Tik-tak-tik-tak

... aika kuluu, ja nyt sitä pitäisi taas jotenkin kuluttaa seuraavat kaksi kuukautta :(

Femarit on on nähty, koettu ja turhiksi havaittu. Soitin ohjeiden mukaan klinikalle heti KP1 vikan Femari-kierron jälkeen. Oletin saavani ajan IVF-suunnitteluun, kuten lääkäri viimeksi lupaili. Ja mitä vielä! Hoitsu selitti kiireisenä jotain pistoshoidoista ja siitä, että hän ei voi antaa aikaa ennen kuin on konsultoinut lääkärin kanssa. Yritin vängätä, että kun se lääkäri jo lupasi suunnittelukäynnin meille... Mutta ei. Vastaukseksi sain puristettua vain sen, että meille lähetetään erillinen kutsu seuraavalle käynnille postitse. Mitä? Koska? Mitä siellä suunnitellaan? Pistoshoitoja? Lisää hormonikokeiluja? Ajan tappamista? En saanut mitään järjellistä vastausta - vain lisää odotusta, taas.

Illalla sain hirveän itkupotkuraivarin. Miksi tämä on niin helvetin vaikeaa koko ajan? Miksi jo pelkkä ajanvaraus on odottamista - ja sen jälkeen taas varatun ajan odottamista? Mitä tässä oikein odotetaan? Sitäkö, että lyömme hanskat tiskiin ja sanomme, että emme enää jaksa? Mieheni oli ihanan tyyni. Onneksi. Eihän tästä mitään tulisi, jos me molemmat hajottaisiin sirpaleiksi jatkuvasti. Onneksi on joku, joka pitää pystyssä ja kokoaa hajonneen palapelin, kerta toisensa jälkeen. Rakas peruskallioni.

No, se kirje tuli muutaman päivän kuluttua. Ei mitään lisäselvennyksiä. Aika on kahden kuukauden kuluttua. Nyt en voi muuta kuin rukoilla ja toivoa, että tuo aika on jonkun konkreettisen hoidon suunnittelua varten. Todennäköisesti tiedossa on pistoskokeilut, ja hupskeikkaa, sitten onkin taas kesä kynnyksellä ja klinikka jää tauolle... Että meillä lasta taidetaan tosissaan tehdä seuraavan kerran vasta VUODEN PÄÄSTÄ. Itse en nimittäin usko enää mihinkään muuhun mahdollisuuteen kuin IVF:iin. Miksi? Toista tuubaa ei ole ja toinenkin on tukossa ja viallinen. Mutta joo, kai ne lekurit tietää paremmin....

Lähdenkin tästä takaisin odotustilaan masentumaan. Nähdään vuoden päästä.

Ajatus matkan varrelta

Olotila nimeltä lapsettomuus kuulostaa jäätävältä, ikävältä, pelottavalta, katkeralta ja niin lopulliselta. Koko sana on pelkkää ahdistusta täynnä. Haluaisin kovasti ajatella lapsettomuuttani kaipuuna, lapsen kaipuuna. Mutta mitä oikeastaan kaipaan? Voiko jotain kaivata, jos sitä ei ole koskaan kokenut?

Ainoa päämäärä elämässäni tuntuu tällä hetkellä olevan plussan saaminen raskaustestiin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen? En pysty näkemään plussaa pidemmälle. En hahmota ollenkaan sanaa ”raskaus”. Mitä tunteita se mahtaa pitää sisällään, miltä se tuntuu kehossa, miten se lopulta vaikuttaa elämääni. Voin vain arvailla – ja silti kuva on epätarkka. Entä sitten oma lapsi… Se kuva ei piirry lainkaan mieleeni. Aivan liian kaukainen ajatus. En voi parhaimmalla mielikuvituksellakaan kuvitella, miltä tuntuu olla äiti. Näen vain sen saamarin plussan, enkä pysty ajattelemaan mitään muuta.

Oikeastaan aika huvittavaa, kuinka kovasti sitä haluaa jonnekin, vaikkei edes tiedä minne on menossa. Tässä mitään lasta yritetä, kun plussaa vaan tahkotaan…