Kiitos kommentoijat! On kiva kuulla, että joku jaksaa vielä lukea blogia, vaikka aihepiiri on muuttumassa synkästä lapsettomuudesta valoisampaan odotukseen. Itse jätin melkein poikkeuksetta odotusblogit lukematta, kun omat hoidot olivat käynnissä ja epäonnistumiset masensivat elämää. Lapsettomana sitä ei vaan aina jaksa lukea muiden onnesta.
Mietin asiaa tarkemmin, ja tuntuu, että yksi syy miksi blogista irtipäästäminen on niin vaikeaa, on kanssablogaajat. Tuntuu hurjalta ajatukselta irrottautua blogimaailmasta kokonaan. Haluan yhä lukea ja kuulla, mitä vertaistuelle kuuluu - niin yhä lapsettomille kuin niillekin, joita on onnistanut. Blogiystävyys on vähän niin kuin tosi elämänkin ystävät; ei niitä noin vaan taakseen halua jättää.
Kuitenkin pysyn kannassani, enkä tule jakamaan täällä jokaista raskauden käännettä. Kirjoitan raskauden aikana, jos siltä tuntuu. Jos sanottavaa ei löydy, blogi hiljenee ja päättyy itsekseen. Antaa asioiden tapahtua. Tämä ei tietenkään poista sitä ettenkö yhä seuraisi teidän muiden blogeja. Ja viimeistään tammikuussa tulen toivottavasti kertomaan pitkän matkamme lopputuloksen. Siihen on viimeistään hyvä päättää.
***
Tänään kävimme NT-ultrassa, jossa kaikki hyvin. Viikkoja 13+3 vastaava sikiö heilutteli meille pienenpieniä sormiaan ja monotti kohdunseinää kauniilla, pitkällä jalkaterällään. Raskausviikot tarkentuivat reilu viikon eteenpäin (12+0 --> 13+3), aivan kuten olen itsekin koko ajan laskenut. Nyt on vihdoin oikea LA merkittynä äitiyskorttiinkin.
Olisiko jo aika uskaltaa olla raskaana. Ihan rehellisesti, uskoa itsekin. Kaikkea voi vielä sattua, mutta riskialttein aika on nyt ohitettu ja olen nähnyt omin silmin, että kohdussani kasvaa voimakas lapsenalku, jolla on tällä hetkellä kaikki edellytykset kehittyä normaalisti.
Kaunista kesän jatkoa!
t. Muumimamma :-)
maanantai 11. heinäkuuta 2011
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Muutoksia
Olen muuttumassa. Huomaan katsovani pikkuvauvoja. Sellaisia aivan pieniä, vasta muutaman viikon vanhoja. Ennen käänsin katseen nopeasti pois ja nielaisin. Nyt jään katsomaan, herkistymään ja hymyilemään sisäänpäin. Muiden vauvamahoista olen edelleen kateellinen ja hieman ärsyyntynyt. Mutta pikkuvauvat saavat jotain läikähtämään sydämessä. Sinänsä outoa, sillä en ole koskaan pitänyt aidosti muiden vauvoista (lukuunottamatta siskojeni lapsia). En ole lapsirakas, enkä jaksa ihastella vieraiden lasten edesottamuksia. Tämä piirre on aina ollut minussa, jo ennen lapsettomuutta. Lapsettomuus on varmasti vain vahvistanut sitä.
Viikon päästä raskauden ensimmäinen kolmannes päättyy. Pitäisi uskaltaa alkaa suunnittelemaan tulevaa ja kertoa raskaudesta tutuille. En tiedä olenko valmis. Jotenkin odotan vain koko ajan, että maha alkaisi näkyä. Tarvitsen konkreettisen todisteen, jonka myötä voisin avautua. Huomaan myös, että odotan vauvaa luoksemme. En odota plussaa, en raskautta, vaan ihan oikeaa ihmistä. Millainen hänestä tuleekaan? Hämmentävä ja ihmeellinen ajatus!
Koko ajan vahvistuu myös tunne siitä, että tämä blogi pitäisi päättää. Haluan päästää irti lapsettomuuden taakasta, vaikka tiedänkin, ettei se tule koskaan täysin katoamaan. Fyysiset ja henkiset arvet tulevat aina muistuttamaan koetusta matkasta. Samoin se, miten nykyään ajattelen asioista. Olen aivan toinen nainen, kuin ennen vuotta 2007, jolloin aloitimme yrityksen. Vaikeudet ovat hitsanneet minut ja mieheni vahvaksi pariksi. Tuntuu, että rakastan miestäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Suru on tehnyt minusta nöyremmän. En väitä olevani lapsettomuuteni vuoksi parempi kuin muut, mutta olen parempi kuin entinen minäni. En ota pieniä vastoinkäymisiä enää niin raskaasti, enkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Siinä mielessä arvostan itseäni enemmän kuin aiemmin. Nyt kun oppisin vielä luottamaan siihen, että tätä onnea ei viedä meiltä pois. Sitten olen kaikkine arpinenikin tyytyväinen.
Jos saisin näin jälkikäteen valita, en tietenkään valitsisi lapsettomuuden tietä enkä sitä surun määrää, joka matkalla on koettu. Nyt on kuitenkin helppo sanoa, että en ole enää niin pahoillani ja itsesäälin vallassa kaikesta tapahtuneesta. Pahoja asioita tapahtuu. Kaikille. Sille ei vain voi mitään. Elämä on epäreilu ja maailma tyly. Surun hetkellä kyselin, onko kaikella paskalla jokin tarkoitus; kasvattaa meitä ihmisinä, koetella kestävyyttämme, kiusata, rangaista... En koskaan löytänyt vastausta, enkä löydä sitä nytkään. Olen vain oppinut hyväksymään, että asioita tapahtuu. Halusit tai et.
En tietenkään olisi halunnut menettää enkelilapsiamme enkä itkeä niin paljon kuin olen itkenyt. Mutta jos se kaikki piti kokea päästäksemme tähän pisteeseen, niin kestän sen. Voi kunpa vain olisimme silloin tienneet, että kaikki päättyy vielä joskus hyvin. Olisimme jaksaneet hitusen paremmin.
Blogin kohtalo? Se jääköön avoimeksi. Skeptinen lapseton minussa käskee pitämään takaportin avoinna. Kaikkihan voi vielä mennä pieleen, ja silloin tarvitsen paikan, jossa voin purkaa tunteitani. Onnellinen odottaja minussa haluaisi pistää kaikelle pisteen, lopettaa blogin. Saa nähdä. Odotetaan vielä hetki.
Viikon päästä raskauden ensimmäinen kolmannes päättyy. Pitäisi uskaltaa alkaa suunnittelemaan tulevaa ja kertoa raskaudesta tutuille. En tiedä olenko valmis. Jotenkin odotan vain koko ajan, että maha alkaisi näkyä. Tarvitsen konkreettisen todisteen, jonka myötä voisin avautua. Huomaan myös, että odotan vauvaa luoksemme. En odota plussaa, en raskautta, vaan ihan oikeaa ihmistä. Millainen hänestä tuleekaan? Hämmentävä ja ihmeellinen ajatus!
Koko ajan vahvistuu myös tunne siitä, että tämä blogi pitäisi päättää. Haluan päästää irti lapsettomuuden taakasta, vaikka tiedänkin, ettei se tule koskaan täysin katoamaan. Fyysiset ja henkiset arvet tulevat aina muistuttamaan koetusta matkasta. Samoin se, miten nykyään ajattelen asioista. Olen aivan toinen nainen, kuin ennen vuotta 2007, jolloin aloitimme yrityksen. Vaikeudet ovat hitsanneet minut ja mieheni vahvaksi pariksi. Tuntuu, että rakastan miestäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Suru on tehnyt minusta nöyremmän. En väitä olevani lapsettomuuteni vuoksi parempi kuin muut, mutta olen parempi kuin entinen minäni. En ota pieniä vastoinkäymisiä enää niin raskaasti, enkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Siinä mielessä arvostan itseäni enemmän kuin aiemmin. Nyt kun oppisin vielä luottamaan siihen, että tätä onnea ei viedä meiltä pois. Sitten olen kaikkine arpinenikin tyytyväinen.
Jos saisin näin jälkikäteen valita, en tietenkään valitsisi lapsettomuuden tietä enkä sitä surun määrää, joka matkalla on koettu. Nyt on kuitenkin helppo sanoa, että en ole enää niin pahoillani ja itsesäälin vallassa kaikesta tapahtuneesta. Pahoja asioita tapahtuu. Kaikille. Sille ei vain voi mitään. Elämä on epäreilu ja maailma tyly. Surun hetkellä kyselin, onko kaikella paskalla jokin tarkoitus; kasvattaa meitä ihmisinä, koetella kestävyyttämme, kiusata, rangaista... En koskaan löytänyt vastausta, enkä löydä sitä nytkään. Olen vain oppinut hyväksymään, että asioita tapahtuu. Halusit tai et.
En tietenkään olisi halunnut menettää enkelilapsiamme enkä itkeä niin paljon kuin olen itkenyt. Mutta jos se kaikki piti kokea päästäksemme tähän pisteeseen, niin kestän sen. Voi kunpa vain olisimme silloin tienneet, että kaikki päättyy vielä joskus hyvin. Olisimme jaksaneet hitusen paremmin.
Blogin kohtalo? Se jääköön avoimeksi. Skeptinen lapseton minussa käskee pitämään takaportin avoinna. Kaikkihan voi vielä mennä pieleen, ja silloin tarvitsen paikan, jossa voin purkaa tunteitani. Onnellinen odottaja minussa haluaisi pistää kaikelle pisteen, lopettaa blogin. Saa nähdä. Odotetaan vielä hetki.
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Neuvolalääkärillä
Ultrassa sätki ja vipelsi viikkoja 9+2 vastaava alkio, jolla oli jo pienet käsien ja jalkojen alut näkyvillä. Lääkäri nauroi alkion jytäilylle. Itse tiputtelin onnen ja helpotuksen kyyneliä.
Seuraava etappi on nt-/np-ultra. Veriseulan jätämme väliin, sillä emme koe sen antavan tarpeeksi luotettavaa ja painavaa lisätietoa sikiön terveydentilasta. Emme myöskään halua mahdollista turhaa huolta murehdittavaksi, jos tulos keikkuu raja-arvoilla. Jos niskaturvotus on huomattava, arvioimme tilanteen uudelleen. Muussa tapauksessa jatkamme eteenpäin uskoen ja toivoen, että saamme tästä raskaudesta elävän ja terveen lapsen syliin saakka.
Miten te muut olette toimineet sikiöseulontojen suhteen?
Toivon, että uskallan kohta palata ajatuksissani hetkeksi myös taaksepäin. Lapsettomuus on tuonut elämäämme surua, murhetta ja synkkiä ajatuksia. Mutta toisaalta uskon, että siitä on seurannut jotain arvokastakin. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin lisää.
Tämä blogi ei tule jatkumaan odotusblogina, eikä ainakaan vauvablogina. Jos (tekisi mieli sanoa kun) pääsemme turvallisemmille vesille ja jatkuva menettämisen pelko alkaa hellittämään, lopetan blogin kirjoittamisen. Nyt haluan vielä purkaa tunteitani tänne.
Lapsettomuus on vielä 100% läsnä.
Seuraava etappi on nt-/np-ultra. Veriseulan jätämme väliin, sillä emme koe sen antavan tarpeeksi luotettavaa ja painavaa lisätietoa sikiön terveydentilasta. Emme myöskään halua mahdollista turhaa huolta murehdittavaksi, jos tulos keikkuu raja-arvoilla. Jos niskaturvotus on huomattava, arvioimme tilanteen uudelleen. Muussa tapauksessa jatkamme eteenpäin uskoen ja toivoen, että saamme tästä raskaudesta elävän ja terveen lapsen syliin saakka.
Miten te muut olette toimineet sikiöseulontojen suhteen?
Toivon, että uskallan kohta palata ajatuksissani hetkeksi myös taaksepäin. Lapsettomuus on tuonut elämäämme surua, murhetta ja synkkiä ajatuksia. Mutta toisaalta uskon, että siitä on seurannut jotain arvokastakin. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin lisää.
Tämä blogi ei tule jatkumaan odotusblogina, eikä ainakaan vauvablogina. Jos (tekisi mieli sanoa kun) pääsemme turvallisemmille vesille ja jatkuva menettämisen pelko alkaa hellittämään, lopetan blogin kirjoittamisen. Nyt haluan vielä purkaa tunteitani tänne.
Lapsettomuus on vielä 100% läsnä.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Uusi blogipohja
Kivikkoinen, harmaa polkumme on muuttumassa astetta helpommaksi kulkea. Uuden polun reunoilla kukkii kukat ja loistaa värit.
------
Ensimmäinen neuvolakäynti on takana ja ilokseni pääsen neuvolalääkärin vastaanotolle jo perjantaina. Lääkärikäynnillä tehdään alkuraskauden ultraus. Jännittää ihan hirveästi, onko kaikki mahassa edelleen hyvin. Tai ei jännitä, pelottaa. Onneksi perjantai on pian.
Neuvolakäynnistä ei paljon käteen jäänyt. Yleistä lässytystä terveellisestä ruokavaliosta, liikunnan tarpeellisuudesta ja muista itsestäänselvyyksistä. Lapsettomuustaustastamme käytiin seuraava keskustelu:
Terkka: "Miten olet jaksanut hoitojen aikana? Oli varmasti raskasta aikaa."
Minä: "Mitä pidemmälle edettiin, sen helpommaksi koin lapsettomuuden käsittelyn yleisellä tasolla. Alkuaika oli melkoista shokkia, kun tajusi ettei lapsen saaminen ole meille helppoa."
Terkka: "Niin, usein ne positiiviset ajatukset auttavat... monissa asioissa, näissäkin..."
Minä mielessäni: "Jep, jep. Rennosti vaan ja positiivisia ajatuksia. Kyllä se plussa sieltä tulee. Vittu joo, pitikö tämäkin taas kerran kuulla."
Minä: "No, sen on ainakin tästä taipaleesta oppinut, että omilla ajatuksilla ja teoilla ei voi mitenkään vaikuttaa näiden asioiden kulkuun."
Neuvolakorttiin merkittiin karusti: 4. raskaus / 0 syntynyttä lasta. Repeytyneen kohdun ompelu kirjattiin ylös, sillä sen myötä saatamme joutua suunniteltuun sektioon, jos raskaus etenee loppuun saakka. Nyt pitäisi myös päättää haluammeko sikiöseulontoihin. Ja verikokeessakin pitäisi käydä testauttamassa vesirokon vasta-aineet.
Huh... Jotenkin kaiken pohtiminen ja tekeminen tuntuu nyt todella raskaalta. En uskalla heittäytyä vieläkään raskaana olevan rooliin ja suunnitella tulevaa.
Kun nyt vain saisimme tietää, että alkiomme sydän yhä sykkii.
------
Ensimmäinen neuvolakäynti on takana ja ilokseni pääsen neuvolalääkärin vastaanotolle jo perjantaina. Lääkärikäynnillä tehdään alkuraskauden ultraus. Jännittää ihan hirveästi, onko kaikki mahassa edelleen hyvin. Tai ei jännitä, pelottaa. Onneksi perjantai on pian.
Neuvolakäynnistä ei paljon käteen jäänyt. Yleistä lässytystä terveellisestä ruokavaliosta, liikunnan tarpeellisuudesta ja muista itsestäänselvyyksistä. Lapsettomuustaustastamme käytiin seuraava keskustelu:
Terkka: "Miten olet jaksanut hoitojen aikana? Oli varmasti raskasta aikaa."
Minä: "Mitä pidemmälle edettiin, sen helpommaksi koin lapsettomuuden käsittelyn yleisellä tasolla. Alkuaika oli melkoista shokkia, kun tajusi ettei lapsen saaminen ole meille helppoa."
Terkka: "Niin, usein ne positiiviset ajatukset auttavat... monissa asioissa, näissäkin..."
Minä mielessäni: "Jep, jep. Rennosti vaan ja positiivisia ajatuksia. Kyllä se plussa sieltä tulee. Vittu joo, pitikö tämäkin taas kerran kuulla."
Minä: "No, sen on ainakin tästä taipaleesta oppinut, että omilla ajatuksilla ja teoilla ei voi mitenkään vaikuttaa näiden asioiden kulkuun."
Neuvolakorttiin merkittiin karusti: 4. raskaus / 0 syntynyttä lasta. Repeytyneen kohdun ompelu kirjattiin ylös, sillä sen myötä saatamme joutua suunniteltuun sektioon, jos raskaus etenee loppuun saakka. Nyt pitäisi myös päättää haluammeko sikiöseulontoihin. Ja verikokeessakin pitäisi käydä testauttamassa vesirokon vasta-aineet.
Huh... Jotenkin kaiken pohtiminen ja tekeminen tuntuu nyt todella raskaalta. En uskalla heittäytyä vieläkään raskaana olevan rooliin ja suunnitella tulevaa.
Kun nyt vain saisimme tietää, että alkiomme sydän yhä sykkii.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Rv 8+1
Oireita vihdoin havaittavissa. Rinnat ovat muuttuneet sivuilta aroiksi ja hieman turvonneet. Vatsa on iltaisin todella turvoksissa, ja uusimpana tulokkaana flunssa, joka iski aivan puun takaa. En muista koska olen viimeksi sairastanut. Nyt haluan siis hyvällä syyllä pitää flunssaa yhtenä raskausoireena. Voihan se olla sattumaakin, että flunssa tuli juuri nyt, mutta minulle se kelpaa mainiosti oireeksi - oljenkorrekseni :)
Varasin ajan neuvolaankin jo. Oireista, äitiyskortista, varhaisultrakuvasta ja neuvola-ajasta huolimatta on vaikea muistaa olevansa raskaana. Jotenkin se sana ei vain istu suuhuni enkä osaa edelleenkään nauttia tilanteesta.
Minä + Raskaana = Ei tunnu todelliselta.
Odotan seuraavaa ultraa - joka taitaa olla nt-/np-ultra - kuin kuuta nousevaa. Haluan nähdä omin silmin, että sisälläni todella on elämää. Haluan, erottaa vauvamme ääriviivat ultrakuvasta. Haluan nähdä sen kauniisti tuikkivan tähden taas. Kaipaan jotain konkreettista todistetta raskaudestani. Ja ennen kaikkea haluaisin, että myös mieheni näkisi vihdoin omin silmin Murusemme.
Voi kunpa kaikki olisi hyvin, vaikka äiti sairastaakin, on väsynyt ja kiukkuinen, ja pelkää taas kuvitelleensa kaiken.
Varasin ajan neuvolaankin jo. Oireista, äitiyskortista, varhaisultrakuvasta ja neuvola-ajasta huolimatta on vaikea muistaa olevansa raskaana. Jotenkin se sana ei vain istu suuhuni enkä osaa edelleenkään nauttia tilanteesta.
Minä + Raskaana = Ei tunnu todelliselta.
Odotan seuraavaa ultraa - joka taitaa olla nt-/np-ultra - kuin kuuta nousevaa. Haluan nähdä omin silmin, että sisälläni todella on elämää. Haluan, erottaa vauvamme ääriviivat ultrakuvasta. Haluan nähdä sen kauniisti tuikkivan tähden taas. Kaipaan jotain konkreettista todistetta raskaudestani. Ja ennen kaikkea haluaisin, että myös mieheni näkisi vihdoin omin silmin Murusemme.
Voi kunpa kaikki olisi hyvin, vaikka äiti sairastaakin, on väsynyt ja kiukkuinen, ja pelkää taas kuvitelleensa kaiken.
maanantai 30. toukokuuta 2011
Oireettomuuutta ja pohdintaa
Kokonaisvaltainen oireettomuus jatkuu. Tuntuu ihmeelliseltä, että sisälläni sykkii pieni elämänalku ja minä en tunne mitään. Jos hakemalla haen jotain viitteitä raskausoireista, niin väsymys on ainoa, jonka voin allekirjoittaa. Plussan ja ultran välillä olin useana päivänä täysin voimaton. Nyt samanlaisia päiviä ei enää ole, vaikka iltaisin simahdankin jo yhdeksän pintaan sohvalle :)
Zumenon-annosta aletaan pienentää jo tällä viikolla ja lopetus tapahtuu rv9. Lugeja jatkan niin, että rv9 annos puolitetaan ja rv10 lopetan lääkkeet kokonaan. Olen tyytyväinen, että hoitava lääkärimme ei kuulu siihen koulukuntaan, joka käskee lopettamaan tukilääkityksen heti plussaan. Minulla on luonnostaan tavattoman ohut limakalvo, joten tuntuu hyvältä käyttää lääkkeitä vielä hetki.
Varhaisultran tehnyt lääkäri laski raskausviikot hieman eritavalla kuin lapsettomuuspolin kätilö (silloin kun varasin aikaa varhaisultraan). Alkiomme on aina pakastettu tai siirretty kolmantena päivänä punktiosta. Lääkärin mielestä siirtopäivä on siis rv 2+3. Kätilö laski siirtopäiväksi 2+2. Kätilö perusteli laskentaansa sillä, että yleisen käytännön mukaan laskutapa on tuo 2+2. Ultrapäivänä alkio vastasi kokonsa perusteella viikkoja 6+2. Lääkäri laski viikot 6+4 ja kätilön laskutavan mukaan ultrapäivänä raskausviikkoja oli kasassa 6+3. Kumpi on oikeassa?
Kertokaahan, kuinka teillä on laskettu viikot?
Siskoni on joskus sanonut kolmen lapsen kokemuksella, että raskauden kyllä aavistaa ja tuntee sisimmässään. Minä en uskaltanut aavistaa. Pelkäsin vain pahinta. Nyt jälkikäteen ajateltuna saatoin kuitenkin jollain tasolla tuntea tärpin tapahtuneen. 2-3 päivää siirrosta tajusin yöllä vuotavani kirkasta limaa. Se ei ollut perinteistä lugesotkua. Luulin, että aloin vuotamaan verta - sellainen hulahdus housuissa kävi. Piti oikein nousta ylös tarkistamaan tilanne. Sama toistui seuraavana yönä, hieman lievempänä. Uskon, että kyseessä oli kiinnittymisvuoto. Ajoitus ainakin täsmäisi. Noina hetkinä heräsi toivo, vaikken uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.
Zumenon-annosta aletaan pienentää jo tällä viikolla ja lopetus tapahtuu rv9. Lugeja jatkan niin, että rv9 annos puolitetaan ja rv10 lopetan lääkkeet kokonaan. Olen tyytyväinen, että hoitava lääkärimme ei kuulu siihen koulukuntaan, joka käskee lopettamaan tukilääkityksen heti plussaan. Minulla on luonnostaan tavattoman ohut limakalvo, joten tuntuu hyvältä käyttää lääkkeitä vielä hetki.
Varhaisultran tehnyt lääkäri laski raskausviikot hieman eritavalla kuin lapsettomuuspolin kätilö (silloin kun varasin aikaa varhaisultraan). Alkiomme on aina pakastettu tai siirretty kolmantena päivänä punktiosta. Lääkärin mielestä siirtopäivä on siis rv 2+3. Kätilö laski siirtopäiväksi 2+2. Kätilö perusteli laskentaansa sillä, että yleisen käytännön mukaan laskutapa on tuo 2+2. Ultrapäivänä alkio vastasi kokonsa perusteella viikkoja 6+2. Lääkäri laski viikot 6+4 ja kätilön laskutavan mukaan ultrapäivänä raskausviikkoja oli kasassa 6+3. Kumpi on oikeassa?
Kertokaahan, kuinka teillä on laskettu viikot?
Siskoni on joskus sanonut kolmen lapsen kokemuksella, että raskauden kyllä aavistaa ja tuntee sisimmässään. Minä en uskaltanut aavistaa. Pelkäsin vain pahinta. Nyt jälkikäteen ajateltuna saatoin kuitenkin jollain tasolla tuntea tärpin tapahtuneen. 2-3 päivää siirrosta tajusin yöllä vuotavani kirkasta limaa. Se ei ollut perinteistä lugesotkua. Luulin, että aloin vuotamaan verta - sellainen hulahdus housuissa kävi. Piti oikein nousta ylös tarkistamaan tilanne. Sama toistui seuraavana yönä, hieman lievempänä. Uskon, että kyseessä oli kiinnittymisvuoto. Ajoitus ainakin täsmäisi. Noina hetkinä heräsi toivo, vaikken uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Tuikkiva tähtemme
Glorian Koti, Kotivinkki, MeNaiset, Kotivinkki uudestaan.
Kaikki nämä lehdet ehdin selata läpi, kun odottelen polin aulassa vuoroani. Olen klinikalla 20 minuuttia etuajassa. Siinä ajassa ehdin selata lehdet, näpertämään hermostuneesti neuletakkini reunaa ja tekemään sotasuunnitelman sille, jos uutiset ovatkin huonoja. Sunnittelen lukkiutuvani klinikan vessaan itkemään. Vasta sen jälkeen pystyn ajamaan töihin ja kohtaamaan ihmisiä.
Oma lääkärini sijaan minut vastaanottaa nuori, uusi naislääkäri. Lääkäri saa tuskin asetettua ultralaitteen sisälleni, kun kuulen jo hihkaisun: ”Kyllä vaan, täällä on asukas!” ”Ja sykekin on jo näkyvissä – katso!” ”Ihastellaanko sitä hetki?” Nyökyttelen nyyhkytyksen lomassa. Syke on kuin tuikkiva tähti, vaikken muuten hahmotakaan, mikä kaikista niistä tummista ja vaaleista laikuista on 5 mm mittainen ja raskausviikkoja 6+3 vastaava sikiö. Lääkäri tutkii vielä tarkkaan ruskuaispussin sijainnin – hienosti keskellä kohtua.
Seuraavaksi saan käteeni tukilääkitysreseptin ja neuvolakortin, jossa on jo laskettu aikakin. Kortin väliin lääkäri sujauttaa ultrakuvan. Kuva on nyt suurin aarteni, jota ihastelen puolen tunnin välein. Hassu musta-valko-harmaan massan ja epämääräisten laikkujen muodostama kuvio. Ja ne kaksi ruksia. Niiden välissä on Murumme.
En voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu minulle, meille. Tämä on neljäs raskauteni, mutta vielä koskaan en ole saanut ihastella tuikkivaa sykettä ruudulta ja nauttia alkaneesta raskaudesta. Neljä pitkää vuotta tätä on toivottu ja nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan. Olen hirvittävän kiitollinen.
Juuri nyt en pelkää mitään. Yhdessä pienessä hetkessä harmaa maailmani kirkastui väriloistoksi. En voi olla hymyilemättä.
Kaikki nämä lehdet ehdin selata läpi, kun odottelen polin aulassa vuoroani. Olen klinikalla 20 minuuttia etuajassa. Siinä ajassa ehdin selata lehdet, näpertämään hermostuneesti neuletakkini reunaa ja tekemään sotasuunnitelman sille, jos uutiset ovatkin huonoja. Sunnittelen lukkiutuvani klinikan vessaan itkemään. Vasta sen jälkeen pystyn ajamaan töihin ja kohtaamaan ihmisiä.
Oma lääkärini sijaan minut vastaanottaa nuori, uusi naislääkäri. Lääkäri saa tuskin asetettua ultralaitteen sisälleni, kun kuulen jo hihkaisun: ”Kyllä vaan, täällä on asukas!” ”Ja sykekin on jo näkyvissä – katso!” ”Ihastellaanko sitä hetki?” Nyökyttelen nyyhkytyksen lomassa. Syke on kuin tuikkiva tähti, vaikken muuten hahmotakaan, mikä kaikista niistä tummista ja vaaleista laikuista on 5 mm mittainen ja raskausviikkoja 6+3 vastaava sikiö. Lääkäri tutkii vielä tarkkaan ruskuaispussin sijainnin – hienosti keskellä kohtua.
Seuraavaksi saan käteeni tukilääkitysreseptin ja neuvolakortin, jossa on jo laskettu aikakin. Kortin väliin lääkäri sujauttaa ultrakuvan. Kuva on nyt suurin aarteni, jota ihastelen puolen tunnin välein. Hassu musta-valko-harmaan massan ja epämääräisten laikkujen muodostama kuvio. Ja ne kaksi ruksia. Niiden välissä on Murumme.
En voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu minulle, meille. Tämä on neljäs raskauteni, mutta vielä koskaan en ole saanut ihastella tuikkivaa sykettä ruudulta ja nauttia alkaneesta raskaudesta. Neljä pitkää vuotta tätä on toivottu ja nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan. Olen hirvittävän kiitollinen.
Juuri nyt en pelkää mitään. Yhdessä pienessä hetkessä harmaa maailmani kirkastui väriloistoksi. En voi olla hymyilemättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)