Poika on lähes kolmen viikon ikäinen ja tuntuu, että hän olisi aina ollut osa perhettämme. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Vauva on paljon rinnalla ja imee parhaimmillaan 2-3 tuntia putkeen, tai vain puolen tunnin unien välein. Tissimaratonit ovat uuvuttavan ihania. Tätä tämä nyt on. Läheisyyttä pienen ihmeemme kanssa. Vuorokaudenajat ja viikonpäivät menettävät merkityksensä. On vain Hän ja hänen tarpeensa.
Kauneimpia hetkiä ovat ne illan tunnit, kun poika aloittaa aktiivisen seurustelun. Tummat silmät katsovat suoraan syvälle sieluun. Käsittämätön tunne, joka saa äidin joka kerta kyyneliin. Öisin poika antaa meidän nukkua jopa 3 tunnin pätkiä, joten univelka ei ole vielä päässyt yllättämään. Välillä yöt ovat rikkonaisia ja tuntuu, että mikään ei tyydytä poikaa. Ei tissi, ei rauhoittelu, ei tutti. Hetkeäkään en kuitenkaan vaihtaisi pois. Tätä on odotettu niin kauan.
Imettämisen ongelmista ja haasteista voisin kirjoittaa romaanin. Imetyksen alku ei ollut ruusuilla tanssimista. Olen itkenyt ja tuntenut oloni riittämättömäksi. Olen taistellut tunteitteni kanssa, kun lapsi huutaa rinnalla enkä saa häntä rauhoittumaan. Nyt kaikki alkaa kuitenkin sujua, ja se luo uskoa äitiyteen. Siihen, että osaan.
Elämä on nyt juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin sen olevan. Joka päivä jään katsomaan levollisena nukkuvaa poikaani ja tirautan onnenkyyneleet. Juuri häntä varten jaksoimme taistella kaikki vuodet.
On aika sanoa hyvästit ja kiittää myötäelämisestänne, rakkaat blogini lukijat. Vertaistuen voimaa on vaikea sanoin kuvata. Vaikka oma blogi nyt hiljenee, jatkan yhä taustalla seuraamalla teidän muiden kuulumisia. Ja kun jonain päivänä lähdemme uuteen yritykseen jäljellä olevilla alkioillamme, saatan palata purkamaan tuntoja.
Rakkautta, valoa ja voimia päiviinne!
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Hän on täällä
Maailman kaunein poikavauva. Meidän. Oma rakkaamme. Tummat linnunsilmät ja täydelliset piirteet. Isänsä peilikuva.
Poika otti parin viikon varaslähdön ja palkitsi neljän vuoden odotuksen Tapaninpäivänä. Kirjoitan vielä lisää kunhan kotiudumme. Nyt vain nautin.
Blogi ja lapsettomuutemme on tullut tiensä päähän. Meidän kolmen matka jatkuu uusilla poluilla.
Poika otti parin viikon varaslähdön ja palkitsi neljän vuoden odotuksen Tapaninpäivänä. Kirjoitan vielä lisää kunhan kotiudumme. Nyt vain nautin.
Blogi ja lapsettomuutemme on tullut tiensä päähän. Meidän kolmen matka jatkuu uusilla poluilla.
tiistai 13. joulukuuta 2011
H-hetki lähestyy
En malttaisi millään odottaa. Minkä näköinen hän on? Onko hän rauhallinen, kiivasluonteinen vai jotain siltä väliltä? Mistä hän pitää? Onko hän pieni kopio isästään? Mahtaako kaikki uusi tuntua vain raskaalta vai osaanko myös nauttia vauva-arjesta?
Mitään lupauksia synnytyksen käynnistymisestä ei vielä ole. Kohdunsuu on tiukasti kiinni ja harjoitussupistuksiakin tulee vain harvakseltaan. Vauva on pää alaspäin ja jyllää ihan mahdottomasti joka päivä. Oma olotilani on sanalla sanoen raskas. Maha painaa keuhkoja ja vatsan yläosa tuntuu ahtaalta. Yöt ovat yhtä asennonvaihtoa, mutta levoton uni ei kuitenkaan väsytä. Jaksan yhä puuhastella päivät pitkät.
Tuntuu huimalta, että alle kuukauden päästä Hän on täällä.
Meidän syliesikoisemme.
Pakahdun jo nyt rakkaudesta.
Mitään lupauksia synnytyksen käynnistymisestä ei vielä ole. Kohdunsuu on tiukasti kiinni ja harjoitussupistuksiakin tulee vain harvakseltaan. Vauva on pää alaspäin ja jyllää ihan mahdottomasti joka päivä. Oma olotilani on sanalla sanoen raskas. Maha painaa keuhkoja ja vatsan yläosa tuntuu ahtaalta. Yöt ovat yhtä asennonvaihtoa, mutta levoton uni ei kuitenkaan väsytä. Jaksan yhä puuhastella päivät pitkät.
Tuntuu huimalta, että alle kuukauden päästä Hän on täällä.
Meidän syliesikoisemme.
Pakahdun jo nyt rakkaudesta.
tiistai 22. marraskuuta 2011
Ajatuksia sektiosta
Sain ylilääkärin lopullisen vahvistuksen synnytystapaan viimeisimmällä äitiyspolikäynnillä: sunnitellulla sektiolla mennään. Sektio tehdään rv39.
Kun aikanaan kornuraskauteni leikkauksen jälkeen kuulin operoineelta lääkäriltä, etten tule todennäköisesti koskaan synnyttämään alateitse, olin todella surullinen. Tuntui, että minulta vietiin taas yksi äitiyden mahdollisuus pois. Jäisin yhtä kokemusta köyhemmäksi, vaikka äidiksi joskus tulisinkin. Tuo suru hautautui kuitenkin lapsen menetyksen surun alle, enkä ehtinyt alkujärkytyksen jälkeen juurikaan ajattelemaan asiaa.
Asia kulki mukana alitajunnassa ja kun sitten vihdoin saimme tämän raskauden alulle, nousi synnytys heti mieleen. Kyselin alusta asti neuvolasta ja lääkäreiltä, kuka päättää ja milloin päätetään, miten tulen lapseni synnyttämään. Lähes kaikki sanoivat "aina pääsääntöisesti alateitse". Suurinosa oli sitä mieltä, ettei kohdun leikkaus tai esim. aiempi sektio vaikuta asiaan. Koko keskiraskauden pallottelin ajatuksiani edestakaisin ja yritin orientoitua sekä mahdolliseen sektioon että alatiesynnytykseen. Epätietoisuus ahdisti.
Sektiopäätös oli lopulta iso helpotus. Nyt tiedän mihin voin alkaa valmistautumaan. Tuntuu turvalliselta itseni kannalta, ettei kohdun kestävyyttä lähdetä testaamaan supistuksilla. Ja tuntuu turvalliselta myös lapsen kannalta, että se otetaan hallitusti ulos tähän maailmaan. En pelkää leikkauksia, leikkaussaleja enkä sairaaloita. Ymmärrän riskit, mutta luotan terveydenhuollon ammattilaisiin. Olen aina toipunut todella nopeasti operaatioista, ja kipukynnyksenikin on suht korkea. Leikkaushaavojen kanssa olen aina pärjännyt ilman masiivisia kipulääkeannoksia. Ratkaisu tuntuu kaikinpuolin hyvältä.
Sektion ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan kovin luonnonmukainen tapa saattaa lapsi tähän maailmaan. Mutta toisaalta, meidän lapsemme kohdalla sana "luomu" on muutenkin aika kaukaa haettua... On käytetty hormooneja, on leikattu epäkesko munanjohdin pois ja ommeltu vähän kohtulihasta, on yritetty ja petytty, on siitetty lapsi laboratorion maljalla, pidetty alkiota useita kuukausia pakkasessa ja lopulta istutettu se kohtuuni karussa klinikkaympäristössä.
Kauniiksi sektion tekee ajatuksissani se, että isä saa ainutlaatuisen mahdollisuuden omia vastasyntyneen itselleen. Kun itse tulen viettämään aikaa leikkaussalissa ja heräämössä, saa isä tutustua lapseensa omassa rauhassa. Lapsemme ensihetket tässä maailmassa saattavat hyvinkin kulua isän rintaa vasten, turvallisessa ja vahvassa sylissä. Ihana, liikuttava ajatus.
Ainoa negatiivinen asia, joka kummittelee mielessä, on leikkaushistoriani. Kuinka monta leikkauksien tuomaa arpea kohtuni vielä kestää? Olisi kamalaa, jos emme saisi tämän jälkeen enää yrittää lasta, vain sen takia, ettei kroppani kestä.
Seuraavaksi jännäillään sektiopäiväpäätöstä. Hassua saada tietää kauan odotetun lapsensa syntymäpäivä etukäteen. On myös hieman outoa ravata erityisseurannassa äitiyspolilla, vaikka oma olotila on mitä parhain. Murunen kasvaa edelleen keskikäyrillä ja melskaa masussa vimmatusti. Mistään ei kivistä, liikkuminen on helppoa ja pitkät lenkit kuuluvat yhä päiväohjelmaani. Silti polilla kehoitetaan koko ajan seuraamaan kohdun tuntemuksia. Sairaalaan pitää lähteä heti, jos operoidulla puolella on epätavallisia tuntemuksia.
Vajaan kahden viikon päästä alkava äitiysloma tulee varmasti tarpeeseen. Energinen työminäni saa väistyä ja voin keskittyä vain yhteen asiaan - äitiyteen.
Muumi rv33
Kun aikanaan kornuraskauteni leikkauksen jälkeen kuulin operoineelta lääkäriltä, etten tule todennäköisesti koskaan synnyttämään alateitse, olin todella surullinen. Tuntui, että minulta vietiin taas yksi äitiyden mahdollisuus pois. Jäisin yhtä kokemusta köyhemmäksi, vaikka äidiksi joskus tulisinkin. Tuo suru hautautui kuitenkin lapsen menetyksen surun alle, enkä ehtinyt alkujärkytyksen jälkeen juurikaan ajattelemaan asiaa.
Asia kulki mukana alitajunnassa ja kun sitten vihdoin saimme tämän raskauden alulle, nousi synnytys heti mieleen. Kyselin alusta asti neuvolasta ja lääkäreiltä, kuka päättää ja milloin päätetään, miten tulen lapseni synnyttämään. Lähes kaikki sanoivat "aina pääsääntöisesti alateitse". Suurinosa oli sitä mieltä, ettei kohdun leikkaus tai esim. aiempi sektio vaikuta asiaan. Koko keskiraskauden pallottelin ajatuksiani edestakaisin ja yritin orientoitua sekä mahdolliseen sektioon että alatiesynnytykseen. Epätietoisuus ahdisti.
Sektiopäätös oli lopulta iso helpotus. Nyt tiedän mihin voin alkaa valmistautumaan. Tuntuu turvalliselta itseni kannalta, ettei kohdun kestävyyttä lähdetä testaamaan supistuksilla. Ja tuntuu turvalliselta myös lapsen kannalta, että se otetaan hallitusti ulos tähän maailmaan. En pelkää leikkauksia, leikkaussaleja enkä sairaaloita. Ymmärrän riskit, mutta luotan terveydenhuollon ammattilaisiin. Olen aina toipunut todella nopeasti operaatioista, ja kipukynnyksenikin on suht korkea. Leikkaushaavojen kanssa olen aina pärjännyt ilman masiivisia kipulääkeannoksia. Ratkaisu tuntuu kaikinpuolin hyvältä.
Sektion ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan kovin luonnonmukainen tapa saattaa lapsi tähän maailmaan. Mutta toisaalta, meidän lapsemme kohdalla sana "luomu" on muutenkin aika kaukaa haettua... On käytetty hormooneja, on leikattu epäkesko munanjohdin pois ja ommeltu vähän kohtulihasta, on yritetty ja petytty, on siitetty lapsi laboratorion maljalla, pidetty alkiota useita kuukausia pakkasessa ja lopulta istutettu se kohtuuni karussa klinikkaympäristössä.
Kauniiksi sektion tekee ajatuksissani se, että isä saa ainutlaatuisen mahdollisuuden omia vastasyntyneen itselleen. Kun itse tulen viettämään aikaa leikkaussalissa ja heräämössä, saa isä tutustua lapseensa omassa rauhassa. Lapsemme ensihetket tässä maailmassa saattavat hyvinkin kulua isän rintaa vasten, turvallisessa ja vahvassa sylissä. Ihana, liikuttava ajatus.
Ainoa negatiivinen asia, joka kummittelee mielessä, on leikkaushistoriani. Kuinka monta leikkauksien tuomaa arpea kohtuni vielä kestää? Olisi kamalaa, jos emme saisi tämän jälkeen enää yrittää lasta, vain sen takia, ettei kroppani kestä.
Seuraavaksi jännäillään sektiopäiväpäätöstä. Hassua saada tietää kauan odotetun lapsensa syntymäpäivä etukäteen. On myös hieman outoa ravata erityisseurannassa äitiyspolilla, vaikka oma olotila on mitä parhain. Murunen kasvaa edelleen keskikäyrillä ja melskaa masussa vimmatusti. Mistään ei kivistä, liikkuminen on helppoa ja pitkät lenkit kuuluvat yhä päiväohjelmaani. Silti polilla kehoitetaan koko ajan seuraamaan kohdun tuntemuksia. Sairaalaan pitää lähteä heti, jos operoidulla puolella on epätavallisia tuntemuksia.
Vajaan kahden viikon päästä alkava äitiysloma tulee varmasti tarpeeseen. Energinen työminäni saa väistyä ja voin keskittyä vain yhteen asiaan - äitiyteen.
Muumi rv33
perjantai 21. lokakuuta 2011
Asioilla on tapana järjestyä
Viime kuukausien epätietoisuus alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, palaset loksahtelevat kuin itsestään paikoilleen.
Olen saamassa tuuraajan yritykseeni. Itse asiassa minulla on jopa varaa valita kahdesta hyvästä ehdokkaasta. Työt - checked.
Eilen sain äitiyspakkauksen. Voi ihme, miten valtava se oli! Hieno kädenojennus yhteiskunnalta.
Äitiyspäivärahapäätös tuli myös. Talous - checked.
Sokerirasitustestissä ei ilmennyt mitään hälyyttävää, vaikka kärsinkin lievästä hypoglykemiasta. Terveys - checked.
Kontrollikäynti äitiyspolilla vahvisti suunnitellun sektion. Voin vihdoin alkaa asennoitua tulevaan synnytykseen. Nyt jännäillään saadaanko sektiopäivä 2012 puolelle vai vietämmekö hieman erilaista uutta vuotta. Synnytys - checked.
Ja tärkein: Murusella on edelleen kaikki hyvin. Kasvaa keskikäyrien ylärajoilla ja liikkuu aktiivisesti. Ja kirsikkana kakussa saimme tietää sukupuolen samalla, kun kohtuni tilannetta tarkasteltiin. Vehkeet näkyivät niin selvästi, ettei erehdyksen vaaraa taida olla :) Pieni rakas poikamme!
Ihmeellistä kuinka hyvin asiat voivat olla. Onnellisuuden tunne on pelottavan suuri. Vajaa vuosi sitten tuntui, että koko maailma kaatuu - ja kaatuikin hetkeksi. Ja nyt olemme tässä, uuden edessä. Välillä tuntuu, että katselen jonkun toisen elämää ja kuvittelen kaiken. Silloin Murunen potkaisee niin lujaa, että sisuskalut tuntuvat vaihtavan paikkaa. Hymyilen ja tajuan, että kaikki on tässä ja nyt.
Olen saamassa tuuraajan yritykseeni. Itse asiassa minulla on jopa varaa valita kahdesta hyvästä ehdokkaasta. Työt - checked.
Eilen sain äitiyspakkauksen. Voi ihme, miten valtava se oli! Hieno kädenojennus yhteiskunnalta.
Äitiyspäivärahapäätös tuli myös. Talous - checked.
Sokerirasitustestissä ei ilmennyt mitään hälyyttävää, vaikka kärsinkin lievästä hypoglykemiasta. Terveys - checked.
Kontrollikäynti äitiyspolilla vahvisti suunnitellun sektion. Voin vihdoin alkaa asennoitua tulevaan synnytykseen. Nyt jännäillään saadaanko sektiopäivä 2012 puolelle vai vietämmekö hieman erilaista uutta vuotta. Synnytys - checked.
Ja tärkein: Murusella on edelleen kaikki hyvin. Kasvaa keskikäyrien ylärajoilla ja liikkuu aktiivisesti. Ja kirsikkana kakussa saimme tietää sukupuolen samalla, kun kohtuni tilannetta tarkasteltiin. Vehkeet näkyivät niin selvästi, ettei erehdyksen vaaraa taida olla :) Pieni rakas poikamme!
Ihmeellistä kuinka hyvin asiat voivat olla. Onnellisuuden tunne on pelottavan suuri. Vajaa vuosi sitten tuntui, että koko maailma kaatuu - ja kaatuikin hetkeksi. Ja nyt olemme tässä, uuden edessä. Välillä tuntuu, että katselen jonkun toisen elämää ja kuvittelen kaiken. Silloin Murunen potkaisee niin lujaa, että sisuskalut tuntuvat vaihtavan paikkaa. Hymyilen ja tajuan, että kaikki on tässä ja nyt.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Ahdistus
Miksei tässä julmassa pelissä ole "kaverille kanssa" korttia? Saisi valita edes yhden kaverin mukaansa, kun onni osuu kohdalle. Ei tarvitsisi katsoa neuvottomana kuinka kuilu välissämme kasvaa. Yrittää sanoa jotain kannustavaa sille puolelle, jossa oli vielä hetki sitten itsekin. Mennä sanattomaksi ja tietää samalla etteivät mitkään sanat auta.
Muistan liian hyvin. Ahdistaa.
Muistan liian hyvin. Ahdistaa.
perjantai 7. lokakuuta 2011
Kohti viimeistä kolmannesta
Loppusuora häämöttää. Jos Murunen päättäisi syntyä nyt (rv28), sillä olisi mahdollisuudet selvitä. Seuraavan kuukauden aikana vauvan pitäisi ottaa hurja kasvuspurtti, joka tarkoittanee myös mahan kasvua. Nyt masu on vielä sellainen sievä, pienehkö kumpu. Omasta mielestäni jo aika iso, mutta kaikki ulkopuoliset päivittelevät "onpas se vielä pieni viikkoihin nähden". Jännityksellä odotan millaisiin mittasuhteisiin tulen paisumaan loppuraskauden aikana.
Kerätyt lähes 10 kg ovat alkaneet tuntumaan kropassa. Jalat ovat iltaisin valtavan turvoksissa ja pari viikkoa olen kärsinyt myös issiaskivusta toisessa pakarassa. Mitä enemmän seison ja liikun päivän aikana, sen ankarammin pakara vihottelee illalla. Välillä tuntuu, että kipu vie melkein jalat alta. Onkohan tuohon mitään lievityskeinoa? Hierominenkaan ei oikein onnistu, kun mahallaan on vaikea maata. Yöt ovat levottomia. Heräilen vähän väliä ja vaihdan asentoa yhtenään. Tästä se tukala olo varmaan pikkuhiljaa alkaa.
En kuitenkaan valita - olen vain hurjan onnellinen kasvavasta mahasta ja sen sisällä vahvistuvasta Murusesta. Liikkeet tuntuvat päivittäin hurjana möyrintänä ja muljahduksina mahassa. Vauvan päivärytmi on aika selkeä liikkeiden perusteella. Aamuisin ja iltaisin on selvästi aktiivisimmat hetket.
Viimeisimmän neuvolakäynnin jälkeen sain määräyksen aloittaa rautakuurin. Koko alkuraskauden hienoissa lukemissa ollut hemoglobiini on romahtanut lähelle 100. Terkkari ihmetteli etten ole tuntenut suurampaa väsymystä, kun lukema oli jo sen verran alhainen. Kyseli myös, olenko jo hidastanut elämäntahtia. Siis häh? Pitäisikö? Ja miten sen tekisin? Olen yrittäjä ja käyn kuutena päivänä viikossa töissä. En voi jäädä kotiin lepäilemään tai lyhentää työpäivää. Koirat vaativat myös osansa ja käyn edelleen 1-2 h lenkillä joka päivä. Hyvin olen jaksanut ja toivottavasti jaksan vielä seuraavat pari kuukautta ennen kuin äitiysloma koittaa.
Pian on myös neuvolan perhevalmennusten aika. Haluan mennä kuulemaan ne kerrat joissa puhutaan synnytyksestä ja imetyksestä. Muut aiheet tuntuivat vähän - hmm, miten sen nyt sanoisi - yleiseltä lässytykseltä. Vai olenkohan vain ennakkoluuloinen? Miten te muut olette kokeneet perhevalmennusten sisällön - onko valmennukset hyödyllisiä?
Kerätyt lähes 10 kg ovat alkaneet tuntumaan kropassa. Jalat ovat iltaisin valtavan turvoksissa ja pari viikkoa olen kärsinyt myös issiaskivusta toisessa pakarassa. Mitä enemmän seison ja liikun päivän aikana, sen ankarammin pakara vihottelee illalla. Välillä tuntuu, että kipu vie melkein jalat alta. Onkohan tuohon mitään lievityskeinoa? Hierominenkaan ei oikein onnistu, kun mahallaan on vaikea maata. Yöt ovat levottomia. Heräilen vähän väliä ja vaihdan asentoa yhtenään. Tästä se tukala olo varmaan pikkuhiljaa alkaa.
En kuitenkaan valita - olen vain hurjan onnellinen kasvavasta mahasta ja sen sisällä vahvistuvasta Murusesta. Liikkeet tuntuvat päivittäin hurjana möyrintänä ja muljahduksina mahassa. Vauvan päivärytmi on aika selkeä liikkeiden perusteella. Aamuisin ja iltaisin on selvästi aktiivisimmat hetket.
Viimeisimmän neuvolakäynnin jälkeen sain määräyksen aloittaa rautakuurin. Koko alkuraskauden hienoissa lukemissa ollut hemoglobiini on romahtanut lähelle 100. Terkkari ihmetteli etten ole tuntenut suurampaa väsymystä, kun lukema oli jo sen verran alhainen. Kyseli myös, olenko jo hidastanut elämäntahtia. Siis häh? Pitäisikö? Ja miten sen tekisin? Olen yrittäjä ja käyn kuutena päivänä viikossa töissä. En voi jäädä kotiin lepäilemään tai lyhentää työpäivää. Koirat vaativat myös osansa ja käyn edelleen 1-2 h lenkillä joka päivä. Hyvin olen jaksanut ja toivottavasti jaksan vielä seuraavat pari kuukautta ennen kuin äitiysloma koittaa.
Pian on myös neuvolan perhevalmennusten aika. Haluan mennä kuulemaan ne kerrat joissa puhutaan synnytyksestä ja imetyksestä. Muut aiheet tuntuivat vähän - hmm, miten sen nyt sanoisi - yleiseltä lässytykseltä. Vai olenkohan vain ennakkoluuloinen? Miten te muut olette kokeneet perhevalmennusten sisällön - onko valmennukset hyödyllisiä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)