Odotus päättyy

...huomenna lääkäriin, vihdoin!

Olen ollut yllättävän rauhallinen viime aikoina. Toivuttuani pahimmasta vitutuksesta, joka nousi tappiin marraskuussa, on olo muuttunut seesteiseksi, eikä ollenkaan niin ahdistavaksi kuin kuvittelin pitkän odotuksen olevan. Voi olla, että tämä on vain tyyntä myrsyn edellä, kuten yleensä. Mutta oli miten oli, yritän nyt kääntää tämän olotilan ja tunnelman kokonaisvaltaiseksi suhtautumiseksi ja asenteeksi lapsettomuuttamme kohtaan.

Tänään töistä kotiin ajellessa aloin ajatella lapsettomuuttamme "kunnolla", ensi kertaa moneen viikkoon. Tajusin, että mahdollisesti jo huomenna ollaan taas ytimessä. Tilanteessa, jossa kaikki lävähtää säästelemättä päin näköä. En jaksa koko ajan kirota, itkeä, surra, olla epäsosiaalinen ja ilkeä. Olisin mielummin tässä tasapaksussa 'ei-tunnu-miltään' olotilassa. Punnuksen toinen pää ei kisko minua alas helvettiin, mutta toisaalta en nouse toisen pään mukana mihinkään ylivertaisiin fiiliksiinkään. Työt kuitenkin maistuu, koirien kanssa on ihana harrastaa, kavereita mukava tavata ja ylipäätään, elää ihan vaan normaalia elämää. Pilaako huominen kaiken, rikkooko se tasapainon?

Nyt on helppo sanoa; onko tämä lapsettomuus todella niin kauheaa, kuin miltä se toisina hetkinä tuntuu? Liioittelenko sitä? Paisutanko sen järjettömiin mittasuhteisiin ihan vaan omassa päässäni? Olenko todella valmis katsomaan peiliin ja sanomaan, "antaisin mitä vaan, jos saisimme lapsen"? Mitä vaan... Oman puolisoni? Rakkaan äitini tai isäni? Parhaan ystäväni? Terveyteni? Henkeni? Onneksi tämä ei ole vaihtokauppaa tai uhkapeliä. Lapsettomuus vain on. Onko se kuitenkaan niin iso asia, että olen valmis katkeroitumaan, vihaamaan, kiroamaan, erakoitumaan ja pumppaamaan itseni täyteen hormoneja?

Kyllä se on, iso asia. Ja toisaalta kuitenkin aika pieni kaiken sen hyvän rinnalla, mitä mulla jo on. Olen valmis huomiseen.

Tuokaa vaan kaikki paska tänne, Muumi kyllä kestää.