Jälleen ytimessä

Aamulla ajoin vapisevin käsin ja jännittynein mielin klinikalle. Päivä, jota on odotettu kuin kuuta nousevaa, oli käsillä. Lapsettomuushoitojemme jatko ratkeaisi - suuntaan tai toiseen. Tiedottomuuden tila vaihtuisi tänään joko äärettömään vitutukseen, hiljaiseen suruun tai uuteen intoon.

Ja arvatkaa mitä...? Me lähdetään nyt IVF-hoitoihin - ihan oikeasti. Vihdoinkin! Poistuin klinikalta kaunis lahjakassi käsivarrella ja nippu papereita kädessä. Ai minkä lahjan sain? No ihka oman Puregon-kynän ja harjoitussetin tietty. Kotimatkalla vuoroin itkin ja nauroin. Olo oli ihan hirveän helpottunut. Vihdoin jotain konkreettista tapahtuu. Ja vihdoin meillä on ihan oikea mahdollisuus yrittää saada lapsi alulle.

Lääkäri oli tosi mukava (se sama heppu joka on hoitanut minua aukiolotutkimuksesta saakka ja joka leikkasi kohdunulkoisen). Tuntui, että tällä kertaa vastaanottokäynti oli kiireettömämpi ja jotenkin inhimillisempi. Aiemmilla käynneillä mun on aina sapettanut julkisen puolen liukuhihnameininki ja vajaavaiset tiedot jatkosta. Tällä kertaa minua informoitiin perinpohjin tulevasta, sain kysellä ja juttelimme ihan niitä näitä - rentoutti kummasti tunnelmaa.

Heti kotiin päästyäni luin Puregon ja Pregnyl ohjeet, ja ainakaan ensivaikutelman perusteella homma ei jännitä etukäteen. En onneksi pelkää piikkejä ja lääkkeiden kanssa läträäminen on tuttua touhua eläinlääketieteen puolelta.

Noin 1-2 viikon kuluessa alkaa uusi kierto, johon tehdään ensimmäiset piikkitykset. Jos kaikki sujuu hyvin ja miehen spermanäytteestä ei löydy mitään hälyttävää, siirrymme niin pian kuin mahdollista IVF:iin. Hurjaa. Tässä on jopa teoreettinen mahdollisuus, että pääsemme jännäämään plussaa lähikuukausien aikana! Voi kunpa kroppani nyt vaan toimisi oikein eikä aiheuttaisi mitään ylläreitä.

Ulkona paistaa kaunis kevätaurinko, hanki kimmeltää ja mieli on positiivinen. Tiedän, että jossain kohtaa täältä tullaan taas rytinällä alas, mutta hetken aikaa annan itseni lentää korkealla ja haaveilla onnistumisesta.

PS. Jotta tämä postaus ei olisi pelkkää hekumointia alkavista hoidoista, niin kyllä ne surun kyyneleetkin tulvahtivat klinikkakeikalla silmiin. Aikalailla tasan vuosi sitten astuin samasta ovesta ulos ja katsoin samaa maisemaa sairaalan ikkunasta. Auringonpaiste, lumen painosta taipuneet puun latvat, pakkaskiteet ikkunan laidassa... Ja tyhjä kohtu. Kirpaisi todella ikävästi vieläkin. Oli pakko pysähtyä ottamaan happea ja pyyhkimään silmiä ennen kuin uskalsin laskeutua portaat alas sairaalaan aulaan ja ihmisvilinään.

Odotus päättyy

...huomenna lääkäriin, vihdoin!

Olen ollut yllättävän rauhallinen viime aikoina. Toivuttuani pahimmasta vitutuksesta, joka nousi tappiin marraskuussa, on olo muuttunut seesteiseksi, eikä ollenkaan niin ahdistavaksi kuin kuvittelin pitkän odotuksen olevan. Voi olla, että tämä on vain tyyntä myrsyn edellä, kuten yleensä. Mutta oli miten oli, yritän nyt kääntää tämän olotilan ja tunnelman kokonaisvaltaiseksi suhtautumiseksi ja asenteeksi lapsettomuuttamme kohtaan.

Tänään töistä kotiin ajellessa aloin ajatella lapsettomuuttamme "kunnolla", ensi kertaa moneen viikkoon. Tajusin, että mahdollisesti jo huomenna ollaan taas ytimessä. Tilanteessa, jossa kaikki lävähtää säästelemättä päin näköä. En jaksa koko ajan kirota, itkeä, surra, olla epäsosiaalinen ja ilkeä. Olisin mielummin tässä tasapaksussa 'ei-tunnu-miltään' olotilassa. Punnuksen toinen pää ei kisko minua alas helvettiin, mutta toisaalta en nouse toisen pään mukana mihinkään ylivertaisiin fiiliksiinkään. Työt kuitenkin maistuu, koirien kanssa on ihana harrastaa, kavereita mukava tavata ja ylipäätään, elää ihan vaan normaalia elämää. Pilaako huominen kaiken, rikkooko se tasapainon?

Nyt on helppo sanoa; onko tämä lapsettomuus todella niin kauheaa, kuin miltä se toisina hetkinä tuntuu? Liioittelenko sitä? Paisutanko sen järjettömiin mittasuhteisiin ihan vaan omassa päässäni? Olenko todella valmis katsomaan peiliin ja sanomaan, "antaisin mitä vaan, jos saisimme lapsen"? Mitä vaan... Oman puolisoni? Rakkaan äitini tai isäni? Parhaan ystäväni? Terveyteni? Henkeni? Onneksi tämä ei ole vaihtokauppaa tai uhkapeliä. Lapsettomuus vain on. Onko se kuitenkaan niin iso asia, että olen valmis katkeroitumaan, vihaamaan, kiroamaan, erakoitumaan ja pumppaamaan itseni täyteen hormoneja?

Kyllä se on, iso asia. Ja toisaalta kuitenkin aika pieni kaiken sen hyvän rinnalla, mitä mulla jo on. Olen valmis huomiseen.

Tuokaa vaan kaikki paska tänne, Muumi kyllä kestää.

Onko uudella vuodella mitään uutta meille?

Jännä juttu, miten toiveet on korkealla, kun vuosi vaihtuu. Katsellessani rakettien pauketta mieheni kainalossa, hoin mielessäni vain yhtä asiaa; Vuodesta 2010 tulee SE vuosi meille. Vuonna 2010 me onnistutaan. Ole kiltti, anna meidän onnistua tänä vuonna!

Keneltä oikein rukoilin? Vuoden 2010 onnenjakajaltako? Sitä haluaa uskoa, että tämä vuosi on parempi kuin edeltäjänsä. Mutta miten se voi olla parempi? Ihan kuin vuoden vaihtuminen poistaisi kaiken aiemmin koetun; päättyneen raskauden, leikkauksen, toistuvat pettymykset ja odottamisen - sen kaiken paskan, mitä vuonna 2009 tuli koettua. Ne ei valitettavasti katoa minnekään.

Vuonna 2010 olemme odottaneet omaa lasta jo kolme vuotta. Se on pelottavan pitkä aika. Sen ajatteleminen saa vaipumaan epätoivoon ja hautaamaan typerät ajatukset paremmasta uudesta vuodesta. Vaikka osa minusta pelkää kuollakseen vuotta 2010 ja sitä, että emme hoidoista huolimatta saa lasta, niin silti... pieni toivonkipinä elää. Ja se pitää minut hengissä.