keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Hän on täällä

Maailman kaunein poikavauva. Meidän. Oma rakkaamme. Tummat linnunsilmät ja täydelliset piirteet. Isänsä peilikuva.

Poika otti parin viikon varaslähdön ja palkitsi neljän vuoden odotuksen Tapaninpäivänä. Kirjoitan vielä lisää kunhan kotiudumme. Nyt vain nautin.

Blogi ja lapsettomuutemme on tullut tiensä päähän. Meidän kolmen matka jatkuu uusilla poluilla.

tiistai 13. joulukuuta 2011

H-hetki lähestyy

En malttaisi millään odottaa. Minkä näköinen hän on? Onko hän rauhallinen, kiivasluonteinen vai jotain siltä väliltä? Mistä hän pitää? Onko hän pieni kopio isästään? Mahtaako kaikki uusi tuntua vain raskaalta vai osaanko myös nauttia vauva-arjesta?

Mitään lupauksia synnytyksen käynnistymisestä ei vielä ole. Kohdunsuu on tiukasti kiinni ja harjoitussupistuksiakin tulee vain harvakseltaan. Vauva on pää alaspäin ja jyllää ihan mahdottomasti joka päivä. Oma olotilani on sanalla sanoen raskas. Maha painaa keuhkoja ja vatsan yläosa tuntuu ahtaalta. Yöt ovat yhtä asennonvaihtoa, mutta levoton uni ei kuitenkaan väsytä. Jaksan yhä puuhastella päivät pitkät.

Tuntuu huimalta, että alle kuukauden päästä Hän on täällä.
Meidän syliesikoisemme.

Pakahdun jo nyt rakkaudesta.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Ajatuksia sektiosta

Sain ylilääkärin lopullisen vahvistuksen synnytystapaan viimeisimmällä äitiyspolikäynnillä: sunnitellulla sektiolla mennään. Sektio tehdään rv39.

Kun aikanaan kornuraskauteni leikkauksen jälkeen kuulin operoineelta lääkäriltä, etten tule todennäköisesti koskaan synnyttämään alateitse, olin todella surullinen. Tuntui, että minulta vietiin taas yksi äitiyden mahdollisuus pois. Jäisin yhtä kokemusta köyhemmäksi, vaikka äidiksi joskus tulisinkin. Tuo suru hautautui kuitenkin lapsen menetyksen surun alle, enkä ehtinyt alkujärkytyksen jälkeen juurikaan ajattelemaan asiaa.

Asia kulki mukana alitajunnassa ja kun sitten vihdoin saimme tämän raskauden alulle, nousi synnytys heti mieleen. Kyselin alusta asti neuvolasta ja lääkäreiltä, kuka päättää ja milloin päätetään, miten tulen lapseni synnyttämään. Lähes kaikki sanoivat "aina pääsääntöisesti alateitse". Suurinosa oli sitä mieltä, ettei kohdun leikkaus tai esim. aiempi sektio vaikuta asiaan. Koko keskiraskauden pallottelin ajatuksiani edestakaisin ja yritin orientoitua sekä mahdolliseen sektioon että alatiesynnytykseen. Epätietoisuus ahdisti.

Sektiopäätös oli lopulta iso helpotus. Nyt tiedän mihin voin alkaa valmistautumaan. Tuntuu turvalliselta itseni kannalta, ettei kohdun kestävyyttä lähdetä testaamaan supistuksilla. Ja tuntuu turvalliselta myös lapsen kannalta, että se otetaan hallitusti ulos tähän maailmaan. En pelkää leikkauksia, leikkaussaleja enkä sairaaloita. Ymmärrän riskit, mutta luotan terveydenhuollon ammattilaisiin. Olen aina toipunut todella nopeasti operaatioista, ja kipukynnyksenikin on suht korkea. Leikkaushaavojen kanssa olen aina pärjännyt ilman masiivisia kipulääkeannoksia. Ratkaisu tuntuu kaikinpuolin hyvältä.

Sektion ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan kovin luonnonmukainen tapa saattaa lapsi tähän maailmaan. Mutta toisaalta, meidän lapsemme kohdalla sana "luomu" on muutenkin aika kaukaa haettua... On käytetty hormooneja, on leikattu epäkesko munanjohdin pois ja ommeltu vähän kohtulihasta, on yritetty ja petytty, on siitetty lapsi laboratorion maljalla, pidetty alkiota useita kuukausia pakkasessa ja lopulta istutettu se kohtuuni karussa klinikkaympäristössä.

Kauniiksi sektion tekee ajatuksissani se, että isä saa ainutlaatuisen mahdollisuuden omia vastasyntyneen itselleen. Kun itse tulen viettämään aikaa leikkaussalissa ja heräämössä, saa isä tutustua lapseensa omassa rauhassa. Lapsemme ensihetket tässä maailmassa saattavat hyvinkin kulua isän rintaa vasten, turvallisessa ja vahvassa sylissä. Ihana, liikuttava ajatus.

Ainoa negatiivinen asia, joka kummittelee mielessä, on leikkaushistoriani. Kuinka monta leikkauksien tuomaa arpea kohtuni vielä kestää? Olisi kamalaa, jos emme saisi tämän jälkeen enää yrittää lasta, vain sen takia, ettei kroppani kestä.

Seuraavaksi jännäillään sektiopäiväpäätöstä. Hassua saada tietää kauan odotetun lapsensa syntymäpäivä etukäteen. On myös hieman outoa ravata erityisseurannassa äitiyspolilla, vaikka oma olotila on mitä parhain. Murunen kasvaa edelleen keskikäyrillä ja melskaa masussa vimmatusti. Mistään ei kivistä, liikkuminen on helppoa ja pitkät lenkit kuuluvat yhä päiväohjelmaani. Silti polilla kehoitetaan koko ajan seuraamaan kohdun tuntemuksia. Sairaalaan pitää lähteä heti, jos operoidulla puolella on epätavallisia tuntemuksia.

Vajaan kahden viikon päästä alkava äitiysloma tulee varmasti tarpeeseen. Energinen työminäni saa väistyä ja voin keskittyä vain yhteen asiaan - äitiyteen.

Muumi rv33

perjantai 21. lokakuuta 2011

Asioilla on tapana järjestyä

Viime kuukausien epätietoisuus alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, palaset loksahtelevat kuin itsestään paikoilleen.

Olen saamassa tuuraajan yritykseeni. Itse asiassa minulla on jopa varaa valita kahdesta hyvästä ehdokkaasta. Työt - checked.

Eilen sain äitiyspakkauksen. Voi ihme, miten valtava se oli! Hieno kädenojennus yhteiskunnalta.
Äitiyspäivärahapäätös tuli myös. Talous - checked.

Sokerirasitustestissä ei ilmennyt mitään hälyyttävää, vaikka kärsinkin lievästä hypoglykemiasta. Terveys - checked.

Kontrollikäynti äitiyspolilla vahvisti suunnitellun sektion. Voin vihdoin alkaa asennoitua tulevaan synnytykseen. Nyt jännäillään saadaanko sektiopäivä 2012 puolelle vai vietämmekö hieman erilaista uutta vuotta. Synnytys - checked.

Ja tärkein: Murusella on edelleen kaikki hyvin. Kasvaa keskikäyrien ylärajoilla ja liikkuu aktiivisesti. Ja kirsikkana kakussa saimme tietää sukupuolen samalla, kun kohtuni tilannetta tarkasteltiin. Vehkeet näkyivät niin selvästi, ettei erehdyksen vaaraa taida olla :) Pieni rakas poikamme!

Ihmeellistä kuinka hyvin asiat voivat olla. Onnellisuuden tunne on pelottavan suuri. Vajaa vuosi sitten tuntui, että koko maailma kaatuu - ja kaatuikin hetkeksi. Ja nyt olemme tässä, uuden edessä. Välillä tuntuu, että katselen jonkun toisen elämää ja kuvittelen kaiken. Silloin Murunen potkaisee niin lujaa, että sisuskalut tuntuvat vaihtavan paikkaa. Hymyilen ja tajuan, että kaikki on tässä ja nyt.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Ahdistus

Miksei tässä julmassa pelissä ole "kaverille kanssa" korttia? Saisi valita edes yhden kaverin mukaansa, kun onni osuu kohdalle. Ei tarvitsisi katsoa neuvottomana kuinka kuilu välissämme kasvaa. Yrittää sanoa jotain kannustavaa sille puolelle, jossa oli vielä hetki sitten itsekin. Mennä sanattomaksi ja tietää samalla etteivät mitkään sanat auta.

Muistan liian hyvin. Ahdistaa.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Kohti viimeistä kolmannesta

Loppusuora häämöttää. Jos Murunen päättäisi syntyä nyt (rv28), sillä olisi mahdollisuudet selvitä. Seuraavan kuukauden aikana vauvan pitäisi ottaa hurja kasvuspurtti, joka tarkoittanee myös mahan kasvua. Nyt masu on vielä sellainen sievä, pienehkö kumpu. Omasta mielestäni jo aika iso, mutta kaikki ulkopuoliset päivittelevät "onpas se vielä pieni viikkoihin nähden". Jännityksellä odotan millaisiin mittasuhteisiin tulen paisumaan loppuraskauden aikana.

Kerätyt lähes 10 kg ovat alkaneet tuntumaan kropassa. Jalat ovat iltaisin valtavan turvoksissa ja pari viikkoa olen kärsinyt myös issiaskivusta toisessa pakarassa. Mitä enemmän seison ja liikun päivän aikana, sen ankarammin pakara vihottelee illalla. Välillä tuntuu, että kipu vie melkein jalat alta. Onkohan tuohon mitään lievityskeinoa? Hierominenkaan ei oikein onnistu, kun mahallaan on vaikea maata. Yöt ovat levottomia. Heräilen vähän väliä ja vaihdan asentoa yhtenään. Tästä se tukala olo varmaan pikkuhiljaa alkaa.

En kuitenkaan valita - olen vain hurjan onnellinen kasvavasta mahasta ja sen sisällä vahvistuvasta Murusesta. Liikkeet tuntuvat päivittäin hurjana möyrintänä ja muljahduksina mahassa. Vauvan päivärytmi on aika selkeä liikkeiden perusteella. Aamuisin ja iltaisin on selvästi aktiivisimmat hetket.

Viimeisimmän neuvolakäynnin jälkeen sain määräyksen aloittaa rautakuurin. Koko alkuraskauden hienoissa lukemissa ollut hemoglobiini on romahtanut lähelle 100. Terkkari ihmetteli etten ole tuntenut suurampaa väsymystä, kun lukema oli jo sen verran alhainen. Kyseli myös, olenko jo hidastanut elämäntahtia. Siis häh? Pitäisikö? Ja miten sen tekisin? Olen yrittäjä ja käyn kuutena päivänä viikossa töissä. En voi jäädä kotiin lepäilemään tai lyhentää työpäivää. Koirat vaativat myös osansa ja käyn edelleen 1-2 h lenkillä joka päivä. Hyvin olen jaksanut ja toivottavasti jaksan vielä seuraavat pari kuukautta ennen kuin äitiysloma koittaa.

Pian on myös neuvolan perhevalmennusten aika. Haluan mennä kuulemaan ne kerrat joissa puhutaan synnytyksestä ja imetyksestä. Muut aiheet tuntuivat vähän - hmm, miten sen nyt sanoisi - yleiseltä lässytykseltä. Vai olenkohan vain ennakkoluuloinen? Miten te muut olette kokeneet perhevalmennusten sisällön - onko valmennukset hyödyllisiä?

maanantai 26. syyskuuta 2011

Peikko kävi kylässä

Viime keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin tapani mukaan vessareissulle. Sänkyyn palatessani kuulostelin hetken, antaisiko Murunen jotain merkkiä itsestään. Niin kuin hänellä on tapana. Ei mitään. Ei potkuja, ei möyrintää. Arvaatte varmaan... paniikki oli valmis. Koko torstai meni mahaan keskittyen, ja kovan flunssan kourissa en onnistunut tuntemaan oikein mitään. Torstain ja perjantain välisen yön pyörin sängyssä, itkin ja ahdistuin. Kaikki menetykset, epäonnistumiset ja lapsettomuusvuosien murheet vyöryivät flash-backinä päälle. Ajattelin, että tällä kertaa en enää selviä, jos jotain on vialla. En jaksa. En osaa enää jatkaa, jos menetämme tämän lapsen.

Perjantai-aamuna heräsin normaalia aikaisemmin, jotta ehtisin soittaa neuvolaan ja ilmoittaa, että on pakko päästä ylimääräiselle käynnille ja kuuntelemaan sydänäänet. Sitten se tapahtui. Tunsin liikkeet aivan selkeästi ja möyrintä mahassa jatkui koko aamiaisen ajan. Iso kivi vierähti sydämeltä.

Koko tapahtumaketju tuntui jälkikäteen naurettavalta ylihysterialta, mutta toisaalta myös pelottavalta. Se sai elämään jokaikisen koetun menetyksen moninkertaisena uudestaan. Ihan kuin lapsettomuuspeikko olisi halunnut muistuttaa, ettei tule koskaan jättämään meitä rauhaan. Ei vaikka päivät soljuvatkin onnellisesti eteenpäin ja tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta kuin koskaan. Musta varjo seuraa aina ja pitää huolen, että onnellinen huolettomuus ei pääse koskaan hallitsemaan liikaa.

Vastaiskuna lapsettomuuspeikon hyökkäykselle menin lauantaina ostamaan Vauva-lehden ja sunnuntaina noutamaan ison kasan vauvatarvikkeita ja -vaatteita siskoiltani. Eilisillan istuin keskellä lastenhuonetta katsellen tavaravuoria ympärilläni. En jaksanut purkaa kasseja. Istuin vain, hypistelin satunnaisia vaatteita ja ihastelin näkyä. Kylmä ja yksinäinen huone on vihdoin, vuosien pölyyntymisen jälkeen saamassa asukkaan. Huone on alkanut elää. Niin minäkin.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Onnen hetkiä kiireen keskellä

"Miten olet voinut?", "Koska on laskettu aika?"

Nyt niitä kysymyksiä alkaa tupsahdella päivittäin. Tutuilta, tuntemattomilta, asiakkailta - kaikilta. Mahan näkee jo sokea otsallaankin ja huomio on sen mukaista. Se tuntuu hämmentävältä. Kaikista oudointa on se, kuinka vilpittömän iloisen oloisesti ja vuolaasti ihmiset onnittelevat. Halaavatkin, vaikkei tunneta kovin hyvin.

Olen ylittänyt yhden ison kynnyksen: ostin Muruselle potkarit! Sen ihan ensimmäisen vaatteen. Minä. Meidän vauvalle.

Tulevan kuukauden sisällä on tuhat ja yksi asiaa hoidettavana. Seuraava neuvola, lääkäri + ultra, sokerirasitustesti, Kela-hakemusten täyttöä, vauvavakuutusten hankinta ja työasioiden järjestelyä. Viimeiseen liittyy kamala määrä selviteltävää, kun pienyrittäjä yrittää miettiä ratkaisua työntekijän palkkaamiseen. Huh.

Onneksi Murusen liikkeet ovat alkaneet jo tuntua istukasta huolimatta. Möyrintää tuntuu pari kertaa päivässä ja illalla vähän enemmän. Mieskin oli jo tuntevinaan jotain mahan päältä.

Alle kolme kuukautta äitiyslomaan ja neljä kuukautta laskettuun aikaan! Voi kunpa osaisin nyt nauttia joka hetkestä; jäljellä olevasta raskaudesta ja tulevista muutoksista. Hetkistä, joista olen haaveilut. Hetkistä, jotka nyt ovat totisinta totta. Onnen hetkistä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Tuttuja ajatuksia kuvien muodossa

Meinasin kaatua sarjakuvablogin jatko-osa on täällä. Löysin uuden blogin vasta nyt, vaikka ensimmäiset postaukset on tehty jo kesäkuun lopulla.

Odotustunnelmia lapsettomuuden jälkeen: Haarakiilapaniikki

Suosittelen!

torstai 1. syyskuuta 2011

Jumittaa

Jotain hämärää tässä nyt on. Klikkejä pään sisällä.

Menin eilen shoppailemaan. Tarkoituksena etsiä jotain pientä kivaa vauvalle - tehdä se ensimmäinen ostos meidän lapselle. Kaikkea ihanaa löytyi, uutuuksia, alennuksia, vaikka ja mitä. Lopulta seisoin kassajonossa vain yhden pipon kanssa. Ja sekin tuli itselleni.

Uusi yritys tänään aamulla ja pikainen piipahdus lastenvaateosastolla. En osaa tarttua mihinkään. Olen hämilläni.

Tarkoituksena ei todellakaan ole ostella syntymättömälle vauvalle roipetta ylenmäärin, varsinkin kun tulemme saamaan paljon vauvatarvikkeita, leluja ja vaatteita kierrätyksenä siskoiltani ja ystäviltäni. Mutta jotain sitä haluaisi hankkia ihan itse, pelkästään meidän vauvaa varten. Ja silti en oikein osaa. Vieläkään.

Ehkä arvet ovat todellisuudessa suuremmat kuin myönnän itselleni.

lauantai 27. elokuuta 2011

Pelottava äitiys

Törmäsin blogeja läpi kahlatessani Project Maman blogiin, jossa on viime aikoina kiihkoiltu kommenttiboxit tulvilleen. Henkilöt nimeltä äidit joko a) valistavat kaikkitietävinä muita, b) jeesustelevat toisten valintojen kauheutta, c) korostavat omaa rentouttaan tai lapsentahtisuuttaan kasvattajina tai d) eivät tee mitään edellä mainituista, mutta sanovat joka tapauksessa painavan sanansa asiaan kuin asiaan.

Säikähdin. Kuinka kukaan uskaltaa pitää vauva- / äitiysblogia? Ja muutenkin, eikö kyse ole aika yksityisestä asiasta? En nyt tuomitse blogien kirjoittajia - luenhan niitä itsekin. Ihmettelen vain, kuinka blogaajat jaksavat kommenttiboxien riehuntaa. Toki, samaa ***kaa saa jokainen äiti vastaanottaa live-elämässäkin: neuvoja, ohjeita, suosituksia, pelottelua. Tutuilta ja ventovierailta.

Äitiys on ihmeellinen asia. Todellakin.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Palikat paikallaan

Meidän lapsessa.

Sydän, aivot, valtimo, munuaiset, selkäranka, nenä, huulet, raajat. Kaikki tarpeellinen! Ja voi miten Murunen oli kasvanut viime näkemästä - näytti jo ihan pieneltä ihmiseltä.

Rakenneultrassa selvisi myös, että istukkani on sijoittunut eteen. Hyvä tietää tämäkin. Onpahan yksi huoli ja panikoinnin aihe vähemmän, kun en turhaan kuulostele potkuja, joita istukka vaimentaa vielä jonkin aikaa.

Sukupuoltaan Murunen ei suostunut näyttämään lääkärille, mutta peukun sentään nosti pystyyn :) Pääsen ylimääräiselle lääkärikäynnille kornuraskauteni vuoksi. Kukaan ei vielä osaa sanoa, saanko yrittää normaalia synnytystä alateitse vai joudunko sektioon. Kohdun tilannetta tullaan nyt seuraamaan lähemmin.

Viime viikkoina maha on ottanut valtavan kasvuspurtin ja seuraavalla neuvolakäynnillä puntarin lukemat ovat varmaan jo reilusti uudella kymmenluvulla.

Nyt tuntuu, että on hurjasti mietittävää ja tehtävää. Ja aikaa onkin yhtäkkiä niin kovin vähän. Joulukuun alussa pitäisi jäädä pois töistä ja huolehtia sitä ennen kaikki siihen liittyvä (mikä ei yrittäjällä ole ihan yhtä helppoa, kuin tavallisista palkkatöistä poisjääminen). Vauvalle ei ole hankittu ensimmäistäkään vaatetta tai tarviketta. Ja kaikki tuki- ja vakuutusasiatkin on vielä selvittämättä.

Nyt on viimeistään aika uskoa tämä raskaus todeksi ja samantien myös se, että meille on oikeasti tulossa vuodenvaihteen tienoilla uusi perheenjäsen. Ja toimia sen mukaan :)

maanantai 22. elokuuta 2011

Ristiriitaisia tunteita

Mieheni ja minä päätimme, että haluamme tietää lapsemme sukupuolen etukäteen, jos se rakenneultrassa nähdään. Toivomme myös kovasti, että lapsi malttaisi pysyä sisälläni lähelle laskettua aikaa (12.1.), eikä syntyisi liian varhain. Ei pelkästään sen vuoksi, että pelkäisimme lapsen selviytymisen puolesta vaan myös pinnallisista syistä: kuka sitä nyt jouluna haluaisi synttäreitään viettää? Eikä tässä vielä kaikki. Mietimme jo nyt, koska uskaltaisimme lähteä uuteen yritykseen. Klinikan pakastimessa odottaa yksi jäljellä oleva alkiopari.

Koen huonoa omatuntoa ajatuksistani. Olen kiittämätön ex-lapseton ("ex-lapseton" - näin en saisi vielä edes sanoa, koska kaikkea voi vielä tapahtua enkä ole vielä saanut lasta syliin asti). Edellä mainitut ajatukset ja toiveet eivät ole sallittuja lapsettomien piireissä. Pitää olla autuaan onnellinen ja kiitollinen, että ylipäätään saa lapsen. Ei saa toivoa mitään lisää eikä ainakaan laskelmoida uuden yrityksen ajankohtaa. Pelko ja vaatimattomuus ovat lapsettoman hyveitä.

Vaikka lapsettomuuspeikko sisälläni sanoo, että on kiittämätöntä suunnitella tulevaa ja toivoa jotain pinnalliseksi luokiteltavaa, olen silti todella tyytyväinen, että pystyn jo ajattelemaan niin kuin ajattelen. Se tarkoittaa, että jatkuvien epäonnistumisien paino alkaa vihdoin karista harteilta. Uskallan taas unelmoida, haaveilla ja toivoa - ja jopa uskoa onneen. Ei tässä mistään sen kummemmasta ole kyse.

Lapsettoman silmin ajatukset lapsen syntymäajankohdasta, sukupuolesta tai lapsiluvusta ovat turhamaisuutta ja liikaa toivottuja - ns. luxushuolia. Näin minäkin ajattelin silloin, kun epäonnistumiset seurasivat toinen toistaan. Kun nyt vain saataisiin se lapsi. Tai kun nyt ensin saataisiin edes ne kaksi viivaa. Mitään enempää ei tietenkään voinut silloin toivoa. Ja muiden lisätoiveet saivat oman veren kiehumaan. Olisivat vaan kiitollisia raskaudestaan/lapsestaan.

Mieheni ja minä olemme nyt saamassa sen, mistä olemme aina unelmoineet. Samalla huomaamme toivomamme hieman lisää. Haaveilemme asioista. Emme aseta sukupuolta, lapsilukua tai syntymäajankohtaa odotukseksi, mutta ajattelemme näitä asioita ja mietimme minkälaista elämä olisi missäkin tilanteessa. Silti tuntuu, että näistä asioista ei saisi puhua ääneen. Ainakaan jos on kokenut lapsettomuutta. Ja kuitenkaan emme voi kieltää ajattelevamme asioita.

Pitääkö ex-lapsettoman pidättäytyä haaveilemasta? Pitääkö lapsettomuuden viittaa kantaa loppuelämänsä? Vai saako siitä päästää edes välillä irti ja huomata ajattelevansa kuten ne, joiden tie vanhemmaksi ei ole ollut kivikkoinen? Saako lapsettomuudesta parantua?

Arvet jäävät iäksi, mutta haavat voivat umpeutua. Jos niiden haluaa antaa umpeutua.

Me yritämme kovasti parantaa viimeisetkin haavat - uskaltamalla antaa ajatusten lentää ja haaveilemalla. Tunne on vapauttava. Suosittelen.

perjantai 19. elokuuta 2011

Signs of life

Luulen, että tunsin eilen pienen poksahduksen mahassani. Vasemalla puolella, vain kerran.

Voisiko se olla... vihdoin?

Ehkä kuvittelin, mutta ihana kuvitelma se ainakin oli!

maanantai 15. elokuuta 2011

Blogin vuosipäivä

Elokuussa 2009 aloitin blogin kirjoittamisen. Oli pakko päästä purkamaan tuntojaan jonnekin. Anonyyminä, aidosti ja mitään säästelemättä. Se oli hyvä päätös. Blogi ja sen kautta saamani vertaistuki on kantanut vaikeina hetkinä eteenpäin.

Lapsettomuus on aivan liian raskas taakka yksin kannettavaksi. Ystävät ja mies osasivat toki kantaa osansa murheesta, mutta jokaista lapsettomuuden ja epäonnistumisten tunnetta hekään eivät täysin ymmärtäneet. Enkä kaikkea heille kertonutkaan. Lapsettoman naisen katkeruus, kateus ja epätoivo voivat olla pahimmillaan niin raadollisia, että hävettää. Sitä mielen synkyyttä pystyy tuskin kukaan muu kuin toinen lapseton ymmärtämään.

Lapsentekoyrityksemme kesti neljä vuotta. Nyt aika ei tunnu pitkältä, kun tietää mitä varten taisteli ja mihin lopulta pääsi. Mutta voi kuinka pitkiltä ja synkiltä päivät, viikot ja kuukaudet tuntuivatkaan noita vuosia eläessä ja yrittäessä uskoa tulevaan. Loppujen lopuksi, neljä vuotta ei taida edes olla kovin pitkä aika lapsettomuuspiireissä. Toiset taistelevat kuusi, kahdeksan, jopa kymmenen vuotta. Vailla mitään lupausta onnistumisesta.

Vuosiin ja lapsettomuushoitoihin on mahtunut paljon.

Neljä vuotta - 48 kuukautta -192 viikkoa - 1344 päivää odottamista
Kaksi leikkausta
Kasoittain hormooneja; pillereitä, piikkejä, kapseleita
Kymmeniä pettymyksiä
Kolme kuolemaa

Ja lopulta: yksi uusi elämänalku

Onneksi osasin olla myös onnellinen, hetkittäin. Oli pakko, jos meinasi jaksaa ja selviytyä eteenpäin.

Jo nyt mietin jäljellä olevia alkioitamme klinikan pakkasessa. Miten ikinä jaksamme lähteä uudestaan hoitoihin? Tiedän, että on aivan liian varhaista miettiä asiaa, kun ei tätä ensimmäistäkään lasta ole vielä maailmaan saatu. Silti ajatus uudesta PAS:ista mietityttää. Ahdistaa. Pelottaakin vähän. Ja kuitenkin haluamme aivan varmasti käyttää viimeisetkin alkiot. Sitten joskus.

Turhan kauan emme voi tosiseikkojen valossa aikailla... Olen jo 35-vuotias, jos kun esikoisemme syntyy.

Yleensä sanotaan, että aika kuluu turhankin nopeasti ja päivitellään mihin vuodet vierii... No, minä tiedän mihin viime vuotemme vierivät - eikä aika todellakaan kulunut nopeasti.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Epäuskoisuutta puolimatkassa

Minä: Mä en tunne vieläkään mitään hipaisuja tai kuplia... onkohan tää normaalia?
Mies: Onkohan se enää elossa?

Jep, hysteeriset lapsettomat keskustelee... Huoli on kasvanut viikko viikolta. Neuvolan täti sai vakuutella, että on täysin normaalia, etten tunne sikiön liikkeitä vielä raskausviikon 19 alkaessa. Sydänäänten kuuntelu sai vihdoin mielen rauhoittumaan (ainakin täksi päiväksi). Syke paukkui 140 lukemissa - hurja jyske!

Elossa se ainakin on. Äidin ja isin kulta.

torstai 4. elokuuta 2011

Rakenneultraa odotellessa

Olo on vähintäänkin epäuskoinen. Harmittaa, kun koko raskausajan ihanuus uhkaa mennä ohitse pelkästään sen vuoksi etten millään tahdo uskoa olevani matkalla ihan oikeaksi äidiksi. Puoliväli häämöttää ja minä mietin yhä, onko liian aikaista alkaa hankkia tavaroita vauvalle. Vatsa pömpöttää, mutta ei sekään ole vielä kunnon raskausmaha, joka toisi konkretian tuntua tilanteeseen. Kaikesta huolimatta yritän silitellä olematonta mahaani ja odotan, että saisin vihdoin vastakaikua kosketukselle. Ensimmäisiä liikkeitä odotellessa... rv17 on käynnissä.

Elokuun lopulla on rakenneultra, jossa pääsemme näkemään Murusemme. Ja ensi viikolla on toinen neuvola, jossa toivottavasti kuunnellaan vähintään sydänääniä. Ehkä se tästä. Ja ehkä pitäisi vaan olla onnellinen, että voin hyvin eikä raskaus vaivaa millään tavalla.

Blogipohja meni taas uusiksi. En ole ollenkaan kukkaistyyppiä, joten vanha pohja sai kyytiä graafisemman ilmeen tieltä. Tuntuu heti omemmalta (onko tämä sana laisinkaan...?).

Vaikka olen edelleen vähän pihalla koko raskauden kanssa, yksi asia on kuitenkin muuttunut. Lapsettomuus tuntuu jo nyt kaukaiselta painajaiselta. Muistan lapsettomuuden aiheuttamat tunteet vain epämääräisinä välähdyksinä. Ihmeellistä, että arvet voivat parantua näin nopeasti.

Kokonaan en halua koskaan unohtaa, enkä varmaan pystykään. Matkalla oli merkityksensä.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Askel eteenpäin

Kiitos kommentoijat! On kiva kuulla, että joku jaksaa vielä lukea blogia, vaikka aihepiiri on muuttumassa synkästä lapsettomuudesta valoisampaan odotukseen. Itse jätin melkein poikkeuksetta odotusblogit lukematta, kun omat hoidot olivat käynnissä ja epäonnistumiset masensivat elämää. Lapsettomana sitä ei vaan aina jaksa lukea muiden onnesta.

Mietin asiaa tarkemmin, ja tuntuu, että yksi syy miksi blogista irtipäästäminen on niin vaikeaa, on kanssablogaajat. Tuntuu hurjalta ajatukselta irrottautua blogimaailmasta kokonaan. Haluan yhä lukea ja kuulla, mitä vertaistuelle kuuluu - niin yhä lapsettomille kuin niillekin, joita on onnistanut. Blogiystävyys on vähän niin kuin tosi elämänkin ystävät; ei niitä noin vaan taakseen halua jättää.

Kuitenkin pysyn kannassani, enkä tule jakamaan täällä jokaista raskauden käännettä. Kirjoitan raskauden aikana, jos siltä tuntuu. Jos sanottavaa ei löydy, blogi hiljenee ja päättyy itsekseen. Antaa asioiden tapahtua. Tämä ei tietenkään poista sitä ettenkö yhä seuraisi teidän muiden blogeja. Ja viimeistään tammikuussa tulen toivottavasti kertomaan pitkän matkamme lopputuloksen. Siihen on viimeistään hyvä päättää.

***

Tänään kävimme NT-ultrassa, jossa kaikki hyvin. Viikkoja 13+3 vastaava sikiö heilutteli meille pienenpieniä sormiaan ja monotti kohdunseinää kauniilla, pitkällä jalkaterällään. Raskausviikot tarkentuivat reilu viikon eteenpäin (12+0 --> 13+3), aivan kuten olen itsekin koko ajan laskenut. Nyt on vihdoin oikea LA merkittynä äitiyskorttiinkin.

Olisiko jo aika uskaltaa olla raskaana. Ihan rehellisesti, uskoa itsekin. Kaikkea voi vielä sattua, mutta riskialttein aika on nyt ohitettu ja olen nähnyt omin silmin, että kohdussani kasvaa voimakas lapsenalku, jolla on tällä hetkellä kaikki edellytykset kehittyä normaalisti.

Kaunista kesän jatkoa!

t. Muumimamma :-)

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Muutoksia

Olen muuttumassa. Huomaan katsovani pikkuvauvoja. Sellaisia aivan pieniä, vasta muutaman viikon vanhoja. Ennen käänsin katseen nopeasti pois ja nielaisin. Nyt jään katsomaan, herkistymään ja hymyilemään sisäänpäin. Muiden vauvamahoista olen edelleen kateellinen ja hieman ärsyyntynyt. Mutta pikkuvauvat saavat jotain läikähtämään sydämessä. Sinänsä outoa, sillä en ole koskaan pitänyt aidosti muiden vauvoista (lukuunottamatta siskojeni lapsia). En ole lapsirakas, enkä jaksa ihastella vieraiden lasten edesottamuksia. Tämä piirre on aina ollut minussa, jo ennen lapsettomuutta. Lapsettomuus on varmasti vain vahvistanut sitä.

Viikon päästä raskauden ensimmäinen kolmannes päättyy. Pitäisi uskaltaa alkaa suunnittelemaan tulevaa ja kertoa raskaudesta tutuille. En tiedä olenko valmis. Jotenkin odotan vain koko ajan, että maha alkaisi näkyä. Tarvitsen konkreettisen todisteen, jonka myötä voisin avautua. Huomaan myös, että odotan vauvaa luoksemme. En odota plussaa, en raskautta, vaan ihan oikeaa ihmistä. Millainen hänestä tuleekaan? Hämmentävä ja ihmeellinen ajatus!

Koko ajan vahvistuu myös tunne siitä, että tämä blogi pitäisi päättää. Haluan päästää irti lapsettomuuden taakasta, vaikka tiedänkin, ettei se tule koskaan täysin katoamaan. Fyysiset ja henkiset arvet tulevat aina muistuttamaan koetusta matkasta. Samoin se, miten nykyään ajattelen asioista. Olen aivan toinen nainen, kuin ennen vuotta 2007, jolloin aloitimme yrityksen. Vaikeudet ovat hitsanneet minut ja mieheni vahvaksi pariksi. Tuntuu, että rakastan miestäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Suru on tehnyt minusta nöyremmän. En väitä olevani lapsettomuuteni vuoksi parempi kuin muut, mutta olen parempi kuin entinen minäni. En ota pieniä vastoinkäymisiä enää niin raskaasti, enkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Siinä mielessä arvostan itseäni enemmän kuin aiemmin. Nyt kun oppisin vielä luottamaan siihen, että tätä onnea ei viedä meiltä pois. Sitten olen kaikkine arpinenikin tyytyväinen.

Jos saisin näin jälkikäteen valita, en tietenkään valitsisi lapsettomuuden tietä enkä sitä surun määrää, joka matkalla on koettu. Nyt on kuitenkin helppo sanoa, että en ole enää niin pahoillani ja itsesäälin vallassa kaikesta tapahtuneesta. Pahoja asioita tapahtuu. Kaikille. Sille ei vain voi mitään. Elämä on epäreilu ja maailma tyly. Surun hetkellä kyselin, onko kaikella paskalla jokin tarkoitus; kasvattaa meitä ihmisinä, koetella kestävyyttämme, kiusata, rangaista... En koskaan löytänyt vastausta, enkä löydä sitä nytkään. Olen vain oppinut hyväksymään, että asioita tapahtuu. Halusit tai et.

En tietenkään olisi halunnut menettää enkelilapsiamme enkä itkeä niin paljon kuin olen itkenyt. Mutta jos se kaikki piti kokea päästäksemme tähän pisteeseen, niin kestän sen. Voi kunpa vain olisimme silloin tienneet, että kaikki päättyy vielä joskus hyvin. Olisimme jaksaneet hitusen paremmin.

Blogin kohtalo? Se jääköön avoimeksi. Skeptinen lapseton minussa käskee pitämään takaportin avoinna. Kaikkihan voi vielä mennä pieleen, ja silloin tarvitsen paikan, jossa voin purkaa tunteitani. Onnellinen odottaja minussa haluaisi pistää kaikelle pisteen, lopettaa blogin. Saa nähdä. Odotetaan vielä hetki.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Neuvolalääkärillä

Ultrassa sätki ja vipelsi viikkoja 9+2 vastaava alkio, jolla oli jo pienet käsien ja jalkojen alut näkyvillä. Lääkäri nauroi alkion jytäilylle. Itse tiputtelin onnen ja helpotuksen kyyneliä.

Seuraava etappi on nt-/np-ultra. Veriseulan jätämme väliin, sillä emme koe sen antavan tarpeeksi luotettavaa ja painavaa lisätietoa sikiön terveydentilasta. Emme myöskään halua mahdollista turhaa huolta murehdittavaksi, jos tulos keikkuu raja-arvoilla. Jos niskaturvotus on huomattava, arvioimme tilanteen uudelleen. Muussa tapauksessa jatkamme eteenpäin uskoen ja toivoen, että saamme tästä raskaudesta elävän ja terveen lapsen syliin saakka.

Miten te muut olette toimineet sikiöseulontojen suhteen?

Toivon, että uskallan kohta palata ajatuksissani hetkeksi myös taaksepäin. Lapsettomuus on tuonut elämäämme surua, murhetta ja synkkiä ajatuksia. Mutta toisaalta uskon, että siitä on seurannut jotain arvokastakin. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin lisää.

Tämä blogi ei tule jatkumaan odotusblogina, eikä ainakaan vauvablogina. Jos (tekisi mieli sanoa kun) pääsemme turvallisemmille vesille ja jatkuva menettämisen pelko alkaa hellittämään, lopetan blogin kirjoittamisen. Nyt haluan vielä purkaa tunteitani tänne.

Lapsettomuus on vielä 100% läsnä.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Uusi blogipohja

Kivikkoinen, harmaa polkumme on muuttumassa astetta helpommaksi kulkea. Uuden polun reunoilla kukkii kukat ja loistaa värit.

------

Ensimmäinen neuvolakäynti on takana ja ilokseni pääsen neuvolalääkärin vastaanotolle jo perjantaina. Lääkärikäynnillä tehdään alkuraskauden ultraus. Jännittää ihan hirveästi, onko kaikki mahassa edelleen hyvin. Tai ei jännitä, pelottaa. Onneksi perjantai on pian.

Neuvolakäynnistä ei paljon käteen jäänyt. Yleistä lässytystä terveellisestä ruokavaliosta, liikunnan tarpeellisuudesta ja muista itsestäänselvyyksistä. Lapsettomuustaustastamme käytiin seuraava keskustelu:

Terkka: "Miten olet jaksanut hoitojen aikana? Oli varmasti raskasta aikaa."

Minä: "Mitä pidemmälle edettiin, sen helpommaksi koin lapsettomuuden käsittelyn yleisellä tasolla. Alkuaika oli melkoista shokkia, kun tajusi ettei lapsen saaminen ole meille helppoa."

Terkka: "Niin, usein ne positiiviset ajatukset auttavat... monissa asioissa, näissäkin..."

Minä mielessäni: "Jep, jep. Rennosti vaan ja positiivisia ajatuksia. Kyllä se plussa sieltä tulee. Vittu joo, pitikö tämäkin taas kerran kuulla."

Minä: "No, sen on ainakin tästä taipaleesta oppinut, että omilla ajatuksilla ja teoilla ei voi mitenkään vaikuttaa näiden asioiden kulkuun."

Neuvolakorttiin merkittiin karusti: 4. raskaus / 0 syntynyttä lasta. Repeytyneen kohdun ompelu kirjattiin ylös, sillä sen myötä saatamme joutua suunniteltuun sektioon, jos raskaus etenee loppuun saakka. Nyt pitäisi myös päättää haluammeko sikiöseulontoihin. Ja verikokeessakin pitäisi käydä testauttamassa vesirokon vasta-aineet.

Huh... Jotenkin kaiken pohtiminen ja tekeminen tuntuu nyt todella raskaalta. En uskalla heittäytyä vieläkään raskaana olevan rooliin ja suunnitella tulevaa.

Kun nyt vain saisimme tietää, että alkiomme sydän yhä sykkii.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Rv 8+1

Oireita vihdoin havaittavissa. Rinnat ovat muuttuneet sivuilta aroiksi ja hieman turvonneet. Vatsa on iltaisin todella turvoksissa, ja uusimpana tulokkaana flunssa, joka iski aivan puun takaa. En muista koska olen viimeksi sairastanut. Nyt haluan siis hyvällä syyllä pitää flunssaa yhtenä raskausoireena. Voihan se olla sattumaakin, että flunssa tuli juuri nyt, mutta minulle se kelpaa mainiosti oireeksi - oljenkorrekseni :)

Varasin ajan neuvolaankin jo. Oireista, äitiyskortista, varhaisultrakuvasta ja neuvola-ajasta huolimatta on vaikea muistaa olevansa raskaana. Jotenkin se sana ei vain istu suuhuni enkä osaa edelleenkään nauttia tilanteesta.

Minä + Raskaana = Ei tunnu todelliselta.

Odotan seuraavaa ultraa - joka taitaa olla nt-/np-ultra - kuin kuuta nousevaa. Haluan nähdä omin silmin, että sisälläni todella on elämää. Haluan, erottaa vauvamme ääriviivat ultrakuvasta. Haluan nähdä sen kauniisti tuikkivan tähden taas. Kaipaan jotain konkreettista todistetta raskaudestani. Ja ennen kaikkea haluaisin, että myös mieheni näkisi vihdoin omin silmin Murusemme.

Voi kunpa kaikki olisi hyvin, vaikka äiti sairastaakin, on väsynyt ja kiukkuinen, ja pelkää taas kuvitelleensa kaiken.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Oireettomuuutta ja pohdintaa

Kokonaisvaltainen oireettomuus jatkuu. Tuntuu ihmeelliseltä, että sisälläni sykkii pieni elämänalku ja minä en tunne mitään. Jos hakemalla haen jotain viitteitä raskausoireista, niin väsymys on ainoa, jonka voin allekirjoittaa. Plussan ja ultran välillä olin useana päivänä täysin voimaton. Nyt samanlaisia päiviä ei enää ole, vaikka iltaisin simahdankin jo yhdeksän pintaan sohvalle :)

Zumenon-annosta aletaan pienentää jo tällä viikolla ja lopetus tapahtuu rv9. Lugeja jatkan niin, että rv9 annos puolitetaan ja rv10 lopetan lääkkeet kokonaan. Olen tyytyväinen, että hoitava lääkärimme ei kuulu siihen koulukuntaan, joka käskee lopettamaan tukilääkityksen heti plussaan. Minulla on luonnostaan tavattoman ohut limakalvo, joten tuntuu hyvältä käyttää lääkkeitä vielä hetki.

Varhaisultran tehnyt lääkäri laski raskausviikot hieman eritavalla kuin lapsettomuuspolin kätilö (silloin kun varasin aikaa varhaisultraan). Alkiomme on aina pakastettu tai siirretty kolmantena päivänä punktiosta. Lääkärin mielestä siirtopäivä on siis rv 2+3. Kätilö laski siirtopäiväksi 2+2. Kätilö perusteli laskentaansa sillä, että yleisen käytännön mukaan laskutapa on tuo 2+2. Ultrapäivänä alkio vastasi kokonsa perusteella viikkoja 6+2. Lääkäri laski viikot 6+4 ja kätilön laskutavan mukaan ultrapäivänä raskausviikkoja oli kasassa 6+3. Kumpi on oikeassa?

Kertokaahan, kuinka teillä on laskettu viikot?

Siskoni on joskus sanonut kolmen lapsen kokemuksella, että raskauden kyllä aavistaa ja tuntee sisimmässään. Minä en uskaltanut aavistaa. Pelkäsin vain pahinta. Nyt jälkikäteen ajateltuna saatoin kuitenkin jollain tasolla tuntea tärpin tapahtuneen. 2-3 päivää siirrosta tajusin yöllä vuotavani kirkasta limaa. Se ei ollut perinteistä lugesotkua. Luulin, että aloin vuotamaan verta - sellainen hulahdus housuissa kävi. Piti oikein nousta ylös tarkistamaan tilanne. Sama toistui seuraavana yönä, hieman lievempänä. Uskon, että kyseessä oli kiinnittymisvuoto. Ajoitus ainakin täsmäisi. Noina hetkinä heräsi toivo, vaikken uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Tuikkiva tähtemme

Glorian Koti, Kotivinkki, MeNaiset, Kotivinkki uudestaan.

Kaikki nämä lehdet ehdin selata läpi, kun odottelen polin aulassa vuoroani. Olen klinikalla 20 minuuttia etuajassa. Siinä ajassa ehdin selata lehdet, näpertämään hermostuneesti neuletakkini reunaa ja tekemään sotasuunnitelman sille, jos uutiset ovatkin huonoja. Sunnittelen lukkiutuvani klinikan vessaan itkemään. Vasta sen jälkeen pystyn ajamaan töihin ja kohtaamaan ihmisiä.

Oma lääkärini sijaan minut vastaanottaa nuori, uusi naislääkäri. Lääkäri saa tuskin asetettua ultralaitteen sisälleni, kun kuulen jo hihkaisun: ”Kyllä vaan, täällä on asukas!” ”Ja sykekin on jo näkyvissä – katso!” ”Ihastellaanko sitä hetki?” Nyökyttelen nyyhkytyksen lomassa. Syke on kuin tuikkiva tähti, vaikken muuten hahmotakaan, mikä kaikista niistä tummista ja vaaleista laikuista on 5 mm mittainen ja raskausviikkoja 6+3 vastaava sikiö. Lääkäri tutkii vielä tarkkaan ruskuaispussin sijainnin – hienosti keskellä kohtua.

Seuraavaksi saan käteeni tukilääkitysreseptin ja neuvolakortin, jossa on jo laskettu aikakin. Kortin väliin lääkäri sujauttaa ultrakuvan. Kuva on nyt suurin aarteni, jota ihastelen puolen tunnin välein. Hassu musta-valko-harmaan massan ja epämääräisten laikkujen muodostama kuvio. Ja ne kaksi ruksia. Niiden välissä on Murumme.

En voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu minulle, meille. Tämä on neljäs raskauteni, mutta vielä koskaan en ole saanut ihastella tuikkivaa sykettä ruudulta ja nauttia alkaneesta raskaudesta. Neljä pitkää vuotta tätä on toivottu ja nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan. Olen hirvittävän kiitollinen.

Juuri nyt en pelkää mitään. Yhdessä pienessä hetkessä harmaa maailmani kirkastui väriloistoksi. En voi olla hymyilemättä.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Itsekuria

Olin jo menossa ostamaan raskaustestiä. Apteekin edessä kurvasin kuitenkin suoraan ruokakaupan parkkiin ja jätin testin hakematta. Aion sittenkin luottaa siihen ensimmäiseen, vahvana piirtyneeseen plussaan. Ei se toinen plussa todista raskautta sen enempää kuin ensimmäinenkään. Pidän itseni nyt kurissa ja yritän olla levollinen oireettomuuteni kanssa. Ei tissikipua, ei edes rintoja puristaessa. Ei huonoa oloa, ei mitään. Oireettomuus tekee epävarmaksi. Alan jo epäillä olenko oikeasti tehnyt raskaustestin vai oliko se vain kaunista unta. Hölmöä. Kun ei tunnu miltään, olen epävarma ja jos tuntuisi, olisin paniikissa ja pelkäisin kohdunulkoista.

Tasan viikko ultraan. Yksi viikko! Sitten tämä ahdistus päättyy tavalla tai toisella - surulla ja pettymyksellä tai uusilla ja erilaisilla raskauspeloilla.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Painekattilassa

Nyt ollaan teknisesti raskausviikolla 5. Näillä viikoilla alkaa kipu. Huomennako? Vai vasta ensi viikolla? Kuulostelen koko ajan tuntemuksia vatsanseudulla ja pelästyn jokaista nipistystä. Nytkö se taas alkaa? Aamulla vatsaa kouraisi vähän isommin. Kyyneleet alkoivat valua poskille, kun odotin tuleeko kouraisu uudestaan. Ei tullut.

Painekattilassa vielä 9 päivää ja 216 tuntia ennen ultraa.

Huomaan vältteleväni kaikkia ystäviä ja sukulaisia. En halua kohdata ketään tuttua, joka tietää hoidoistamme ja viimeisimmän alkionsiirron ajankohdasta. En halua joutua vastaamaan kysymykseen "No...?". Enkä halua kuulla onnitteluita plussasta. Se ei edelleenkään tarkoita meille onnellista tulevaisuutta.

On todella ristiriitainen fiilis. Tuntuu, kuin kieltäisin mahdollisen lapsemme, kun en iloitse plussasta. Mutta en vain voi. En uskalla. Pahinta kaikesta on se, että mieheni, joka on aina ollut meistä se vahvempi ja positiivisempi hoitojen suhteen, on nyt minuakin pessimistisempi. Vielä puoli vuotta sitten mies uskalsi suunnitella tulevaa ja olla onnellinen heti plussan jälkeen. Nyt kumpikin meistä on täysin jäätynyt, ja ainoa mitä näemme edessä on uusi suru, leikkauspöytä ja pitkä toipuminen.

Onneksi toivo tappelee yhä pelkoa vastaan.

torstai 12. toukokuuta 2011

Hermoraunio

Eilisen hymy on karissut kasvoilta ja jäljellä on puhdas pelko. Plussa ei ole koskaan tarkoittanut meille mitään hyvää. Olen nyt neljättä kertaa raskaana, mutta koskaan en ole saanut lasta syliini.

Onneksi lapsettomuuspolilla suhtauduttiin vakavasti huoleeni, kun ilmoitin heille plussasta. Pääsen klinikalle varhaisultraan rv 6. Siihen saakka odotan henkeä pidätellen saapuvatko kipukohtaukset.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Meidän hetkemme

Tänään on testipäivä.

Eilen päätin perua jo aikaa sitten varatun labra-ajan. Miksi tuhlata useita kymmeniä euroja tulokseen, joka saa sisimpäni murtumaan ja mieleni masentumaan. Lisäksi odottamisen tuska olisi pitkittynyt vielä vuorokaudella, sillä veritestin tuloksen saa vasta seuraavana päivänä. Ja mikä pahinta, keskellä päivää. Miten ihmeessä selviäisin töissä, jos saan huonoja uutisia kesken työpäivän? Niinpä päätin investoida halvimpaan mahdolliseen raskaustestiin ja hoitaa testauksen kaikessa rauhassa kotona aamulla. Ihan yksin. Niin että on aikaa itkeä pahin pettymys pois.

Oireet loistavat poissaolollaan. Ei edes rintojen turvotusta lugeista. Viimeksikin PAS-siirron jälkeen olo oli täysin normaali. Luulin pettyväni, mutta vastassa olikin yllätysplussa. Kornuraskaus, joka sittemmin päättyi keskeytykseen. Tuoresiirroissa saan aina runsaasti oireita, mutta PAS-siirron tukilääkitys tuntuu olevan lastenleikkiä hormonisoidulle kropalleni.

Tänä aamuna klo 7.40 vilkaisen testiliuskaa vaivihkaa noin minuutin testin teon jälkeen. Kaksi viivaa. Toinen on hailakka, mutta viiva kuitenkin. Kolmen minuutin testiajan umpeuduttua toinenkin viiva piirtyy vahvana testiin. Katson peiliin. Tukkani on kirjaimellisesti pystyssä ja näytän kamalan väsyneeltä. Suu hymyilee ja silmät kostuvat. Minä olen raskaana. Sitten vakavoidun. Ei tämä vielä mitään tarkoita.

Pelkään.

Hetkeä myöhemmin päätän kuitenkin nauttia tästä hetkestä. Haluan jakaa sen mieheni kanssa, joka on parhaillaan työmatkalla. Tämä kaikki voi loppua taas lyhyeen. Tämä hetki voi olla ainoamme. Kirjoitan testiliuskan kuoreen tussilla "Moi Isi!", perään raapustan vielä sydämen. Jätän liuskan pöydälle odottamaan päivällä kotiinpalaavaa miestä.

Hymyilen kilpaa auringon kanssa. Ja pelkään.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Hetki

Seison apteekin kassajonossa Lugesteronieni kanssa. Edelläni on minun ikäiseni, noin kolmekymppinen nainen. Hän laskee ostoksensa kassatiskille. En kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota ennen kuin kassaneiti laskee kätensä vaivihkaa pakkauksen päälle. Ehdin näkemään sanan "Predictor" sormien välistä. Sata puukkoa viiltää sisuskalujani. Hyvä etten purskahda itkuun.

Kun pääsen autoon pysähdyn ajattelemaan. Miksi olin katkera tällekin ventovieraalle? En voi mitenkään tietää, onko hän edes raskaana. Ei raskaustestin ostaminen vielä mitään tarkoita. Plussakaan ei tarkoita vielä mitään. Minun jos kenen pitäisi tietää se. En voi tietää, onko naisen mahdollinen raskaus alkanut luonnollisesti vai pitkän ja kivisen tien jälkeen, ehkä vuosien lapsettomuuden jälkeen. En tiedä tämän naisen surun määrää enkä mitään niistä ongelmista, joiden kanssa hän omassa elämässään painii. Kuinka voin olla niin tyhmä, että ajattelen ensimmäiseksi: "vittu, tuokin akka on pamahtanut raskaaksi tosta vaan". Häpeän taas ajatuksiani. Voi kunpa voisin taas olla se iloinen nuori nainen, joka pyrkii näkemään kaikessa, epäonnessakin, jotain hyvää. Sellainen olin joskus.

Marttyyrinä oleminen kyllästyttää. En halua olla lapsettomuuden uhri. En halua, että oikeutan itselleni kaikki ikävät tunteet ihan vain siitä syystä, että tila nimeltä lapsettomuus niin sallii. Onko oikein itseäni - ja muita - kohtaan, että myrkytän mieleni vain siitä syystä, että minulla ei ole lasta? Aion ryhdistäytyä. Suossa on ryvetty taas niin syvällä ja niin pitkään, että on pakko hakea muutosta.

Minä yritän. Muuta en voi luvata.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Déjà vu

Junamatka Helsinkiin. Tutut maisemat. Helsingissä sama kaava: hetkeksi kauppakeskukseen aikaa tappamaan, sitten klinikalle. Tuttu porraskäytävä, tutut vastaanottovirkailijat. Lääkärikin on vanha tuttu. Jälleen kerran saamme siirrettäväksi hyvälaatuisen 8-soluisen. Toimenpide ei jännitä, eikä tunteet nouse enää samalla tavalla pintaan kuin ensimmäisillä kerroilla. Olen osannut optimoida rakon täytön; ei liian täynnä, mutta riittävästi, jotta näkyvyys on hyvä. Saan kehut. Nielaisen pari kertaa, kun katson kuvaruudulta toimenpiteen etenemistä. Nyt en kuitenkaan itke enkä hymyile itsekseni siirtyessäni vessan puolelle. Syömään vielä ennen kotimatkaa. Sama tuttu rafla, eri annos sentään. Junassa olen turta. Yksi siirto on taas tehty, nähty ja koettu. Déjà vu.

Tuntuu kuin olisin juuri käynnistänyt aikapommin kellon. Mitä tästä tällä kertaa seuraa?


Myöhemmin illalla:
Juuri ennen nukahtamista kosketan alavatsaani hellästi ja kuiskaan "Äiti rakastaa sua."


keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Tilastoja

24/40

plussat / seuraamani lapsettomuusblogit

Juu, näin pieni sielu olen. Lasken ja ynnäilen muiden onnistumisia. Ja mietin, että jokainen onnistuminen on meiltä pois.

Kaikki eivät voi voittaa tässäkään pelissä. Joku häviää aina.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Plussamyrsky

Tänään viisi ensimmäisenä avaamaani lapsettomuusblogia julistaa plussaa. Loppuja en uskalla edes avata. Tunnen kateutta enkä osaa onnitella. Yritin kyllä, mutta tunsin itseni totaalisen teennäiseksi. Tarrasukat, hymiöt ja tsempitykset ei nyt oikein irtoa.

Liika on vain joskus liikaa... ymmärrättehän?

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Isoja ajatuksia

Havahduin lukiessani Shaynan tekstiä onnellisuudesta. Ensinnäkin, aion tarttua Shaynan kirjavinkkiin. Minä haluan löytää onnellisuuden, rauhan ja tasapainon elämääni. Onni ei synny yksin lapsen saamisesta. Se ei vaan voi olla niin. Elämässä on niin paljon muutakin iloitsemisen arvoista. Minun on pakko alkaa valmistautumaan - tai sanoisinko varautumaan - siihen, että onneni on jossain muualla kuin äitiydessä. Kirjavinkki tuntuu sopivalta apuvälineeltä asian käsittelyyn - kiitos Shayna!

Mutta varsinaisen läikähdyksen sisimmässäni sai aikaan tämä vertaus:

"Tiedätkö tunteen, jos ajaa autolla ja hirvi hyppää eteen. Aivan karmea tunne. Sydän hakkaa ja kädet tärisee, äärimmäisen kova adrenaliinireaktio. Kun jatkaa matkaa, rauhoittuu ja rentoutuu kuitenkin melko nopeasti. Mutta mitä jos hirvi hyppääkin eteen 10km välein? Ei pystyisi enää rentoutua. Olisi valmiina pysähtymään minä hetkenä tahansa. Jännittyneena. Hermosto ylikierroksilla."

Minäkin tajusin pelkääväni jatkuvasti. Olen kuin peura ajovaloissa; laukkaan täyttä vauhtia eteenpäin ja odotan milloin rysähtää taas. Lyön nyrkillä tiiliseinään, vaikka pelkään kipua. Sisimmässäni vallitsee kauhun tasapaino.

Meidän elämämme on ollut yhtä epäonnea ja surusta selviytymistä noin 2,5 vuoden ajan. Lapsettomuus, kohdunulkoiset raskaudet, negat ja pettymykset ovat vain osa kokonaisuutta. Viimeisin kohdunulkoinen oli vähällä viedä jopa henkeni. Vuosi sitten, kun lapsen kaipuu oli pahimmillaan ja ensimmäinen IVF epäonnistunut, jouduimme luopumaan rakkaasta koirastamme. Se otti koville. En halua paljastaa täällä kaikkia yksityiskohtia elämästämme, mutta pariin viime vuoteen mahtuu myös oman kodin menetys. Isoja ja vakavia asioita.

Huomasin muutama viikko sitten, että pelkään ihan konkreettisesti menettäväni mieheni. Näen kamalia unia, joissa tiemme eroavat syystä tai toisesta. Kun mies on myöhässä tai yötä myöten reissussa, pelkään puhelimen soivan ja jonkun kertovan onnettomuudesta. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle. Menettämisen pelko on konkreettista ja jatkuvasti mielessä. Se on sanalla sanoen ahdistavaa.

Pelot ja ahdistus saa miettimään, olisiko pitänyt ottaa aikalisä lapsettomuushoitojen suhteen ja toipua edellisistä vastoinkäymisistä ajan kanssa ennen uutta yritystä? Toisaalta, en missään nimessä ole valmis heittäytymään odotustilaan enää yhtään enempää kuin on pakko. Kumpi on pahempi:

a) Mennä härkäpäisesti yrityksestä ja hoidosta toiseen mahdollisimman pian. Katsoa ne kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä peräjälkeen, ja sen jälkeen luovuttaisi ihan suosiolla. Pysähtyisi hengittämään vasta maalissa. Alkaisi elämään sitä elämää, joka meille on tarkoitettu.

vai

b) Ottaisi aikalisän nyt. Yrittäisi löytää rauhan ja onnellisuuden. Odottaisi, ahdistuisi ja odottaisi. Mutta ehkä myös vapautuisi jatkuvasta pelosta ja stressistä. Piina pitkittyisi, elämä soljuisi ohi käsijarru päällä. Toiveiden elättelyä vuosikausia ilman takuita onnistumisesta.

En tiedä olenko hullu, itsepäinen vai niiden yhdistelmä, mutta vaihtoehto a houkuttaa enemmän, vaikka tiedän laittavani itseni ehkä liiankin lujille jaksamisen suhteen. Tuntuu kamalalta antaa aikaraja suurimmalle unelmalleen, äitiydelle. Mutta silti se tuntuu oikealta.

Joskus unelmasta luopuminen voi olla uuden alku.

... ja älkää ymmärtäkö väärin. En ole vielä lyömässä hanskoja tiskiin. Lähdemme ihan kohta 2. IVF:n 1. PAS:iin. Ja todennäköisesti viimeistään syksyllä voidaan tehdä vielä toinenkin PAS. Sen jälkeenkin on vielä yksi IVF jäljellä. Nyt ollaan puolivälissä. Ennen lopun alkua, haluan vain tehdä itselleni selväksi, milloin on aika lopettaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Se on fifty-fifty

Erään radiokanavan aamujuontajat pohtivat tänä aamuna sattuman, kohtalon ja taikauskon merkitystä. Toisen mielestä taikausko ja usko ihmeisiin ovat elämän suola. Tämän juontajan mielestä kohtalo - ja jokin suurempi voima - johdattelee elämäämme. Toinen oli perusrealisti, joka sanoi elämän olevan pelkkää sattumien summaa. Onnistumisella ja epäonnistumisella on aina ihan yhtä suuri todennäköisyys huolimatta siitä, mitä siihen mennessä on tapahtunut. Ihmisluonto haluaa ajatella, että kun tarpeeksi pitkään kokenut epäonnea, onni kyllä lopulta kääntyy. Todennäköisyys ja sattuma ei kuitenkaan toimi näin. Sattumassa todennäköisyys on aina fifty-fifty.

Vaikka saisin 10 negaa raskaustestiin, vaikka kokisin viisi kohdunulkoista raskautta ja useita keskenmenoja, ei se tarkoita, että sattuma olisi jossain vaihessa minun puolellani. Jokaisella yrityskerralla on samat mahdollisuudet onnistua tai epäonnistua. Koettu epäonni menneisyydessä ei paranna mahdollisuuksiamme onnistua seuraavassa hoidossa. Ikävä kyllä.

Vaikka allekirjoitankin sattuman lainalaisuuden, haluan kuitenkin edelleen uskoa kohtaloon ja siihen mahdollisuuteen, että kohtalo ohjaisi meidät ennemmin tai myöhemmin vanhemmiksi. Se on ainoa voimavarani tällä hetkellä.

Huomaan olevani hirveän kateellinen. Olen kateellinen oikeastaan kaikille, joilla on lapsia tai jotka ovat raskaana. Olen kateellinen myös niille blogiystäville, jotka ovat plussanneet pitkän lapsettomuuden jälkeen. Tunnen siitä erityisen huonoa omaatuntoa. He ovat olleet tukenani, lohduttaneet ja sanoneet viisaita sanoja, kun itseltä loppuu sanat. Mutta silti, olen yhä vain kateellinen. Tunteitani ei helpota yhtään se, että tiedän jonkun taivaltaneen pitkän ja surun täyttämän polun lapsensa luokse.

Anteeksi.

Voin vain toivoa, että saan positiivisuuden reunasta kiinni jossain vaiheessa. Silloin on paljon helpompi olla itsensä kanssa.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Tähteni

Seison terassilla kirpeässä pakkasillassa, kylpytakkiin kääriytyneenä. Tujotan tummaa taivasta ja siellä tuikkivia tähtiä. Missäköhän tuolla rakkaani ovat? Pienet enkelini, lapseni. Tämän lähemmäksi heitä en koskaan tule pääsemään. Ajatus saa hengen salpaantumaan. Hengitys höyryää ja kyyneleet tuntuvat kylmiltä pisaroilta poskilla.

Suru kulkee mukana joka päivä.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Se on täällä taas

... viha ja katkeruus.

Nega satutti yllättävän paljon. Satutti, vaikka yritin psyykata itseni tilaan, jossa en odota tuoresiirrolta mitään. Nega satutti, vaikka luulin kokeneeni ja kestäneeni pahempaakin.

Olen joskus selittänyt silmät kirkkaina, kuinka nega on paljon helpompi kestää kuin keskenmeno tai kohdunulkoinen. Että nega ei tunnu niin pahalta, sillä mitään ei itse asiassa oteta sinulta pois - kun ei ole koskaan annettukaan. Olin niin väärässä. Otan nöyränä sanani takaisin.

Miten olen ikinä voinut unohtaa, kuinka pahalta nega tuntuu? Vai onko se aiemmin tuntunutkaan näin pahalta? Ensimmäisen IVF-negan jälkeen tiesin, että olemme vasta hoitojen alkutaipaleella. Kaikki oli vielä edessä. Nyt on kohdattu enemmän - ehkä jopa liikaa - epäonnistumisia. Jokainen epäonnistuminen ja nega ovat kuin nauloja, joita lyödään yksi kerrallaan lapsettomuuden arkkuun. Aika ja hoidot käyvät väistämättä vähiin, mitä pidemmälle mennään. Se painaa koko ajan alitajunnassa.

Mieleni täyttää nyt katkera viha. MIKSEI ME VOIDA JO ONNISTUA?!?

En vastannut eilen siskoni puheluun. En hymyillyt yhdellekään asiakkaalle, halusin heistä vain mahdollisimman pian eroon. En pysähtynyt vaihtamaan kuulumisia naapurin kanssa enkä osannut sanoa miehelle mitään lohduttavaa. Kaikki osanotot ovat yhtä tyhjän kanssa. Kukaan ei osaa sanoa oikeita sanoja. Haluan vain vihata kaikkia ja kaikkea.

Kun joulukuussa menetimme lapsenalun, oli suru musertavaa. Silloin osanottavat sanat lohduttivat ja annoin ihmisille luvan tulla lähelle, nähdä suruni ja lohduttaa. Nyt haluan vain käpertyä itseeni:

minä ja viha VS. muu maailma

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Pessimistikin pettyy

Nega.

Sattuu.

Tulosta odotellessa

Verikoe otettiin eilen. Tulos tulee tänään.

Soi puhelin, soi nyt!

Yritän jankata itselleni "se on ihan varmasti nega". Pessimistihän ei tunnetusti koskaan pety.

... tämän tekstin aikana tarkistin kolme kertaa, että puhelimen akku ei ole loppu...

maanantai 7. maaliskuuta 2011

#¤%&/!#!

Tänään kaikki menee pieleen; koirien kanssa, töissä, elämässä... Ahdistaa ja masentaa.

Ehkä jännitän niin paljon huomista verikoetta ja sen tulosta, ja olen siksi kireä kuin viulunkieli. En tiedä. Vituttaa vaan ihan helvetisti koko ajan. *

*) Anteeksi.

maanantai 28. helmikuuta 2011

Piinapäivitys

Olo on yllättävän rauhallinen. Yritän tietoisesti keskittyä kaikkeen muuhun; töihin, koiraharrastuksiin ja kavereiden tapaamiseen. Tämä on toiminut aika hyvin, mitä nyt eilen yllätin itseni selaamasta kalenterin välissä olevaa nimipäivälistaa... noloa. Pitäisihän minunlaiseni konkarin osata pitää itseni kurissa ja pelätä vain pahinta. Kuitenkin rakentelen pilvilinnoja salaa itseltäni heti kun tarkkaavaisuus herpaantuu. Toisaalta, se on aika ihanaa.

Fyysisesti olo on hyvä, joten on todella vaikea pitää itsensä poissa liiasta tavaroiden nostelusta, lattioiden luuttuamisesta tai muusta rehkimisestä. Iltaisin pullottava vatsa saa kuitenkin ymmärtämään, miksi lääkäri oli niin tiukkana kaiken ylimääräisen liikunnan suhteen. Munasarjat ovat vielä herkillä. Viikon verran pitäisi nyt malttaa olla rauhassa.

Tänään varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta hCG-mittaukseen Felicitaksen lääkärin lähetteellä. Kotikaupunkimme lapsettomuuspolin käytäntöjen mukaan minun pitäisi odottaa kaksi viikkoa siirrosta ja sen jälkeen tehdä kotitesti virtsasta. Felicitaksen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että useamman KU:n taustalla on parempi ottaa hCG mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja arvioida sen perusteella mahdollista KU-vaaraa. Sikäli kun tulos nyt ylipäätään on plussa.

Viikko vielä...

perjantai 25. helmikuuta 2011

Huippuyksilö

Top-laatuinen kaveri kyydissä :o) Pakkaseenkin jäi useampi hyvälaatuinen alkio odottamaan.

En osaa ajatella mitään, en edes pelkää. Olen vain hirveän onnellinen juuri nyt. Pelkojen aika koittaa aikanaan, ehkä jo huomenna. Sitä ennen, olen potentiaalinen äiti ja nautin siitä.

8.3. on tuomionpäivä - niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana!

torstai 24. helmikuuta 2011

Vesi

Voin pahoin pelkästä ajatuksesta juoda vettä. Olen tankannnut hullun lailla hyperin pelossa, ja nyt vesi on alkanut maistua pahalta. Miten tässä nyt näin kävi? Lempijuomani on aina ollut raikas, kylmä vesi (ja täyteläinen, mehevä punaviini). Nyt ällöttää.

Muuten olo on todella hyvä ja kävin jopa tänään töissä pyörähtämässä. Yritän olla lataamatta liikaa odotuksia huomiselle. Ja kuitenkin tuntuu, että pakahdun jo nyt rakkaudesta klinikan kaapissa odottavaan alkioon. En uskalla edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että siirrettävää ei ole.

Huomenna selviää...

tiistai 22. helmikuuta 2011

Saalis

Punktio takana ja saaliina 14 munasolua. Folleja oli kaikkiaan 22.

Viimeksi sekä folleja että kypsiä muniksia oli enemmän, mutta ehkäpä nämä ovat laadukkaampia ja hedelmällisempiä. Suuresta määrästä huolimatta emme viimeksi saaneet kuin 3 siirtokelpoista alkiota. Tälläkin kertaa mies hoiti osuutensa nopeasti ja sperman laatu oli taas erinomainen. Siitä ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni.

Itse toimenpide oli nopea ja kivuton. Rakkulat kuulemma täyttyivät tyhjennyksen jälkeen verellä, joten hyperin riski on olemassa. Pakko siis ottaa välipäivät rennosti sohvalla makoillen ja vettä juoden. Huomenna nähdään kuinka kipeäksi olo muuttuu, kun kipulääkkeiden vaikutus lakkaa.

Jos hyperi ei pilaa suunnitelmia, on perjantaina edessä suuri päivä. Päivä, jolloin saa luvan haaveilla ja toivoa. Jolloin on helppo uskoa ihmeisiin ja unohtaa pelot edes hetkeksi. Mahdollisuuksien päivä.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Huomenna!

Jännittää - tekisi mieli jänistää koko jutusta.

Ahdistaa - ajatuskin mahdollisen plussan mukanaan tuomasta huolesta saa pelon kulkemaan läpi kropan.

Hymyilyttää - jos kuitenkin...

Huomenna kukonlaulun aikaan kohti Helsinkiä, Felicitasta ja punktiota. Pregnyl tuikattiin eilen kankkuun. Kohta kaikki voitava on tehty. Kohta pitäisi taas jaksaa olla vahva.

Entä jos en olekaan?

perjantai 18. helmikuuta 2011

Uusi ulkoasu

Päätin vaihtaa blogipohjaa.

Vanha pohja oli kaikessa harmaudessaan kovin synkkä ja muistutti liikaa ajasta, jolloin aloitin blogin kirjoittamisen. Tämä uusi blogipohja vastaa paremmin nykyistä asennettani ja tunnelmaani; enää en ole niin täynnä vihaa, katkeruutta ja epätoivoa. Pelkään yhä jääväni ilman lasta - mutta pelkään eri tavalla kuin ennen. Pelko ei ole pakokauhuista ja niin täydellisen musertavaa. Ajatus lopullisesta lapsettomuudesta ei enää suista minua täysin tolaltani. Masentunut harmaa sai siis jäädä taakse, ja nyt astumme astetta raikkaammalle pohjalle. Tämän pohjan myötä toivon saavani uutta vahvuutta ja toivoa katsoa tulevaan - oli se millainen hyvänsä.

Viimeinen niitti juuri tämän blogipohjan valinnalle oli kuvausteksti:
Tie voi joskus olla hiukan kivinen, mutta kyllä se aurinko taas paistaa.

Juuri näin haluan ajatella. Myös em pohdiskeli blogissaan (salasanan takana) lapsettomuuskriisin aiheuttamia tuntoja ja lääkkeitä kriisin hallitsemiseen. Allekirjoitan tekstin täysin. On ollut käänteentekevää ottaa itseään niskasta kiinni ja vetää itsensä lapsettomuuden synkästä suosta ylös päivänvaloon. Pakottaa itsensä nauttimaan siitä hyvästä, mitä omaan elämään on suotu ja asettamaan lapsettomuus oikeisiin mittasuhteisiin. Lapsen saanti ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Katkeruutta koen vieläkin, mutta se ei enää hallitse elämääni. Katkeruus kolahtaa ajoittain, ja lujaa, mutta pääosin en enää vello lapsettomuusmasennuksessa päivästä toiseen. Olen lähinnä surullinen, ennen tunnetta saattoi parhaiten kuvata vihaksi.

Ja viha kuluttaa ihmistä niin kovin nopeasti. Surun kanssa on helpompi elää.

Viimeisen välietapin tulokset

Aamun ultrakäynnin tulos:

oikealla johtofolli 17 mm, 2 x 15 mm, 2 x 13 mm ja pieniä päälle
vasemmalla 16 mm, 15 mm, 3 x 14 mm ja vielä enemmän pieniä päälle

Ainakin 10 munista näyttää siis ehtivän kypsyä kerättäväksi, jee! Todennäköisesti enemmänkin. Viime kerralla tässä vaiheessa oli vain 3-4 riittävän isoa munista näkyvissä, mutta punktioon mennessä niitä kypsyi kuitenkin jopa 17 kpl.

Limakalvo oli 8 mm, eli oikein hyvässä kuosissa sekin.

Puregonia jatketaan huomiseen saakka ja sunnuntaina käyn hakemassa Pregnylin synnärillä. Ihanaa, kun ei tarvitse itse sohlata Pregnylin kanssa! Punktiopäiväksi määräytyi tiistai ja siirtopäiväksi perjantai. Tulen käymään siirtokeikan (jos sinne asti päästään) Helsingissä itsekseni junalla. Sopii siis toivoa, että pakkaset laskevat ensi viikon loppuun mennessä. VR:n toiminta kun ei ole ollut kovin vakuuttavaa viime aikoina...

Vähän alkoi jo jännittämään tulevat piinapäivät. Ihan todellako sitä taas ollaan tässä pisteessä? Toivon, epätoivon, odotuksen ja jännityksen kulminaatiopisteessä.


Hei, sinä pieni siellä jossain.
Olethan sitkeä ja kehityt hienoksi alkioksi, vaikka otamme sinut hetkeksi kylmään ulkomaailmaan. Asetuthan tällä kertaa oikeaan paikkaan yksiössäsi? Ja tulethan luoksemme syksyllä, kun päivät lyhenevät ja odotamme sinua valoksi elämäämme?
rakkaudella, Äiti ja Isi

torstai 17. helmikuuta 2011

Elämä

Usko itseesi.
Katso viereesi.
Löydä ystäväsi.
Muista unelmasi.
Kärsi valheistasi.
Etsi rakkautta.
Kohtaa pelkosi.
Tiedä eläväsi.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Munia kasvamassa

Helpottavaa!

Ultrakuvissa näkyi muniksia molemmilla puolilla. Vasen puoli on jälleen aktiivisempi; useita 9-9,5 mm kokoisia, ja pienemmät päälle. Oikealla oli hieman vähemmän munia, mutta johtofolli oli kuitenkin jo reilut 10 mm. Viimeksi tässä vaihessa johtofolli taisi olla 12 mm. Puregon-annos pidetään ennallaan ja perjantaina katsastetaan tilanne - ja määritetään keräyspäivä, jos tilanne sen sallii.

Olin älyttömän hyvällä tuulella aamun ultrakäynnin jälkeen, kunnes luin Sydänjään ja Annan kuulumisia... Mielen valtasi suru ja ahdistus, myötäeläminen. Tuntuu typerältä innostua munasolujen kasvamisesta, kun toisilla lapsettomuus on näyttänyt pimeimmät puolensa: viiltävän pelon ja toivottomuuden tunteen. Toivon sydämestäni, että seuraavan kerran näitä blogeja lukiessa vastassa on hyviä uutisia!

Toinen asia joka masensi mielen ja yllätti minut puskien takaa, oli haikeus. Haikeus joulukuussa menettämämme lapsenalun perään. Jos asiat olisivat menneet toisin, olisin nyt jossain rv 16-17 tienoilla. Jos ja jos. Menetetty mikä menetetty. Ikävä vaan kaihertaa vieläkin.

Hämmästelen päivittäin hyvää olotilaani. Hormoonipistokset eivät tunnu juuri missään tai miltään. Munasarjojen kohdalla on välillä "kivistystuntemuksia", siinä kaikki. Olen onnellinen, että hoidot sujuvat kohdallani näin helposti. Olen pääsääntöisesti hyväntuulinen ja innostuneen toiveikas. Ainoa fyysinen oire on pistosten aiheuttamat mustelmat mahassa. Se on aika pieni hinta mahdollisuudesta tulla raskaaksi.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Pussukka täynnä toivoa

Kaivoin tuon vaaleansinisen pussukan aamulla esiin kaappien kätköistä. Puregon-kynä kotelossaan, neulat ja ohjekirjaset... Viime keväänä, alkionsiirron jälkeen, pakkasin pussukan katseilta piiloon ja sivelin vatsaani hellästi. Toivoin, odotin ja jännitin. Turhaan. Nyt mieleen tulvii taas nuo samat haaveet ja toiveet. Välissä vilahti kokonainen vuosi, mutta kaikki muistuu mieleeni kuin eilinen.

Huomenna pakkaan toiveiden pussukkaan Puregon-ampullin ja suuntaan nollaultraan. Kaikki mahdollisuudet ja haaveet ovat jälleen kädenulottuvilla.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ihana IVF

Ensi viikolla nollaultraan. Ihana, tuottoisa ja tuloksekas IVF alkaa!

Minulla on tunne, että tämä hoitokierros on THE hoitokierros. Ja uskokaa tai älkää, tämä ei ole epätoivoista itsepsyykkausta, vaan uskon ihan oikeasti, että nyt on meidän vuoromme onnistua. Jos tuoresiirtosta ei tärpää, niin PAS sitten viimeistään.

En tiedä, mistä hyvä fiilis kumpuaa. Ehkä taivaalla möllöttävällä kevätauringolla on jotain tekemistä tämän kanssa. Ehkä olen kehittänyt itselleni mielikuvitusmaailman suojellakseni itseäni uusilta kolhuilta. Tai ehkä alkava hoito ja toivonkipinä saavat taas uskomaan mahdottoman todeksi ja vaaleanpunaiset unelmat osaksi meidän elämää.

Yhtä kaikki. Olen innoissani.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Kieroon kasvanut

Tajusin taas eilen, että lapsettomuus on tehnyt huumorintajustani totaalisen kieron. Kuukausi sitten tein kuolemaa (ainakin henkisesti), kun raskaus päättyi, ja nyt hihkun onnesta, kun samaisen raskauden aiheuttama hCG on poistunut täysin elimistöstäni. Polilta tuli puhelu:

Kätilö:
- Verikokeen tulos on negatiivinen.
Minä:
- Jihuu, vihdoinkin!

Puhelun päätyttyä repesin nauruun. Tosi uskottavaa lapsen haluamista ;) Hihkutaan onnesta, kun menkat alkaa ja tuuletetaan, kun raskaustestin tulos on nega... Jep.

Toinen huvittava tapaus sattui jokunen päivä sitten, kun söimme iltapalaa. Salaatinlehtien välistä pilkottavat pienet, minikokoiset Mozzarella-pallukat saivat minut purskahtamaan nauruun, niin että pallurat lentelivät pitkin pöytää. Ilmettyjä Luge-pallukoita! Hormoonisalaattia, nam.

Muutaman päivän päästä on aika hypätä IVF-junaan. Positiivisen jännityksen voimin matkataan 1,5 kuukauden taival ja toivotaan onnen odottavan pääteasemalla. Hurjaa, taas sitä mennään!

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Lähestyy, lähestyy

Ouuu... enää viikko ja ollaan taas ytimessä!

Alkuviikosta hcg-tsekkaus ja loppuviikosta jarrupiikki. Lääkärimme vaihtoi jarrun hieman maltillisempaan. Viimeksi Zoladex jarrutti hormoonitoimintaa ilmeisesti liikaakin. Nyt kokeillaan Procrenia. Ja Puregonia pistelen astetta isommalla annoksella. Ehkä tämä coctail tuottaa meille supersaaliin!

Mokasin lääkkeiden kanssa. Tuuppasin Procrenin vahingossa Puregonien kanssa jääkaappiin. Procren ehti olla kylmässä 1,5 vuorokautta ennen kuin tajusin lukea pakkauksen kyljestä säilytysohjeet: "älä säilytä kylmässä". Hyvä minä. Toivottavasti en pilannut lääkettä... Täytyy mainita asiasta ajanvarauksen yhteydessä, jotta ehdin tarpeen vaatiessa hakea uuden annoksen ennen jarrukeikkaa.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Hyviä uutisia

Sain kutsun polille jatkokeskusteluun ja hcg-mittaukseen vuoden viimeiselle päivälle. Lääkärikäynnin jälkeen olin yhtä hymyä.

Saimme luvan jatkaa uuteen hoitoon heti, kun kierto normalisoituu - toisin sanoen heti ekojen kuukautisten jälkeen. Lääkäri ei ollut niinkään huolissaan fyysisestä puolesta ja siitä, kestääkö kohtuni mahdollisen uuden raskauden pian leikkauksen jälkeen. Enemmän häntä huoletti henkinen jaksamiseni. Sain vakuutella olevani valmis ja että kriittisin surutyö menetyksen osalta on nyt tehty. Hoitajankin kanssa juteltiin ennen lääkäriaikaa pitkä käytäväkeskustelu tilanteestamme ja voinnistani. Hoitohenkilökunnan osoittama empatia tuntui hyvältä ja oli positiivinen yllätys. Vaikka julkista puolta usein parjataan, niin osataan sielläkin olla huomaavaisia ja ottaa henkiset voimavarat huomioon.

Koko käynnin kruunasi lääkärin ehdotus lääkeresepteistä; hän voisi kirjoittaa reseptit nyt heti, jotta ehdin ostoksille vuoden 2010 puolella ja saamme lääkekulut Kelan maksukaton piikkiin. Kävin samantien apteekissa ja maksoin pussillisesta lääkkeitä noin 1200 euron sijaan vain alle 40 euroa. Melkoinen säästö :)

Ja jotta päivä saisi vielä kirsikan kakun päälle: kuukautiset alkoivat heti saman iltana. Juhuuu!!! Tämä lienee tarkoittaa sitä, että hcg on vihdoin poistunut elimistöstäni ja kroppa on valmis uuteen yritykseen. Maanantaina soitan polille ja varmistan hcg-tuloksen, sen jälkeen varaan ajan jarrupiikille. Tästä se lähtee, uusi IVF-kierros!

Juuri nyt tuntuu, että onnemme on kääntynyt ja elämässä on taas jotain mitä kohti kurotella. Uusi hoito ei pelota. Edellinen IVF sujui vaivattomasti ja nyt olen saanut lääkäriltä toivoa siihen, että voin vielä joskus tulla normaalisti raskaaksi. Lääkärin mukaan olen ollut lottovoittaja, negatiivisessa mielessä. Harvoin se salama samaan paikkaan iskee, ainakaan kolmesti.

Mieheni katseli huvittuneena, kun purin apteekin kassista lääkepaketteja silmät loistaen. Näytin kuulemma pikkulapselta, joka avaa joululahjojaan.

Niinpä, alkava hoito ja sen luoma toivo saa ihmeitä aikaan.