Loppuisi tämä piina ja jossittelu.
Huomenna kidutusta on jäljellä tasan viikko. Elämäni pisin viikko.
torstai 29. huhtikuuta 2010
Soluttautuja kyydissä
Erittäin hyvälaatuinen 8-soluinen alkio otettu tänään kyytiin :) Meinaan koko ajan pillahtaa itkuun, olen niin onnellinen hyvistä lähtöasetelmista. Pakkaseenkin jäi pari kaveria. Nyt pitäisi vaan levätä ja odottaa... Ajatukset pyörii kahdeksan maailman tärkeimmän solun ympärillä. Huh, mitenkähän pystyn keskittymään yhtään mihinkään seuraavien viikkojen aikana?
Itse siirto-operaatio oli nopea ja kivuton. Katetrin laiton yhdeydessä tuntui kuukautiskipuun verrattavaa jomotusta, mutta muuten kokemus oli hyvä. Punktion ja siirron suorittanut lääkärikin oli todella ihana tyyppi. Pelkkää positiivista siis. Lugejen kanssa läträäminen sen sijaan on ärsyttävää, hankalaa ja loputonta. Ihan oikeasti - onko normaalia tunkea sormi omaan alapäähänsä kuusi kertaa päivässä (3 x 2 tabl. / pvä)? Ja pahimmillaan se pitää tehdä jossain julkisessa wc:ssä... Ällöä!
Maha on ollut välipäivien ajan todella turvoksissa ja tänään siirto-operaation jälkeen munasarjojen tienoilta on vähän jomotellut. Mutta kunhan saan tämän kirjoitettua aion heittäytyä sohvalle lepäämään kera suklaan ja nautiskella ajatuksesta, että sisälläni saattaa olla pieni elämänalku! Haluan liidellä pää pilvissä ainakin tämän päivän. Haluan olla toiveikas - silläkin uhalla, että mahdollinen romahdus sattuu kahta kauheammin.
Kuulumisiin viimeistään testipäivänä, hyvässä tai pahassa.
Itse siirto-operaatio oli nopea ja kivuton. Katetrin laiton yhdeydessä tuntui kuukautiskipuun verrattavaa jomotusta, mutta muuten kokemus oli hyvä. Punktion ja siirron suorittanut lääkärikin oli todella ihana tyyppi. Pelkkää positiivista siis. Lugejen kanssa läträäminen sen sijaan on ärsyttävää, hankalaa ja loputonta. Ihan oikeasti - onko normaalia tunkea sormi omaan alapäähänsä kuusi kertaa päivässä (3 x 2 tabl. / pvä)? Ja pahimmillaan se pitää tehdä jossain julkisessa wc:ssä... Ällöä!
Maha on ollut välipäivien ajan todella turvoksissa ja tänään siirto-operaation jälkeen munasarjojen tienoilta on vähän jomotellut. Mutta kunhan saan tämän kirjoitettua aion heittäytyä sohvalle lepäämään kera suklaan ja nautiskella ajatuksesta, että sisälläni saattaa olla pieni elämänalku! Haluan liidellä pää pilvissä ainakin tämän päivän. Haluan olla toiveikas - silläkin uhalla, että mahdollinen romahdus sattuu kahta kauheammin.
Kuulumisiin viimeistään testipäivänä, hyvässä tai pahassa.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Punktio
Punktiosta on nyt nelisen tuntia ja olo on varsin hyvä! Olin yllättynyt toimenpiteen kivuttomuudesta ja siitä, kuinka hyvä vointini on. Maha on toki turvoksissa ja munasarjojen tienoilla on tunne "että jotain on tehty", kivusta ei voi kuitenkaan puhua.
Punktio sujui vauhdilla; vaatteiden vaihto sairaalavaatteisiin, pikainen wc-käynti, siirtyminen toimenpidehuoneeseen, piuhojen kiinnitys (pulssin seuranta ja lisähappiviikset), tippa suoneen ja sen jälkeen kehon valtasi ihanan euforinen olotila. "Kivat päiväkännit" - kuten totesin miehelleni toimenpiteen jälkeen heräämössä :) Munarakkulat imettiin ensin oikealta, enkä tuntenut juuri mitään. Vasemman puolen kohdalla kipulääkkeen vaikutus alkoi jo hälvetä, mutta sielläkin ainoastaan parin rakkulan kohdalla tuntui kuukautiskipuun verrattavaa kivistystä.
Toimenpiteen jälkeen siirryin heräämöön pötköttömään ja mies tuli pitämään seuraa. Ehkä noin puolen tunnin kuluttua otin yhden Buranan, söin ja join hieman, ja sitten olimmekin valmiita. Lääkärin luona käytiin vielä kuulemassa tulos. Toimenpiteen aikana olin "kännipäissäni" kuulevani lukemia 12 ja 17... ehkä rakkuloiden määriä? Mutta niistä ei niin väliä, sillä lopputuloksemme oli - tadaa - huikeat 17 munasolua! Huikeat sen vuoksi, että ennakko-odotukset eivät olleet korkealla. Pienet muniksen alut ovatkin ottaneet loppukirin viimeisen Puregonin ja Pregnylin aikana. En tiedä liittyykö tähän viimevaiheen kypsymiseen myös se, että koin pe-la välisenä yönä todella epämukavia tuntemuksia munasarjojen seudulla. Olin vielä lauantainakin aika kipeä.
Nyt pitää ottaa rauhallisesti pari päivää - ja niin, ne ällöt Luget on aloitettava tänään illalla... Jos kaikki sujuu tästäkin eteenpäin hyvin, menen torstaina klinikalle hakemaan pientä kyytiläistä! Lääkäri lupasi soitella, jos tulee mutkia matkaan. Toivottavasti puhelin ei soi. Olo on todella hämmentynyt. Näinkö helposti se loppujen lopuksi kävi? Olemmeko tosiaan jo näin pitkällä? Tiedän, että jännittävimmät ajat ovat vielä edessäpäin, mutta toisaalta IVF-hoitoon pääseminen on kolmen vuoden odotuksen jälkeen jo puoli voittoa. En osaa vielä edes jännittää raskaustestin tulosta. Nyt odotan vain torstaita ja hyviä alkio-uutisia saapuvaksi.
... ja vielä loppuun, kiitos kommentoijat! On ihana tietää, että joku elää tässä tunnemyrkyssä mukana.
Punktio sujui vauhdilla; vaatteiden vaihto sairaalavaatteisiin, pikainen wc-käynti, siirtyminen toimenpidehuoneeseen, piuhojen kiinnitys (pulssin seuranta ja lisähappiviikset), tippa suoneen ja sen jälkeen kehon valtasi ihanan euforinen olotila. "Kivat päiväkännit" - kuten totesin miehelleni toimenpiteen jälkeen heräämössä :) Munarakkulat imettiin ensin oikealta, enkä tuntenut juuri mitään. Vasemman puolen kohdalla kipulääkkeen vaikutus alkoi jo hälvetä, mutta sielläkin ainoastaan parin rakkulan kohdalla tuntui kuukautiskipuun verrattavaa kivistystä.
Toimenpiteen jälkeen siirryin heräämöön pötköttömään ja mies tuli pitämään seuraa. Ehkä noin puolen tunnin kuluttua otin yhden Buranan, söin ja join hieman, ja sitten olimmekin valmiita. Lääkärin luona käytiin vielä kuulemassa tulos. Toimenpiteen aikana olin "kännipäissäni" kuulevani lukemia 12 ja 17... ehkä rakkuloiden määriä? Mutta niistä ei niin väliä, sillä lopputuloksemme oli - tadaa - huikeat 17 munasolua! Huikeat sen vuoksi, että ennakko-odotukset eivät olleet korkealla. Pienet muniksen alut ovatkin ottaneet loppukirin viimeisen Puregonin ja Pregnylin aikana. En tiedä liittyykö tähän viimevaiheen kypsymiseen myös se, että koin pe-la välisenä yönä todella epämukavia tuntemuksia munasarjojen seudulla. Olin vielä lauantainakin aika kipeä.
Nyt pitää ottaa rauhallisesti pari päivää - ja niin, ne ällöt Luget on aloitettava tänään illalla... Jos kaikki sujuu tästäkin eteenpäin hyvin, menen torstaina klinikalle hakemaan pientä kyytiläistä! Lääkäri lupasi soitella, jos tulee mutkia matkaan. Toivottavasti puhelin ei soi. Olo on todella hämmentynyt. Näinkö helposti se loppujen lopuksi kävi? Olemmeko tosiaan jo näin pitkällä? Tiedän, että jännittävimmät ajat ovat vielä edessäpäin, mutta toisaalta IVF-hoitoon pääseminen on kolmen vuoden odotuksen jälkeen jo puoli voittoa. En osaa vielä edes jännittää raskaustestin tulosta. Nyt odotan vain torstaita ja hyviä alkio-uutisia saapuvaksi.
... ja vielä loppuun, kiitos kommentoijat! On ihana tietää, että joku elää tässä tunnemyrkyssä mukana.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Viimeisen välietapin tulokset
Kolmannen ja viimeisen punktiota edeltävän seurannan tulos:
- oikealla yksi 18 mm ja useita pienempiä muniksia,
- vasemmalla 2 x 16 mm, 1 x 15 mm ja useita pienempiä.
Punktioon mennessä täyteen kokoon kypsyneitä muniksia on todennäköisesti 3-4 kpl. Lääkäri sanoi munasarjojeni olevan PCO-tyyppiset... Häh?! Eipä ole tällaistakaan aiemmin ollut esillä, mutta PCO taipumus selittäisi kyllä edellisen piikityskierroksen huonon lopputuloksen; paljon pieniä, ei yhtään riittävän isoa munista. Munanjohdinongelmien lisäksi mulla on siis vielä vammaiset munasarjatkin... Hienoa.
Ensimmäinen tunne ultrauksen jälkeen oli pettymys. Miehenikin ihmetteli puhelimessa "niin vähän?". Ensikertalaisina me ei tietenkään tiedetä paljonko muniksia yleensä onnistutaan pistoshoidoilla kasvattamaan, ja lääkärikin totesi ettei tässä mitään tähtitieteellisiä lukemia tavoitella. Mutta silti nopea päättelyketju saa epäilemään mahdollisuuksia: kuinka moni lähtee jakautumaan, saadaanko me tuosta määrästä edes yhtä hyvälaatuista alkiota aikaan, jääkö meille mitään pakkaseen?
Mutta hei, me ei tarvita kuin se yksi hyvä ja kasvukykyinen yksilö! Sen ajatuksen voimalla mennään eteenpäin. Lauantaina käyn polilla pistättämässä Pregnylin ja maanantaina on keräyspäivä.
Wish me luck!
- oikealla yksi 18 mm ja useita pienempiä muniksia,
- vasemmalla 2 x 16 mm, 1 x 15 mm ja useita pienempiä.
Punktioon mennessä täyteen kokoon kypsyneitä muniksia on todennäköisesti 3-4 kpl. Lääkäri sanoi munasarjojeni olevan PCO-tyyppiset... Häh?! Eipä ole tällaistakaan aiemmin ollut esillä, mutta PCO taipumus selittäisi kyllä edellisen piikityskierroksen huonon lopputuloksen; paljon pieniä, ei yhtään riittävän isoa munista. Munanjohdinongelmien lisäksi mulla on siis vielä vammaiset munasarjatkin... Hienoa.
Ensimmäinen tunne ultrauksen jälkeen oli pettymys. Miehenikin ihmetteli puhelimessa "niin vähän?". Ensikertalaisina me ei tietenkään tiedetä paljonko muniksia yleensä onnistutaan pistoshoidoilla kasvattamaan, ja lääkärikin totesi ettei tässä mitään tähtitieteellisiä lukemia tavoitella. Mutta silti nopea päättelyketju saa epäilemään mahdollisuuksia: kuinka moni lähtee jakautumaan, saadaanko me tuosta määrästä edes yhtä hyvälaatuista alkiota aikaan, jääkö meille mitään pakkaseen?
Mutta hei, me ei tarvita kuin se yksi hyvä ja kasvukykyinen yksilö! Sen ajatuksen voimalla mennään eteenpäin. Lauantaina käyn polilla pistättämässä Pregnylin ja maanantaina on keräyspäivä.
Wish me luck!
torstai 22. huhtikuuta 2010
Musta(vatsa)makkara
Huomenna selviää kasvatuksen tulos ja punktiopäivä. Nyt oli kuitenkin tultava pikaisesti kirjaamaan oireet ylös...
Tiistai-iltana vatsan turvotusta, eilen keskiviikkona pistelyä ja erittäin runsasta turvotusta, tänään rauhallisempaa. Onneksi on edes jotain oireita ja tuntemuksia vatsan seudulla, mutten en uskoisi sisälläni kasvavan yhtään mitään.
Vatsamakkarani näyttää lähinnä narkkarin työmaalta mustelmineen ja punertavine pistosjälkineen. Nyt jos olisi tyttöjen saunailta tiedossa, jättäisin sen kyllä suosiolla väliin. Maha on sen verran karun näköinen. "Kaaduin pyörällä", "koira töytäisi mahaa" tai "multa otettiin verikokeita mahasta" selitykset ei varmaan menisi läpi... Viime päivinä pistäminen on jo ollut hankalaa, kun "puhdasta" ihoa on melko vähän navan ympäristössä jäljellä.
Jännittää - kunpa kaikki näyttäisi huomenna hyvältä loppurutistusta ajatellen!
Tiistai-iltana vatsan turvotusta, eilen keskiviikkona pistelyä ja erittäin runsasta turvotusta, tänään rauhallisempaa. Onneksi on edes jotain oireita ja tuntemuksia vatsan seudulla, mutten en uskoisi sisälläni kasvavan yhtään mitään.
Vatsamakkarani näyttää lähinnä narkkarin työmaalta mustelmineen ja punertavine pistosjälkineen. Nyt jos olisi tyttöjen saunailta tiedossa, jättäisin sen kyllä suosiolla väliin. Maha on sen verran karun näköinen. "Kaaduin pyörällä", "koira töytäisi mahaa" tai "multa otettiin verikokeita mahasta" selitykset ei varmaan menisi läpi... Viime päivinä pistäminen on jo ollut hankalaa, kun "puhdasta" ihoa on melko vähän navan ympäristössä jäljellä.
Jännittää - kunpa kaikki näyttäisi huomenna hyvältä loppurutistusta ajatellen!
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Hyvää mieltä ja raivonpuuskia
Ensimmäinen seurantaultra takana ja näkymät hyvät; vasemmalla 8 munista tulossa, oikean puolen määrä meni multa ohi, mutta oli niitä sielläkin. Isoin on tällä hetkellä 12 mm. Me happy!
Piikittelyä jatketaan perjantaihin samalla 150 IU annoksella ja silloin päätetään Pregnylin piikityspäivä sekä munasolujen keräysajankohta. Hoitsu varotteli, että vaikka olo on tähän asti ollut hyvä, niin tällä viikolla voi oireita alkaa ilmaantumaan. Sen verran monta munista siellä on kasvamassa.
Kiitos muuten kaikille edellisen kirjoituksen kommentoijille tsempityksestä. Jaksan aina hämmästellä sitä, kuinka tärkeältä ja hyvältä tuntuu, kun joku sanoo: toivon teille hyvää. Kiitos! Minäkin toivotan teille kaikille onnea ja jaksamista omissa hoidoissanne tai hoitojen odottelussa. Olette tärkeitä, vaikkemme toisiamme tunnekaan :)
Vielä pakko kertoa siitä ainoasta oireesta, jonka olen tässä hormoonihuurujen keskellä itsessäni tunnistanut. Ärsytys-kynnykseni on nyt hyvin matalalla ja raivonpuuskat ovat normaaliin verrattuna potenssiin sata. En suostunut aiemmin myöntämään miehelleni, että olen pinna kireällä, mutta eräs öinen episodi sai minut tunnustamaan asian itselleni.
Heräsin yöllä johonkin, ehkä mieheni kuorsaukseen, ehkä johonkin muuhun - yhtä kaikki, en saanut enää unta. Pyörin ja puhisin sängyssä hetken aikaa ja sitten se iski: raivo! Syöksyin ulos makkarista kiroten ja tyynyjä seinään viskellen. Kiskaisin wc:n oven auki ja kaivoin kaapista korvatulpat - edelleen jatkuvasti kiroten. Paiskasin vielä korvatulppa-askin täydellä voimalla takaisin kaappiin. Sitten helpotti. Tyynen rauhallisena palasin tulpat korvissa sänkyyn ja nukahdin.
En normaalisti juurikaan kiroile, enkä todellakaan paisko esineitä - en edes suuttuessani. Mieheni kuorsaus ei häiritse minua oikeastaan koskaan. Mutta nyt ärsyynnyn näköjään jopa siitä. Aamulla kyselin varovasti mieheltä herätinkö tämän yöllä wc:ssä käydessäni... en kuulemma herättänyt. Onneksi. Ei tarvinut hävetä :)
Piikittelyä jatketaan perjantaihin samalla 150 IU annoksella ja silloin päätetään Pregnylin piikityspäivä sekä munasolujen keräysajankohta. Hoitsu varotteli, että vaikka olo on tähän asti ollut hyvä, niin tällä viikolla voi oireita alkaa ilmaantumaan. Sen verran monta munista siellä on kasvamassa.
Kiitos muuten kaikille edellisen kirjoituksen kommentoijille tsempityksestä. Jaksan aina hämmästellä sitä, kuinka tärkeältä ja hyvältä tuntuu, kun joku sanoo: toivon teille hyvää. Kiitos! Minäkin toivotan teille kaikille onnea ja jaksamista omissa hoidoissanne tai hoitojen odottelussa. Olette tärkeitä, vaikkemme toisiamme tunnekaan :)
Vielä pakko kertoa siitä ainoasta oireesta, jonka olen tässä hormoonihuurujen keskellä itsessäni tunnistanut. Ärsytys-kynnykseni on nyt hyvin matalalla ja raivonpuuskat ovat normaaliin verrattuna potenssiin sata. En suostunut aiemmin myöntämään miehelleni, että olen pinna kireällä, mutta eräs öinen episodi sai minut tunnustamaan asian itselleni.
Heräsin yöllä johonkin, ehkä mieheni kuorsaukseen, ehkä johonkin muuhun - yhtä kaikki, en saanut enää unta. Pyörin ja puhisin sängyssä hetken aikaa ja sitten se iski: raivo! Syöksyin ulos makkarista kiroten ja tyynyjä seinään viskellen. Kiskaisin wc:n oven auki ja kaivoin kaapista korvatulpat - edelleen jatkuvasti kiroten. Paiskasin vielä korvatulppa-askin täydellä voimalla takaisin kaappiin. Sitten helpotti. Tyynen rauhallisena palasin tulpat korvissa sänkyyn ja nukahdin.
En normaalisti juurikaan kiroile, enkä todellakaan paisko esineitä - en edes suuttuessani. Mieheni kuorsaus ei häiritse minua oikeastaan koskaan. Mutta nyt ärsyynnyn näköjään jopa siitä. Aamulla kyselin varovasti mieheltä herätinkö tämän yöllä wc:ssä käydessäni... en kuulemma herättänyt. Onneksi. Ei tarvinut hävetä :)
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Munien kasvatusta
Pari ensimmäistä piikityspäivää takana 150 IU annoksella. Tuntuu, että tällä kertaa Puregon kirvelee pistoskohdassa enemmän kuin "harjoituskierroksella". Ensimmäinen kontrolliultra on ensi viikon alussa ja viikon lopulla pääsemme toivon mukaan määrittämään punktiopäivän. Uskomatonta - me ollaan jo näin pitkällä! Me, jotka on tottuneet aina vaan odottamaan.
Saa nähdä mitä keksin aamuisten poissaolojen syyksi töissä. Auton huolto, hammaslääkäri, lääkäri, huoltomiehen saapuminen... onhan näitä, tekosyitä. Omatunnossa tuntuu aina pistos, kun joutuu peittelemään todellista syytä. Mutta hitto sentään, nyt on mun vuoro ottaa takaisin kaikki ne ylityötunnit, jotka olen puurtanut pitkin syksyä ja alkuvuotta! Kylmän viileesti vaan kohti valkoisia valheita...
Tämä viikko on lupa elää ihan normaalisti, mutta toisella piikitysviikolla pitäisi kuulemma jo rauhoittaa menoa ja välttää fyysisiä ponnisteluja. Heippa vaan rankat treenit ja ratsastustunnit, vähäksi aikaa. Tai toivon mukaan vähän pidemmäksikin aikaa... ei haittaisi ollenkaan, jos pahoinvointi tai väsymys yllättäisi vapun jälkeen.
Viikon sisällä nähdään ensimmäiset merkit hoidon onnistumisesta tai epäonnistumisesta - kasvakaa munikset, kasvakaa! Vahvistukaa ja antakaa meille mahdollisuus.
Saa nähdä mitä keksin aamuisten poissaolojen syyksi töissä. Auton huolto, hammaslääkäri, lääkäri, huoltomiehen saapuminen... onhan näitä, tekosyitä. Omatunnossa tuntuu aina pistos, kun joutuu peittelemään todellista syytä. Mutta hitto sentään, nyt on mun vuoro ottaa takaisin kaikki ne ylityötunnit, jotka olen puurtanut pitkin syksyä ja alkuvuotta! Kylmän viileesti vaan kohti valkoisia valheita...
Tämä viikko on lupa elää ihan normaalisti, mutta toisella piikitysviikolla pitäisi kuulemma jo rauhoittaa menoa ja välttää fyysisiä ponnisteluja. Heippa vaan rankat treenit ja ratsastustunnit, vähäksi aikaa. Tai toivon mukaan vähän pidemmäksikin aikaa... ei haittaisi ollenkaan, jos pahoinvointi tai väsymys yllättäisi vapun jälkeen.
Viikon sisällä nähdään ensimmäiset merkit hoidon onnistumisesta tai epäonnistumisesta - kasvakaa munikset, kasvakaa! Vahvistukaa ja antakaa meille mahdollisuus.
torstai 1. huhtikuuta 2010
Oireita vai ei?
Zoladex laitettiin jarruttamaan omaa hormonitoimintaa maanantaina. Nyt tunnustelen olenko luulotautinen vai onko mulla oikeasti vaihdevuosi-oireita... Eilen hikoilin kainalot märkinä ja välillä oli lievää kuumotuksen tunnetta. Muuten olo on ihan normaali. Kapselin pistoskohta on hieman kipeä ja mahaa koristaa mustelma. Muuten kaikki on tähän asti ollut helppoa. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää.
Lähetin pari päivää sitten tarkentavia kysymyksiä klinikalle ja vastaus s-postiini tuli heti seuraavana päivänä. Hoitsu selitti asiat juurta jaksaen ja sävy oli hyvin positiivinen. Hyvää palvelua! Tänään jään lomalle ja yritän renotua parhaani mukaan. Lomalta palattuani aloitan Puregonin piikityksen. Jännitys tiivistyy... kuukauden päästä tähän aikaan hoito on kokonaisuudessaan läpi käyty - toivottavasti onnistuneesti. Ja sitten vasta jännäilläänkin!
On uskomatonta, miten ajatukset yrittää taas väkisin lipua turhan kauas tulevaisuuteen. En haluaisi toivoa turhia, enkä elätellä toiveita. Mutta silti on myönnettävä, että kävin eilen pitkästä aikaa kurkkaamassa "suljetun oven taakse". Arvaatte varmaan... se on meidän ylimääräinen makuuhuone. Huone, joka on ollut täysin poissa käytöstä koko sen ajan, kun olemme talossamme asuneet. Ovi on aina visusti kiinni, jotta heleän vihreäksi maalattu seinä ei muistuttaisi siitä, mitä meiltä puuttuu. Seisoin hetken oviaukossa ja katsoin kylmää, tyhjää huonetta. Asuisiko siellä joku vuoden päästä?
Lähetin pari päivää sitten tarkentavia kysymyksiä klinikalle ja vastaus s-postiini tuli heti seuraavana päivänä. Hoitsu selitti asiat juurta jaksaen ja sävy oli hyvin positiivinen. Hyvää palvelua! Tänään jään lomalle ja yritän renotua parhaani mukaan. Lomalta palattuani aloitan Puregonin piikityksen. Jännitys tiivistyy... kuukauden päästä tähän aikaan hoito on kokonaisuudessaan läpi käyty - toivottavasti onnistuneesti. Ja sitten vasta jännäilläänkin!
On uskomatonta, miten ajatukset yrittää taas väkisin lipua turhan kauas tulevaisuuteen. En haluaisi toivoa turhia, enkä elätellä toiveita. Mutta silti on myönnettävä, että kävin eilen pitkästä aikaa kurkkaamassa "suljetun oven taakse". Arvaatte varmaan... se on meidän ylimääräinen makuuhuone. Huone, joka on ollut täysin poissa käytöstä koko sen ajan, kun olemme talossamme asuneet. Ovi on aina visusti kiinni, jotta heleän vihreäksi maalattu seinä ei muistuttaisi siitä, mitä meiltä puuttuu. Seisoin hetken oviaukossa ja katsoin kylmää, tyhjää huonetta. Asuisiko siellä joku vuoden päästä?
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Haluan...
Haluan hormonien aiheuttamat sivuoireet, vaihdevuodet, turvotuksen, pahan olon, kaikki.
Haluan klinikkakäynnin pelon, jännityksen ja kivunkin.
Haluan katsella lääkeostosten kutistamaa tilin saldoa ja ahdistua.
Haluan olla vappuna juomatta kuohuvaa. Haluan miettiä, miten onnistun hämäämään vappuvieraita.
Haluan perua kisoja, treenejä ja muita menoja sen vuoksi, että voin pahoin.
Haluan elää ilman lempiruokaani sushia ja lempijuomaani punaviiniä.
Haluan katsoa kateellisena vierestä, kun mieheni korkaa kylmän saunakaljan kesäiltana.
Haluan painiskella vaateongelmien kanssa kesäkuussa, kun töitä on vielä jäljellä ja maha turpoaa.
Haluan varjella salaisuutta ja keksiä tekosyitä äkilliseen raittiuteen kesäjuhlissa.
Haluan pienemmät tulot, vatsavaivat, selkäkivut ja kaikki raskauteen liittyvät huolet.
... Haluan sinut, pieni.
Haluan klinikkakäynnin pelon, jännityksen ja kivunkin.
Haluan katsella lääkeostosten kutistamaa tilin saldoa ja ahdistua.
Haluan olla vappuna juomatta kuohuvaa. Haluan miettiä, miten onnistun hämäämään vappuvieraita.
Haluan perua kisoja, treenejä ja muita menoja sen vuoksi, että voin pahoin.
Haluan elää ilman lempiruokaani sushia ja lempijuomaani punaviiniä.
Haluan katsoa kateellisena vierestä, kun mieheni korkaa kylmän saunakaljan kesäiltana.
Haluan painiskella vaateongelmien kanssa kesäkuussa, kun töitä on vielä jäljellä ja maha turpoaa.
Haluan varjella salaisuutta ja keksiä tekosyitä äkilliseen raittiuteen kesäjuhlissa.
Haluan pienemmät tulot, vatsavaivat, selkäkivut ja kaikki raskauteen liittyvät huolet.
... Haluan sinut, pieni.
torstai 4. maaliskuuta 2010
Hoitokulut
Lisäsin hoitokustannuksemme sivun alalaitaan. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kulujen ynnäämistä - ja nyt se tuli tehtyä. Päätin siinä samalla julkaista sen tännekin.
Olemme julkisen puolen hoidossa ja lääkärikäynneistä maksamme vain poliklinikkamaksun (hieman alle 30 e). Lääkkeet kuuluvat Clomifeniä lukuunottamatta Kela korvauksen piiriin ja apteekki vähentää laskusta suoraan Kelan osuuden. Laskurissa näkyvät meille jääneet kustannukset. Punktio, alkionsiiro ja mahdollinen pakkasalkioiden säilytys tapahtuu maksusitoumuksella Helsingissä, Felicitas-klinikalla.
Siinä hieman taustaa selventämään summia. Kelan maksukatto tulee paukkumaan rikki seuraavalla apteekkikäynnillä... Sievoisia summihan tästä julkisen puolen hoidostakin kertyy, mutta luvut ovat silti siedettäviä yksityiseen klinikkaan verrattuna.
Nyt olen ihan tyytyväinen, että valitsimme tämän tien.
Olemme julkisen puolen hoidossa ja lääkärikäynneistä maksamme vain poliklinikkamaksun (hieman alle 30 e). Lääkkeet kuuluvat Clomifeniä lukuunottamatta Kela korvauksen piiriin ja apteekki vähentää laskusta suoraan Kelan osuuden. Laskurissa näkyvät meille jääneet kustannukset. Punktio, alkionsiiro ja mahdollinen pakkasalkioiden säilytys tapahtuu maksusitoumuksella Helsingissä, Felicitas-klinikalla.
Siinä hieman taustaa selventämään summia. Kelan maksukatto tulee paukkumaan rikki seuraavalla apteekkikäynnillä... Sievoisia summihan tästä julkisen puolen hoidostakin kertyy, mutta luvut ovat silti siedettäviä yksityiseen klinikkaan verrattuna.
Nyt olen ihan tyytyväinen, että valitsimme tämän tien.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
1. IVF alkaa
Suunniteltu on, resptit taskussa ja mieli jännittynyt.
Tänään kävimme klinikalla kuulemassa sotasuunnitelman ja hiomassa startegioita, joiden päämääränä on saada meille plussa. Aloitamme jo seuraavasta kierrosta, sillä etenemme pitkän kaavan mukaan. Oma hormonitoimintani ajetaan ensin alas ja sen jälkeen superovulaatiota metsästetään Puregon-Pregnyl -yhdistelmän avulla.
Näinä päivinä alkavan kierron 21-23. päivänä tuikataan vatsamakkaraani Zoladex-kapseli jarruksi. Sitten jään odottamaan kuumia aaltoja ja skitsokohtauksia... Zoladexin vaikutuksia tarkastellaan 1-2 viikon jälkeen ultrauksella, ja kun aika on oikea, aloitetaan tutut Puregon-pistokset. Tällä kertaa 150 IU annoksella. Jos kaikki menee hyvin ja pääsemme irrotuspiikkiin saakka, ajoittuu punktio vappuviikolle.
Pitkä on kaava tosiaan; tiedossa on lähes kahden kuukauden tiivis prosessi täynnä hormoneja, piikkejä, ultrauksia ja jännitystä. Mutta jos tämä kaikki päättyy niihin maagiseen kahteen viivaan, on kaikki sen arvoista!
Onko teillä muilla kokemuksia Zoladexin käytöstä IVF-hoidossa? Vaikka ensin petyin pitkän kaavan ohjelmasta, oli kuitenkin iloinen yllätys, ettei mun tarvitse sumutella yhtään mitään. Hormonien alasajoon tarvitaan vain yksi piikki, kun kapseli laitetaan paikoilleen. Nyt kun näin sanon, niin siitä tulee tietenkin hirveät sivuvaikutukset... :(
Saimme kysymyksiin vastauksia - ja kerrankin mulla on olo, että tiedän minne olen menossa. Näen välietapit, suuntakyltit ja tiedän jopa välimatkat! Ahdistavinta koko lapsettomuuden hoitoprosessissa on tähän asti ollut suuri tietämättömyys kaikesta edessä olevasta. Nyt näen maalin ja voin vain toivoa, että maalissa meitä on kolme.
Tänään kävimme klinikalla kuulemassa sotasuunnitelman ja hiomassa startegioita, joiden päämääränä on saada meille plussa. Aloitamme jo seuraavasta kierrosta, sillä etenemme pitkän kaavan mukaan. Oma hormonitoimintani ajetaan ensin alas ja sen jälkeen superovulaatiota metsästetään Puregon-Pregnyl -yhdistelmän avulla.
Näinä päivinä alkavan kierron 21-23. päivänä tuikataan vatsamakkaraani Zoladex-kapseli jarruksi. Sitten jään odottamaan kuumia aaltoja ja skitsokohtauksia... Zoladexin vaikutuksia tarkastellaan 1-2 viikon jälkeen ultrauksella, ja kun aika on oikea, aloitetaan tutut Puregon-pistokset. Tällä kertaa 150 IU annoksella. Jos kaikki menee hyvin ja pääsemme irrotuspiikkiin saakka, ajoittuu punktio vappuviikolle.
Pitkä on kaava tosiaan; tiedossa on lähes kahden kuukauden tiivis prosessi täynnä hormoneja, piikkejä, ultrauksia ja jännitystä. Mutta jos tämä kaikki päättyy niihin maagiseen kahteen viivaan, on kaikki sen arvoista!
Onko teillä muilla kokemuksia Zoladexin käytöstä IVF-hoidossa? Vaikka ensin petyin pitkän kaavan ohjelmasta, oli kuitenkin iloinen yllätys, ettei mun tarvitse sumutella yhtään mitään. Hormonien alasajoon tarvitaan vain yksi piikki, kun kapseli laitetaan paikoilleen. Nyt kun näin sanon, niin siitä tulee tietenkin hirveät sivuvaikutukset... :(
Saimme kysymyksiin vastauksia - ja kerrankin mulla on olo, että tiedän minne olen menossa. Näen välietapit, suuntakyltit ja tiedän jopa välimatkat! Ahdistavinta koko lapsettomuuden hoitoprosessissa on tähän asti ollut suuri tietämättömyys kaikesta edessä olevasta. Nyt näen maalin ja voin vain toivoa, että maalissa meitä on kolme.
torstai 25. helmikuuta 2010
Jossittelua
Jos en tietäisi kuinka vaikeaa raskautuminen meille on...
Jos olisin innokas vauvahaaveilija, uusi yrittäjä, keltanokka näissä hommissa...
Jos eläisimme aikaa reilu 2 vuotta taaksepäin...
Jos uskoisin voivani olla raskaana...
Roikkuisin parhaillaan "Haaveilijoiden" tai "Ensikertalaisten" palstoille lukemassa alkuraskauden oireista. Tutkisin netissä raskauslaskurilla tulevan vauvamme laskettua aikaa. Surffaisin vähän väliä töiden lomassa kurkkimaan Mamaliciousin ihania äitiysvaatteita. Etsisin sopivaa menopeliä vauvallemme ja vertailisin excelillä yhdistelmärattaiden plussia, miinuksia ja hintoja. Miettisin kuinka kerron raskaudesta esimiehelleni. Odottaisin jo äitiysloman alkua ja laskisin Kelan sivuilla äitiysrahan määrää. Syventyisin kesken palaverin pohtimaan vauvamme huoneen sisustusta ja sinne sopivia värejä. Haaveilisin hetkestä, jolloin saan kertoa unelmieni uutisen miehelleni. Ahmisin kaiken tiedon, mitä käsiini saan, raskauden vaiheista aina synnytykseen saakka. Olisin onnellisen tietämätön turruttavasta surusta. En tietäisi miltä tuntuu pettyä kuukausi toisensa jälkeen.
Kaikki tuo on koettu, tunnettu ja läpi käyty. Nyt en piinaile enkä odota ihmettä. En sunnittele enkä anna ajatusten karata yhtään tätä hetkeä kauemmas. Eletään taas päiviä, jolloin voisin teoriassa odotella ensimmäisiä raskausoireita alkavaksi. Käynnissä on siis piinaviikot. Sen sijaan, että hakisin apteekista taas uuden raskaustestin kaappiin odottamaan, kääntelen malttamattomana kalenterin sivuja ja laskeskelen kerta toisensa jälkeen päiviä hoitojemme alkamiseen.
Omanlaiset piinaviikot kullakin...
Jos olisin innokas vauvahaaveilija, uusi yrittäjä, keltanokka näissä hommissa...
Jos eläisimme aikaa reilu 2 vuotta taaksepäin...
Jos uskoisin voivani olla raskaana...
Roikkuisin parhaillaan "Haaveilijoiden" tai "Ensikertalaisten" palstoille lukemassa alkuraskauden oireista. Tutkisin netissä raskauslaskurilla tulevan vauvamme laskettua aikaa. Surffaisin vähän väliä töiden lomassa kurkkimaan Mamaliciousin ihania äitiysvaatteita. Etsisin sopivaa menopeliä vauvallemme ja vertailisin excelillä yhdistelmärattaiden plussia, miinuksia ja hintoja. Miettisin kuinka kerron raskaudesta esimiehelleni. Odottaisin jo äitiysloman alkua ja laskisin Kelan sivuilla äitiysrahan määrää. Syventyisin kesken palaverin pohtimaan vauvamme huoneen sisustusta ja sinne sopivia värejä. Haaveilisin hetkestä, jolloin saan kertoa unelmieni uutisen miehelleni. Ahmisin kaiken tiedon, mitä käsiini saan, raskauden vaiheista aina synnytykseen saakka. Olisin onnellisen tietämätön turruttavasta surusta. En tietäisi miltä tuntuu pettyä kuukausi toisensa jälkeen.
Kaikki tuo on koettu, tunnettu ja läpi käyty. Nyt en piinaile enkä odota ihmettä. En sunnittele enkä anna ajatusten karata yhtään tätä hetkeä kauemmas. Eletään taas päiviä, jolloin voisin teoriassa odotella ensimmäisiä raskausoireita alkavaksi. Käynnissä on siis piinaviikot. Sen sijaan, että hakisin apteekista taas uuden raskaustestin kaappiin odottamaan, kääntelen malttamattomana kalenterin sivuja ja laskeskelen kerta toisensa jälkeen päiviä hoitojemme alkamiseen.
Omanlaiset piinaviikot kullakin...
maanantai 22. helmikuuta 2010
Katse tiukasti IVF:ssä
Jännittää ja hermostuttaa. Toisaalta olo on innokas ja odottava. Toivo on korkeammalla kuin koskaan - ja jos olisin yhtään uskonnollinen ihminen, rukoilisin varmaan täyttä häkää kaiken menevän nappiin.
Päässä risteilee hirveä määrä käytännön kysymyksiä, kaikki on niin uutta. Pitää varmaan tehdä lista mieltä askarruttavista kysymyksistä ensi viikon suunnittelukäyntiä varten. Mulle on vielä täysi arvoitus, mitkä ovat vaihtoehdot mahdollisten pakastettavien alkioiden suhteen. Kuinka monta hoitoa ylipäätään saamme julkisella puolella... lista on pitkä. Ja siihen isoimpaan kysymykseen ei varmaankaan saada vastausta; onnistummeko vihdoin?
Taktiikkani on nyt uppotua hetkeksi töihin, hoitaa pahin työsuma alta pois ja sen jälkeen tuijottaa vain ja ainoastaan omaan napaan; yrittää rentoutua ja valmistautua elämäni toistaiseksi tärkeimpään etappiin. Onneksi mulla on reilusti pitämättömiä lomia jemmassa, joten voin surutta olla poissa töistä hoitojen aikaan, jos siltä yhtään tuntuu.
Mielenkiintoista kuinka käynnistyvät hoidot saavat kaikki katkeruuden tunteet ja lapsettomuuden pimeimmän puolen häipymään taka-alalle. On mahtavaa vaihteeksi leijua tässä olotilassa, missä mitään ei ole menettetty, ja kaikki on vasta edessä. Enkä suostu nyt pelkäämään ja maalaamaan piruja seinille. Nyt on niin kovin helppo uskoa, että onnistumme.
Ja sitä paitsi:
Ne onnistuvat, jotka eivät tiedä, että epäonnistuminen on ilmeistä.
Päässä risteilee hirveä määrä käytännön kysymyksiä, kaikki on niin uutta. Pitää varmaan tehdä lista mieltä askarruttavista kysymyksistä ensi viikon suunnittelukäyntiä varten. Mulle on vielä täysi arvoitus, mitkä ovat vaihtoehdot mahdollisten pakastettavien alkioiden suhteen. Kuinka monta hoitoa ylipäätään saamme julkisella puolella... lista on pitkä. Ja siihen isoimpaan kysymykseen ei varmaankaan saada vastausta; onnistummeko vihdoin?
Taktiikkani on nyt uppotua hetkeksi töihin, hoitaa pahin työsuma alta pois ja sen jälkeen tuijottaa vain ja ainoastaan omaan napaan; yrittää rentoutua ja valmistautua elämäni toistaiseksi tärkeimpään etappiin. Onneksi mulla on reilusti pitämättömiä lomia jemmassa, joten voin surutta olla poissa töistä hoitojen aikaan, jos siltä yhtään tuntuu.
Mielenkiintoista kuinka käynnistyvät hoidot saavat kaikki katkeruuden tunteet ja lapsettomuuden pimeimmän puolen häipymään taka-alalle. On mahtavaa vaihteeksi leijua tässä olotilassa, missä mitään ei ole menettetty, ja kaikki on vasta edessä. Enkä suostu nyt pelkäämään ja maalaamaan piruja seinille. Nyt on niin kovin helppo uskoa, että onnistumme.
Ja sitä paitsi:
Ne onnistuvat, jotka eivät tiedä, että epäonnistuminen on ilmeistä.
perjantai 19. helmikuuta 2010
Ei toimi, ei...
Nimittäin mun kroppa :(
Tänään oli toinen seurantaultra ja tarkoituksena pistää Pregnyl-irrotuspiikki. Ei pistetty. Vasemman puolen johtofolli oli kasvanut vaivaiset 2 mm, nyt kooltaan 15 mm. Lääkärikin oli tosi pettynyt, ettei munasarjani vastanneet Puregoniin toivotulla tavalla. Femareillahan munikset kasvoi hienosti.
Tämä kierto jätettiin siis oman onnensa nojaan; luomuillaan ensi viikolla mitä miehen työmatkoilta ehditään. En kuitenkaan odota yhtään mitään tukkeutuneen tuuban ja laiskan follikkelin vuoksi. Tylsää.
Pääsiäinen sotkee IVF-aikatauluja, joten päädyimme lääkärin kanssa suuntaamaan katseet pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Meidän ensimmäinen IVF toteteutetaan huhti-toukokuussa. Suunnittelukäynti sovittiin kahden viikon päähän. Jännittää kovasti tuleva hoitosuunnitelma... Mennäänkö pitkällä vai lyhyellä kaavalla. Toivottavasti lyhyellä - pääsisin helpommalla. Lyhyen kaavan hoidossa punktion ajoitusta on kai vaikeampi ohjata, mutta jotenkin pitkä kaava tuntuu niin paljon pelottavammalta oman hormoonitoiminnan lakkauttamisineen kaikkineen... Huh-huijaa.
Laskeskelin, että mulla ennättää tulla yksi luomu-välikierto ennen pääsisäistä. Ei paha. Sen jaksaa kyllä odottaa. Toivottavasti päästään tositoimiin heti huhtikuun alussa!
Tänään oli toinen seurantaultra ja tarkoituksena pistää Pregnyl-irrotuspiikki. Ei pistetty. Vasemman puolen johtofolli oli kasvanut vaivaiset 2 mm, nyt kooltaan 15 mm. Lääkärikin oli tosi pettynyt, ettei munasarjani vastanneet Puregoniin toivotulla tavalla. Femareillahan munikset kasvoi hienosti.
Tämä kierto jätettiin siis oman onnensa nojaan; luomuillaan ensi viikolla mitä miehen työmatkoilta ehditään. En kuitenkaan odota yhtään mitään tukkeutuneen tuuban ja laiskan follikkelin vuoksi. Tylsää.
Pääsiäinen sotkee IVF-aikatauluja, joten päädyimme lääkärin kanssa suuntaamaan katseet pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Meidän ensimmäinen IVF toteteutetaan huhti-toukokuussa. Suunnittelukäynti sovittiin kahden viikon päähän. Jännittää kovasti tuleva hoitosuunnitelma... Mennäänkö pitkällä vai lyhyellä kaavalla. Toivottavasti lyhyellä - pääsisin helpommalla. Lyhyen kaavan hoidossa punktion ajoitusta on kai vaikeampi ohjata, mutta jotenkin pitkä kaava tuntuu niin paljon pelottavammalta oman hormoonitoiminnan lakkauttamisineen kaikkineen... Huh-huijaa.
Laskeskelin, että mulla ennättää tulla yksi luomu-välikierto ennen pääsisäistä. Ei paha. Sen jaksaa kyllä odottaa. Toivottavasti päästään tositoimiin heti huhtikuun alussa!
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Seurantaultra
Eilen ultrassa.
Tulos: 13 mm johtofolli vasemmalla, oikealla pienempiä. Puregon-piikittely jatkuu 75 IU annoksella perjantaihin saakka, jolloin käyn hakemassa Pregnyl-irrotuspiikin. Viikonlopuksi ei tarvitakaan muita suunnitelmia :)
Juuri kun luulin tottuneeni alapään ronkkimiseen, josta on tullut jo lähes arkipäiväinen toimenpide, osoittautui tämänkertainen ultraus varsin hämmentäväksi. Paikalla oli nimittäin hoitavan lääkärin lisäksi mikä-lie-kandi tai lääkäriharjoittelija. Siinä sitten meikäläistä ronkittiin ultralaitteella pitkä tovi ja ihmeteltiin anatomiaa ja hedelmällisyyteni (vai hedelmättömyyteni?) lähteitä oikein hartaudella. Kylläpä kesti!
Jotenkinhan niiden tulevien lääkäreiden on työnsä opittava... Ottaisin kuitenkin ensi kerralla sen tottunein käsin tehdyn pikaultrauksen, kiitos.
Tulos: 13 mm johtofolli vasemmalla, oikealla pienempiä. Puregon-piikittely jatkuu 75 IU annoksella perjantaihin saakka, jolloin käyn hakemassa Pregnyl-irrotuspiikin. Viikonlopuksi ei tarvitakaan muita suunnitelmia :)
Juuri kun luulin tottuneeni alapään ronkkimiseen, josta on tullut jo lähes arkipäiväinen toimenpide, osoittautui tämänkertainen ultraus varsin hämmentäväksi. Paikalla oli nimittäin hoitavan lääkärin lisäksi mikä-lie-kandi tai lääkäriharjoittelija. Siinä sitten meikäläistä ronkittiin ultralaitteella pitkä tovi ja ihmeteltiin anatomiaa ja hedelmällisyyteni (vai hedelmättömyyteni?) lähteitä oikein hartaudella. Kylläpä kesti!
Jotenkinhan niiden tulevien lääkäreiden on työnsä opittava... Ottaisin kuitenkin ensi kerralla sen tottunein käsin tehdyn pikaultrauksen, kiitos.
torstai 11. helmikuuta 2010
Piikki nro 1
Aamulla klinikalle, nopeat kuulumisten vaihdot, piikitys hoitsun valvovan silmän alla, jatko-ohjeet ja seurantaultrasta sopiminen. Kiitos ja näkemiin. Homma hoidettu alle vartissa. Eikä Puregon-kynällä itseensä pistäminen ollut ollenkaan kamalaa. Nipisti aavistuksen ja päälle muutaman minuutin kirvely mahanahassa. Pistoskohta ei vuotanut eikä ainakaan tässä vaiheessa arista yhtään. Turhaan jännitin. Ja kerrankin olin tyytyväinen omiin vatsamakkaroihini! Niistä sai oikein hyvän otteen pistosta varten. Niilläkin on siis tarkoituksensa... Vielä kun joku kertoisi, miksi samankaltaiset makkarat tarvitaan tuolla sivuilla, jenkkakahvoina.
KP9 kurkataan miten munasarjat on reagoineet mun minimaaliseen aloitusannostukseen ja mahdollisesti lisätään lääkemäärää. Sitten irrotellaan Pregnylillä ja yritetään vielä kerran saattaa homma kotiin ihan perinteisin konstein, vällyjen välissä. Jos (ja kyyninen kun) ei onnistuta, lähdetään isoilla panoksilla kohti IVF-keikkaa.
Niin tosiaan, edelliseen postaukseen viitaten... Menkathan alkoi heti kun kirosin täällä :) KP32 tulikin KP1.
KP9 kurkataan miten munasarjat on reagoineet mun minimaaliseen aloitusannostukseen ja mahdollisesti lisätään lääkemäärää. Sitten irrotellaan Pregnylillä ja yritetään vielä kerran saattaa homma kotiin ihan perinteisin konstein, vällyjen välissä. Jos (ja kyyninen kun) ei onnistuta, lähdetään isoilla panoksilla kohti IVF-keikkaa.
Niin tosiaan, edelliseen postaukseen viitaten... Menkathan alkoi heti kun kirosin täällä :) KP32 tulikin KP1.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Missä se viipyy?
Voi jumaliste! Missä se mun kuuluisa säännöllinen kierto nyt on?!? Täällä mennään jo KP32:ssa vaikka odotin menkkoja alkavaksi jo ennen viikonloppua... Just nyt kun odotan uutta kiertoa enemmän kuin koskaan, kuukautiset ei ala. Uskomatonta. Stressaankohan liikaa? Mikä muukaan voi pidentää aina niin normaalia ja säännöllistä kiertoa yks-kaks monta päivää?
Miksi sitten stressaan? Töiden takia. Myös miehelläni on paljon työkiireitä ja -matkoja tiedossa seuraavina kuukausina... Olisiko pitänyt kuitenkin siirtää yritystä myöhempään? Miksi väkisin yrittää nyt, kun molemmilla on hirveä stressi ja kiire päällä? No, te jotka olette odottaneet useamman vuoden hoitojen alkamista, varmaan ymmärrätte. En halua odottaa enää yhtään. En vaikka tiedän, että juuri nyt minun tulisi pystyä ottamaan rennosti ja keskittyä omaan hyvinvointiini.
Ahdistaa ihan hirveästi. Ahdistaa kun menkat ei ala. Ahdistaa kun mahdolinen punktiopäivä lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Ahdistaa kun en voi töiden vuoksi ottaa rennosti, vaan painan illat pitkät ylitöitä. Ahdistaa kun en tiedä onnistummeko ajoittamaan punktion sellaiseen rakoon, että mieheni pääsee työmatkoiltaan suorittamaan oman osuutensa. Ahdistaa ja vituttaa. Mikä ihme se nyt sitten on, ettei se kierto ala...
Ja kunhan sitten joskus pääsemme siihen pisteeseen, että tarvitsen hoitojen vuoksi vapaata töistä, joudunko potemaan huonoa omatuntoa? Työnantajani on panostanut minuun ja osaamiseni kehittämiseen viime kuukausina paljon. Olen saanut lisää vastuuta ja olen pääroolissa eräässä projektissa. Mitä jos onnistumme hoidoissa ja joudun toteamaan esimiehelleni, että kiitti kun luotitte minuun ja annoitte vastuuta - mä jäisin nyt kuitenkin pois... Ajatus tuntuu jotenkin petolliselta.
Lapsettomuus on ajanut minut täyttämään elämäni töillä - ei siinä mitään, viihdyn tehtävissäni ja työpaikassani erinomaisesti. Mutta nyt kun ollaan tilanteessa, jossa joudun mahdollisesti olemaan paljonkin poissa ja jättämään töitäni jopa tekemättä, tunnen siitä huonoa omatuntoa. Ja sekös lisää ahdistusta. Hyvät on lähtökohdat alkavaan IVF-rumbaan... :(
Miksi sitten stressaan? Töiden takia. Myös miehelläni on paljon työkiireitä ja -matkoja tiedossa seuraavina kuukausina... Olisiko pitänyt kuitenkin siirtää yritystä myöhempään? Miksi väkisin yrittää nyt, kun molemmilla on hirveä stressi ja kiire päällä? No, te jotka olette odottaneet useamman vuoden hoitojen alkamista, varmaan ymmärrätte. En halua odottaa enää yhtään. En vaikka tiedän, että juuri nyt minun tulisi pystyä ottamaan rennosti ja keskittyä omaan hyvinvointiini.
Ahdistaa ihan hirveästi. Ahdistaa kun menkat ei ala. Ahdistaa kun mahdolinen punktiopäivä lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Ahdistaa kun en voi töiden vuoksi ottaa rennosti, vaan painan illat pitkät ylitöitä. Ahdistaa kun en tiedä onnistummeko ajoittamaan punktion sellaiseen rakoon, että mieheni pääsee työmatkoiltaan suorittamaan oman osuutensa. Ahdistaa ja vituttaa. Mikä ihme se nyt sitten on, ettei se kierto ala...
Ja kunhan sitten joskus pääsemme siihen pisteeseen, että tarvitsen hoitojen vuoksi vapaata töistä, joudunko potemaan huonoa omatuntoa? Työnantajani on panostanut minuun ja osaamiseni kehittämiseen viime kuukausina paljon. Olen saanut lisää vastuuta ja olen pääroolissa eräässä projektissa. Mitä jos onnistumme hoidoissa ja joudun toteamaan esimiehelleni, että kiitti kun luotitte minuun ja annoitte vastuuta - mä jäisin nyt kuitenkin pois... Ajatus tuntuu jotenkin petolliselta.
Lapsettomuus on ajanut minut täyttämään elämäni töillä - ei siinä mitään, viihdyn tehtävissäni ja työpaikassani erinomaisesti. Mutta nyt kun ollaan tilanteessa, jossa joudun mahdollisesti olemaan paljonkin poissa ja jättämään töitäni jopa tekemättä, tunnen siitä huonoa omatuntoa. Ja sekös lisää ahdistusta. Hyvät on lähtökohdat alkavaan IVF-rumbaan... :(
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Jälleen ytimessä
Aamulla ajoin vapisevin käsin ja jännittynein mielin klinikalle. Päivä, jota on odotettu kuin kuuta nousevaa, oli käsillä. Lapsettomuushoitojemme jatko ratkeaisi - suuntaan tai toiseen. Tiedottomuuden tila vaihtuisi tänään joko äärettömään vitutukseen, hiljaiseen suruun tai uuteen intoon.
Ja arvatkaa mitä...? Me lähdetään nyt IVF-hoitoihin - ihan oikeasti. Vihdoinkin! Poistuin klinikalta kaunis lahjakassi käsivarrella ja nippu papereita kädessä. Ai minkä lahjan sain? No ihka oman Puregon-kynän ja harjoitussetin tietty. Kotimatkalla vuoroin itkin ja nauroin. Olo oli ihan hirveän helpottunut. Vihdoin jotain konkreettista tapahtuu. Ja vihdoin meillä on ihan oikea mahdollisuus yrittää saada lapsi alulle.
Lääkäri oli tosi mukava (se sama heppu joka on hoitanut minua aukiolotutkimuksesta saakka ja joka leikkasi kohdunulkoisen). Tuntui, että tällä kertaa vastaanottokäynti oli kiireettömämpi ja jotenkin inhimillisempi. Aiemmilla käynneillä mun on aina sapettanut julkisen puolen liukuhihnameininki ja vajaavaiset tiedot jatkosta. Tällä kertaa minua informoitiin perinpohjin tulevasta, sain kysellä ja juttelimme ihan niitä näitä - rentoutti kummasti tunnelmaa.
Heti kotiin päästyäni luin Puregon ja Pregnyl ohjeet, ja ainakaan ensivaikutelman perusteella homma ei jännitä etukäteen. En onneksi pelkää piikkejä ja lääkkeiden kanssa läträäminen on tuttua touhua eläinlääketieteen puolelta.
Noin 1-2 viikon kuluessa alkaa uusi kierto, johon tehdään ensimmäiset piikkitykset. Jos kaikki sujuu hyvin ja miehen spermanäytteestä ei löydy mitään hälyttävää, siirrymme niin pian kuin mahdollista IVF:iin. Hurjaa. Tässä on jopa teoreettinen mahdollisuus, että pääsemme jännäämään plussaa lähikuukausien aikana! Voi kunpa kroppani nyt vaan toimisi oikein eikä aiheuttaisi mitään ylläreitä.
Ulkona paistaa kaunis kevätaurinko, hanki kimmeltää ja mieli on positiivinen. Tiedän, että jossain kohtaa täältä tullaan taas rytinällä alas, mutta hetken aikaa annan itseni lentää korkealla ja haaveilla onnistumisesta.
PS. Jotta tämä postaus ei olisi pelkkää hekumointia alkavista hoidoista, niin kyllä ne surun kyyneleetkin tulvahtivat klinikkakeikalla silmiin. Aikalailla tasan vuosi sitten astuin samasta ovesta ulos ja katsoin samaa maisemaa sairaalan ikkunasta. Auringonpaiste, lumen painosta taipuneet puun latvat, pakkaskiteet ikkunan laidassa... Ja tyhjä kohtu. Kirpaisi todella ikävästi vieläkin. Oli pakko pysähtyä ottamaan happea ja pyyhkimään silmiä ennen kuin uskalsin laskeutua portaat alas sairaalaan aulaan ja ihmisvilinään.
Ja arvatkaa mitä...? Me lähdetään nyt IVF-hoitoihin - ihan oikeasti. Vihdoinkin! Poistuin klinikalta kaunis lahjakassi käsivarrella ja nippu papereita kädessä. Ai minkä lahjan sain? No ihka oman Puregon-kynän ja harjoitussetin tietty. Kotimatkalla vuoroin itkin ja nauroin. Olo oli ihan hirveän helpottunut. Vihdoin jotain konkreettista tapahtuu. Ja vihdoin meillä on ihan oikea mahdollisuus yrittää saada lapsi alulle.
Lääkäri oli tosi mukava (se sama heppu joka on hoitanut minua aukiolotutkimuksesta saakka ja joka leikkasi kohdunulkoisen). Tuntui, että tällä kertaa vastaanottokäynti oli kiireettömämpi ja jotenkin inhimillisempi. Aiemmilla käynneillä mun on aina sapettanut julkisen puolen liukuhihnameininki ja vajaavaiset tiedot jatkosta. Tällä kertaa minua informoitiin perinpohjin tulevasta, sain kysellä ja juttelimme ihan niitä näitä - rentoutti kummasti tunnelmaa.
Heti kotiin päästyäni luin Puregon ja Pregnyl ohjeet, ja ainakaan ensivaikutelman perusteella homma ei jännitä etukäteen. En onneksi pelkää piikkejä ja lääkkeiden kanssa läträäminen on tuttua touhua eläinlääketieteen puolelta.
Noin 1-2 viikon kuluessa alkaa uusi kierto, johon tehdään ensimmäiset piikkitykset. Jos kaikki sujuu hyvin ja miehen spermanäytteestä ei löydy mitään hälyttävää, siirrymme niin pian kuin mahdollista IVF:iin. Hurjaa. Tässä on jopa teoreettinen mahdollisuus, että pääsemme jännäämään plussaa lähikuukausien aikana! Voi kunpa kroppani nyt vaan toimisi oikein eikä aiheuttaisi mitään ylläreitä.
Ulkona paistaa kaunis kevätaurinko, hanki kimmeltää ja mieli on positiivinen. Tiedän, että jossain kohtaa täältä tullaan taas rytinällä alas, mutta hetken aikaa annan itseni lentää korkealla ja haaveilla onnistumisesta.
PS. Jotta tämä postaus ei olisi pelkkää hekumointia alkavista hoidoista, niin kyllä ne surun kyyneleetkin tulvahtivat klinikkakeikalla silmiin. Aikalailla tasan vuosi sitten astuin samasta ovesta ulos ja katsoin samaa maisemaa sairaalan ikkunasta. Auringonpaiste, lumen painosta taipuneet puun latvat, pakkaskiteet ikkunan laidassa... Ja tyhjä kohtu. Kirpaisi todella ikävästi vieläkin. Oli pakko pysähtyä ottamaan happea ja pyyhkimään silmiä ennen kuin uskalsin laskeutua portaat alas sairaalaan aulaan ja ihmisvilinään.
tiistai 26. tammikuuta 2010
Odotus päättyy
...huomenna lääkäriin, vihdoin!
Olen ollut yllättävän rauhallinen viime aikoina. Toivuttuani pahimmasta vitutuksesta, joka nousi tappiin marraskuussa, on olo muuttunut seesteiseksi, eikä ollenkaan niin ahdistavaksi kuin kuvittelin pitkän odotuksen olevan. Voi olla, että tämä on vain tyyntä myrsyn edellä, kuten yleensä. Mutta oli miten oli, yritän nyt kääntää tämän olotilan ja tunnelman kokonaisvaltaiseksi suhtautumiseksi ja asenteeksi lapsettomuuttamme kohtaan.
Tänään töistä kotiin ajellessa aloin ajatella lapsettomuuttamme "kunnolla", ensi kertaa moneen viikkoon. Tajusin, että mahdollisesti jo huomenna ollaan taas ytimessä. Tilanteessa, jossa kaikki lävähtää säästelemättä päin näköä. En jaksa koko ajan kirota, itkeä, surra, olla epäsosiaalinen ja ilkeä. Olisin mielummin tässä tasapaksussa 'ei-tunnu-miltään' olotilassa. Punnuksen toinen pää ei kisko minua alas helvettiin, mutta toisaalta en nouse toisen pään mukana mihinkään ylivertaisiin fiiliksiinkään. Työt kuitenkin maistuu, koirien kanssa on ihana harrastaa, kavereita mukava tavata ja ylipäätään, elää ihan vaan normaalia elämää. Pilaako huominen kaiken, rikkooko se tasapainon?
Nyt on helppo sanoa; onko tämä lapsettomuus todella niin kauheaa, kuin miltä se toisina hetkinä tuntuu? Liioittelenko sitä? Paisutanko sen järjettömiin mittasuhteisiin ihan vaan omassa päässäni? Olenko todella valmis katsomaan peiliin ja sanomaan, "antaisin mitä vaan, jos saisimme lapsen"? Mitä vaan... Oman puolisoni? Rakkaan äitini tai isäni? Parhaan ystäväni? Terveyteni? Henkeni? Onneksi tämä ei ole vaihtokauppaa tai uhkapeliä. Lapsettomuus vain on. Onko se kuitenkaan niin iso asia, että olen valmis katkeroitumaan, vihaamaan, kiroamaan, erakoitumaan ja pumppaamaan itseni täyteen hormoneja?
Kyllä se on, iso asia. Ja toisaalta kuitenkin aika pieni kaiken sen hyvän rinnalla, mitä mulla jo on. Olen valmis huomiseen.
Tuokaa vaan kaikki paska tänne, Muumi kyllä kestää.
Olen ollut yllättävän rauhallinen viime aikoina. Toivuttuani pahimmasta vitutuksesta, joka nousi tappiin marraskuussa, on olo muuttunut seesteiseksi, eikä ollenkaan niin ahdistavaksi kuin kuvittelin pitkän odotuksen olevan. Voi olla, että tämä on vain tyyntä myrsyn edellä, kuten yleensä. Mutta oli miten oli, yritän nyt kääntää tämän olotilan ja tunnelman kokonaisvaltaiseksi suhtautumiseksi ja asenteeksi lapsettomuuttamme kohtaan.
Tänään töistä kotiin ajellessa aloin ajatella lapsettomuuttamme "kunnolla", ensi kertaa moneen viikkoon. Tajusin, että mahdollisesti jo huomenna ollaan taas ytimessä. Tilanteessa, jossa kaikki lävähtää säästelemättä päin näköä. En jaksa koko ajan kirota, itkeä, surra, olla epäsosiaalinen ja ilkeä. Olisin mielummin tässä tasapaksussa 'ei-tunnu-miltään' olotilassa. Punnuksen toinen pää ei kisko minua alas helvettiin, mutta toisaalta en nouse toisen pään mukana mihinkään ylivertaisiin fiiliksiinkään. Työt kuitenkin maistuu, koirien kanssa on ihana harrastaa, kavereita mukava tavata ja ylipäätään, elää ihan vaan normaalia elämää. Pilaako huominen kaiken, rikkooko se tasapainon?
Nyt on helppo sanoa; onko tämä lapsettomuus todella niin kauheaa, kuin miltä se toisina hetkinä tuntuu? Liioittelenko sitä? Paisutanko sen järjettömiin mittasuhteisiin ihan vaan omassa päässäni? Olenko todella valmis katsomaan peiliin ja sanomaan, "antaisin mitä vaan, jos saisimme lapsen"? Mitä vaan... Oman puolisoni? Rakkaan äitini tai isäni? Parhaan ystäväni? Terveyteni? Henkeni? Onneksi tämä ei ole vaihtokauppaa tai uhkapeliä. Lapsettomuus vain on. Onko se kuitenkaan niin iso asia, että olen valmis katkeroitumaan, vihaamaan, kiroamaan, erakoitumaan ja pumppaamaan itseni täyteen hormoneja?
Kyllä se on, iso asia. Ja toisaalta kuitenkin aika pieni kaiken sen hyvän rinnalla, mitä mulla jo on. Olen valmis huomiseen.
Tuokaa vaan kaikki paska tänne, Muumi kyllä kestää.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Onko uudella vuodella mitään uutta meille?
Jännä juttu, miten toiveet on korkealla, kun vuosi vaihtuu. Katsellessani rakettien pauketta mieheni kainalossa, hoin mielessäni vain yhtä asiaa; Vuodesta 2010 tulee SE vuosi meille. Vuonna 2010 me onnistutaan. Ole kiltti, anna meidän onnistua tänä vuonna!
Keneltä oikein rukoilin? Vuoden 2010 onnenjakajaltako? Sitä haluaa uskoa, että tämä vuosi on parempi kuin edeltäjänsä. Mutta miten se voi olla parempi? Ihan kuin vuoden vaihtuminen poistaisi kaiken aiemmin koetun; päättyneen raskauden, leikkauksen, toistuvat pettymykset ja odottamisen - sen kaiken paskan, mitä vuonna 2009 tuli koettua. Ne ei valitettavasti katoa minnekään.
Vuonna 2010 olemme odottaneet omaa lasta jo kolme vuotta. Se on pelottavan pitkä aika. Sen ajatteleminen saa vaipumaan epätoivoon ja hautaamaan typerät ajatukset paremmasta uudesta vuodesta. Vaikka osa minusta pelkää kuollakseen vuotta 2010 ja sitä, että emme hoidoista huolimatta saa lasta, niin silti... pieni toivonkipinä elää. Ja se pitää minut hengissä.
Keneltä oikein rukoilin? Vuoden 2010 onnenjakajaltako? Sitä haluaa uskoa, että tämä vuosi on parempi kuin edeltäjänsä. Mutta miten se voi olla parempi? Ihan kuin vuoden vaihtuminen poistaisi kaiken aiemmin koetun; päättyneen raskauden, leikkauksen, toistuvat pettymykset ja odottamisen - sen kaiken paskan, mitä vuonna 2009 tuli koettua. Ne ei valitettavasti katoa minnekään.
Vuonna 2010 olemme odottaneet omaa lasta jo kolme vuotta. Se on pelottavan pitkä aika. Sen ajatteleminen saa vaipumaan epätoivoon ja hautaamaan typerät ajatukset paremmasta uudesta vuodesta. Vaikka osa minusta pelkää kuollakseen vuotta 2010 ja sitä, että emme hoidoista huolimatta saa lasta, niin silti... pieni toivonkipinä elää. Ja se pitää minut hengissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)