Jälleen ytimessä

Aamulla ajoin vapisevin käsin ja jännittynein mielin klinikalle. Päivä, jota on odotettu kuin kuuta nousevaa, oli käsillä. Lapsettomuushoitojemme jatko ratkeaisi - suuntaan tai toiseen. Tiedottomuuden tila vaihtuisi tänään joko äärettömään vitutukseen, hiljaiseen suruun tai uuteen intoon.

Ja arvatkaa mitä...? Me lähdetään nyt IVF-hoitoihin - ihan oikeasti. Vihdoinkin! Poistuin klinikalta kaunis lahjakassi käsivarrella ja nippu papereita kädessä. Ai minkä lahjan sain? No ihka oman Puregon-kynän ja harjoitussetin tietty. Kotimatkalla vuoroin itkin ja nauroin. Olo oli ihan hirveän helpottunut. Vihdoin jotain konkreettista tapahtuu. Ja vihdoin meillä on ihan oikea mahdollisuus yrittää saada lapsi alulle.

Lääkäri oli tosi mukava (se sama heppu joka on hoitanut minua aukiolotutkimuksesta saakka ja joka leikkasi kohdunulkoisen). Tuntui, että tällä kertaa vastaanottokäynti oli kiireettömämpi ja jotenkin inhimillisempi. Aiemmilla käynneillä mun on aina sapettanut julkisen puolen liukuhihnameininki ja vajaavaiset tiedot jatkosta. Tällä kertaa minua informoitiin perinpohjin tulevasta, sain kysellä ja juttelimme ihan niitä näitä - rentoutti kummasti tunnelmaa.

Heti kotiin päästyäni luin Puregon ja Pregnyl ohjeet, ja ainakaan ensivaikutelman perusteella homma ei jännitä etukäteen. En onneksi pelkää piikkejä ja lääkkeiden kanssa läträäminen on tuttua touhua eläinlääketieteen puolelta.

Noin 1-2 viikon kuluessa alkaa uusi kierto, johon tehdään ensimmäiset piikkitykset. Jos kaikki sujuu hyvin ja miehen spermanäytteestä ei löydy mitään hälyttävää, siirrymme niin pian kuin mahdollista IVF:iin. Hurjaa. Tässä on jopa teoreettinen mahdollisuus, että pääsemme jännäämään plussaa lähikuukausien aikana! Voi kunpa kroppani nyt vaan toimisi oikein eikä aiheuttaisi mitään ylläreitä.

Ulkona paistaa kaunis kevätaurinko, hanki kimmeltää ja mieli on positiivinen. Tiedän, että jossain kohtaa täältä tullaan taas rytinällä alas, mutta hetken aikaa annan itseni lentää korkealla ja haaveilla onnistumisesta.

PS. Jotta tämä postaus ei olisi pelkkää hekumointia alkavista hoidoista, niin kyllä ne surun kyyneleetkin tulvahtivat klinikkakeikalla silmiin. Aikalailla tasan vuosi sitten astuin samasta ovesta ulos ja katsoin samaa maisemaa sairaalan ikkunasta. Auringonpaiste, lumen painosta taipuneet puun latvat, pakkaskiteet ikkunan laidassa... Ja tyhjä kohtu. Kirpaisi todella ikävästi vieläkin. Oli pakko pysähtyä ottamaan happea ja pyyhkimään silmiä ennen kuin uskalsin laskeutua portaat alas sairaalaan aulaan ja ihmisvilinään.