Matkan varrelta

Aika sanoa hyvästit

2012-01-15T12:58:00.003+02:00

Poika on lähes kolmen viikon ikäinen ja tuntuu, että hän olisi aina ollut osa perhettämme. Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen. Vauva on paljon rinnalla ja imee parhaimmillaan 2-3 tuntia putkeen, tai vain puolen tunnin unien välein. Tissimaratonit ovat uuvuttavan ihania. Tätä tämä nyt on. Läheisyyttä pienen ihmeemme kanssa. Vuorokaudenajat ja viikonpäivät menettävät merkityksensä. On vain Hän ja hänen tarpeensa.

Kauneimpia hetkiä ovat ne illan tunnit, kun poika aloittaa aktiivisen seurustelun. Tummat silmät katsovat suoraan syvälle sieluun. Käsittämätön tunne, joka saa äidin joka kerta kyyneliin. Öisin poika antaa meidän nukkua jopa 3 tunnin pätkiä, joten univelka ei ole vielä päässyt yllättämään. Välillä yöt ovat rikkonaisia ja tuntuu, että mikään ei tyydytä poikaa. Ei tissi, ei rauhoittelu, ei tutti. Hetkeäkään en kuitenkaan vaihtaisi pois. Tätä on odotettu niin kauan.

Imettämisen ongelmista ja haasteista voisin kirjoittaa romaanin. Imetyksen alku ei ollut ruusuilla tanssimista. Olen itkenyt ja tuntenut oloni riittämättömäksi. Olen taistellut tunteitteni kanssa, kun lapsi huutaa rinnalla enkä saa häntä rauhoittumaan. Nyt kaikki alkaa kuitenkin sujua, ja se luo uskoa äitiyteen. Siihen, että osaan.

Elämä on nyt juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin sen olevan. Joka päivä jään katsomaan levollisena nukkuvaa poikaani ja tirautan onnenkyyneleet. Juuri häntä varten jaksoimme taistella kaikki vuodet.

On aika sanoa hyvästit ja kiittää myötäelämisestänne, rakkaat blogini lukijat. Vertaistuen voimaa on vaikea sanoin kuvata. Vaikka oma blogi nyt hiljenee, jatkan yhä taustalla seuraamalla teidän muiden kuulumisia. Ja kun jonain päivänä lähdemme uuteen yritykseen jäljellä olevilla alkioillamme, saatan palata purkamaan tuntoja.

Rakkautta, valoa ja voimia päiviinne!

Hän on täällä

2011-12-28T21:09:00.004+02:00

Maailman kaunein poikavauva. Meidän. Oma rakkaamme. Tummat linnunsilmät ja täydelliset piirteet. Isänsä peilikuva.

Poika otti parin viikon varaslähdön ja palkitsi neljän vuoden odotuksen Tapaninpäivänä. Kirjoitan vielä lisää kunhan kotiudumme. Nyt vain nautin.

Blogi ja lapsettomuutemme on tullut tiensä päähän. Meidän kolmen matka jatkuu uusilla poluilla.

H-hetki lähestyy

2011-12-13T17:44:00.006+02:00

En malttaisi millään odottaa. Minkä näköinen hän on? Onko hän rauhallinen, kiivasluonteinen vai jotain siltä väliltä? Mistä hän pitää? Onko hän pieni kopio isästään? Mahtaako kaikki uusi tuntua vain raskaalta vai osaanko myös nauttia vauva-arjesta?

Mitään lupauksia synnytyksen käynnistymisestä ei vielä ole. Kohdunsuu on tiukasti kiinni ja harjoitussupistuksiakin tulee vain harvakseltaan. Vauva on pää alaspäin ja jyllää ihan mahdottomasti joka päivä. Oma olotilani on sanalla sanoen raskas. Maha painaa keuhkoja ja vatsan yläosa tuntuu ahtaalta. Yöt ovat yhtä asennonvaihtoa, mutta levoton uni ei kuitenkaan väsytä. Jaksan yhä puuhastella päivät pitkät.

Tuntuu huimalta, että alle kuukauden päästä Hän on täällä.
Meidän syliesikoisemme.

Pakahdun jo nyt rakkaudesta.

Ajatuksia sektiosta

2011-11-22T10:30:00.001+02:00

Sain ylilääkärin lopullisen vahvistuksen synnytystapaan viimeisimmällä äitiyspolikäynnillä: sunnitellulla sektiolla mennään. Sektio tehdään rv39.

Kun aikanaan kornuraskauteni leikkauksen jälkeen kuulin operoineelta lääkäriltä, etten tule todennäköisesti koskaan synnyttämään alateitse, olin todella surullinen. Tuntui, että minulta vietiin taas yksi äitiyden mahdollisuus pois. Jäisin yhtä kokemusta köyhemmäksi, vaikka äidiksi joskus tulisinkin. Tuo suru hautautui kuitenkin lapsen menetyksen surun alle, enkä ehtinyt alkujärkytyksen jälkeen juurikaan ajattelemaan asiaa.

Asia kulki mukana alitajunnassa ja kun sitten vihdoin saimme tämän raskauden alulle, nousi synnytys heti mieleen. Kyselin alusta asti neuvolasta ja lääkäreiltä, kuka päättää ja milloin päätetään, miten tulen lapseni synnyttämään. Lähes kaikki sanoivat "aina pääsääntöisesti alateitse". Suurinosa oli sitä mieltä, ettei kohdun leikkaus tai esim. aiempi sektio vaikuta asiaan. Koko keskiraskauden pallottelin ajatuksiani edestakaisin ja yritin orientoitua sekä mahdolliseen sektioon että alatiesynnytykseen. Epätietoisuus ahdisti.

Sektiopäätös oli lopulta iso helpotus. Nyt tiedän mihin voin alkaa valmistautumaan. Tuntuu turvalliselta itseni kannalta, ettei kohdun kestävyyttä lähdetä testaamaan supistuksilla. Ja tuntuu turvalliselta myös lapsen kannalta, että se otetaan hallitusti ulos tähän maailmaan. En pelkää leikkauksia, leikkaussaleja enkä sairaaloita. Ymmärrän riskit, mutta luotan terveydenhuollon ammattilaisiin. Olen aina toipunut todella nopeasti operaatioista, ja kipukynnyksenikin on suht korkea. Leikkaushaavojen kanssa olen aina pärjännyt ilman masiivisia kipulääkeannoksia. Ratkaisu tuntuu kaikinpuolin hyvältä.

Sektion ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa olevan kovin luonnonmukainen tapa saattaa lapsi tähän maailmaan. Mutta toisaalta, meidän lapsemme kohdalla sana "luomu" on muutenkin aika kaukaa haettua... On käytetty hormooneja, on leikattu epäkesko munanjohdin pois ja ommeltu vähän kohtulihasta, on yritetty ja petytty, on siitetty lapsi laboratorion maljalla, pidetty alkiota useita kuukausia pakkasessa ja lopulta istutettu se kohtuuni karussa klinikkaympäristössä.

Kauniiksi sektion tekee ajatuksissani se, että isä saa ainutlaatuisen mahdollisuuden omia vastasyntyneen itselleen. Kun itse tulen viettämään aikaa leikkaussalissa ja heräämössä, saa isä tutustua lapseensa omassa rauhassa. Lapsemme ensihetket tässä maailmassa saattavat hyvinkin kulua isän rintaa vasten, turvallisessa ja vahvassa sylissä. Ihana, liikuttava ajatus.

Ainoa negatiivinen asia, joka kummittelee mielessä, on leikkaushistoriani. Kuinka monta leikkauksien tuomaa arpea kohtuni vielä kestää? Olisi kamalaa, jos emme saisi tämän jälkeen enää yrittää lasta, vain sen takia, ettei kroppani kestä.

Seuraavaksi jännäillään sektiopäiväpäätöstä. Hassua saada tietää kauan odotetun lapsensa syntymäpäivä etukäteen. On myös hieman outoa ravata erityisseurannassa äitiyspolilla, vaikka oma olotila on mitä parhain. Murunen kasvaa edelleen keskikäyrillä ja melskaa masussa vimmatusti. Mistään ei kivistä, liikkuminen on helppoa ja pitkät lenkit kuuluvat yhä päiväohjelmaani. Silti polilla kehoitetaan koko ajan seuraamaan kohdun tuntemuksia. Sairaalaan pitää lähteä heti, jos operoidulla puolella on epätavallisia tuntemuksia.

Vajaan kahden viikon päästä alkava äitiysloma tulee varmasti tarpeeseen. Energinen työminäni saa väistyä ja voin keskittyä vain yhteen asiaan - äitiyteen.

Muumi rv33

Asioilla on tapana järjestyä

2011-10-21T11:07:00.006+03:00

Viime kuukausien epätietoisuus alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, palaset loksahtelevat kuin itsestään paikoilleen.

Olen saamassa tuuraajan yritykseeni. Itse asiassa minulla on jopa varaa valita kahdesta hyvästä ehdokkaasta. Työt - checked.

Eilen sain äitiyspakkauksen. Voi ihme, miten valtava se oli! Hieno kädenojennus yhteiskunnalta.
Äitiyspäivärahapäätös tuli myös. Talous - checked.

Sokerirasitustestissä ei ilmennyt mitään hälyyttävää, vaikka kärsinkin lievästä hypoglykemiasta. Terveys - checked.

Kontrollikäynti äitiyspolilla vahvisti suunnitellun sektion. Voin vihdoin alkaa asennoitua tulevaan synnytykseen. Nyt jännäillään saadaanko sektiopäivä 2012 puolelle vai vietämmekö hieman erilaista uutta vuotta. Synnytys - checked.

Ja tärkein: Murusella on edelleen kaikki hyvin. Kasvaa keskikäyrien ylärajoilla ja liikkuu aktiivisesti. Ja kirsikkana kakussa saimme tietää sukupuolen samalla, kun kohtuni tilannetta tarkasteltiin. Vehkeet näkyivät niin selvästi, ettei erehdyksen vaaraa taida olla :) Pieni rakas poikamme!

Ihmeellistä kuinka hyvin asiat voivat olla. Onnellisuuden tunne on pelottavan suuri. Vajaa vuosi sitten tuntui, että koko maailma kaatuu - ja kaatuikin hetkeksi. Ja nyt olemme tässä, uuden edessä. Välillä tuntuu, että katselen jonkun toisen elämää ja kuvittelen kaiken. Silloin Murunen potkaisee niin lujaa, että sisuskalut tuntuvat vaihtavan paikkaa. Hymyilen ja tajuan, että kaikki on tässä ja nyt.

Ahdistus

2011-10-10T12:22:00.003+03:00

Miksei tässä julmassa pelissä ole "kaverille kanssa" korttia? Saisi valita edes yhden kaverin mukaansa, kun onni osuu kohdalle. Ei tarvitsisi katsoa neuvottomana kuinka kuilu välissämme kasvaa. Yrittää sanoa jotain kannustavaa sille puolelle, jossa oli vielä hetki sitten itsekin. Mennä sanattomaksi ja tietää samalla etteivät mitkään sanat auta.

Muistan liian hyvin. Ahdistaa.

Kohti viimeistä kolmannesta

2011-10-07T10:17:00.006+03:00

Loppusuora häämöttää. Jos Murunen päättäisi syntyä nyt (rv28), sillä olisi mahdollisuudet selvitä. Seuraavan kuukauden aikana vauvan pitäisi ottaa hurja kasvuspurtti, joka tarkoittanee myös mahan kasvua. Nyt masu on vielä sellainen sievä, pienehkö kumpu. Omasta mielestäni jo aika iso, mutta kaikki ulkopuoliset päivittelevät "onpas se vielä pieni viikkoihin nähden". Jännityksellä odotan millaisiin mittasuhteisiin tulen paisumaan loppuraskauden aikana.

Kerätyt lähes 10 kg ovat alkaneet tuntumaan kropassa. Jalat ovat iltaisin valtavan turvoksissa ja pari viikkoa olen kärsinyt myös issiaskivusta toisessa pakarassa. Mitä enemmän seison ja liikun päivän aikana, sen ankarammin pakara vihottelee illalla. Välillä tuntuu, että kipu vie melkein jalat alta. Onkohan tuohon mitään lievityskeinoa? Hierominenkaan ei oikein onnistu, kun mahallaan on vaikea maata. Yöt ovat levottomia. Heräilen vähän väliä ja vaihdan asentoa yhtenään. Tästä se tukala olo varmaan pikkuhiljaa alkaa.

En kuitenkaan valita - olen vain hurjan onnellinen kasvavasta mahasta ja sen sisällä vahvistuvasta Murusesta. Liikkeet tuntuvat päivittäin hurjana möyrintänä ja muljahduksina mahassa. Vauvan päivärytmi on aika selkeä liikkeiden perusteella. Aamuisin ja iltaisin on selvästi aktiivisimmat hetket.

Viimeisimmän neuvolakäynnin jälkeen sain määräyksen aloittaa rautakuurin. Koko alkuraskauden hienoissa lukemissa ollut hemoglobiini on romahtanut lähelle 100. Terkkari ihmetteli etten ole tuntenut suurampaa väsymystä, kun lukema oli jo sen verran alhainen. Kyseli myös, olenko jo hidastanut elämäntahtia. Siis häh? Pitäisikö? Ja miten sen tekisin? Olen yrittäjä ja käyn kuutena päivänä viikossa töissä. En voi jäädä kotiin lepäilemään tai lyhentää työpäivää. Koirat vaativat myös osansa ja käyn edelleen 1-2 h lenkillä joka päivä. Hyvin olen jaksanut ja toivottavasti jaksan vielä seuraavat pari kuukautta ennen kuin äitiysloma koittaa.

Pian on myös neuvolan perhevalmennusten aika. Haluan mennä kuulemaan ne kerrat joissa puhutaan synnytyksestä ja imetyksestä. Muut aiheet tuntuivat vähän - hmm, miten sen nyt sanoisi - yleiseltä lässytykseltä. Vai olenkohan vain ennakkoluuloinen? Miten te muut olette kokeneet perhevalmennusten sisällön - onko valmennukset hyödyllisiä?

Peikko kävi kylässä

2011-09-26T10:59:00.003+03:00

Viime keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin tapani mukaan vessareissulle. Sänkyyn palatessani kuulostelin hetken, antaisiko Murunen jotain merkkiä itsestään. Niin kuin hänellä on tapana. Ei mitään. Ei potkuja, ei möyrintää. Arvaatte varmaan... paniikki oli valmis. Koko torstai meni mahaan keskittyen, ja kovan flunssan kourissa en onnistunut tuntemaan oikein mitään. Torstain ja perjantain välisen yön pyörin sängyssä, itkin ja ahdistuin. Kaikki menetykset, epäonnistumiset ja lapsettomuusvuosien murheet vyöryivät flash-backinä päälle. Ajattelin, että tällä kertaa en enää selviä, jos jotain on vialla. En jaksa. En osaa enää jatkaa, jos menetämme tämän lapsen.

Perjantai-aamuna heräsin normaalia aikaisemmin, jotta ehtisin soittaa neuvolaan ja ilmoittaa, että on pakko päästä ylimääräiselle käynnille ja kuuntelemaan sydänäänet. Sitten se tapahtui. Tunsin liikkeet aivan selkeästi ja möyrintä mahassa jatkui koko aamiaisen ajan. Iso kivi vierähti sydämeltä.

Koko tapahtumaketju tuntui jälkikäteen naurettavalta ylihysterialta, mutta toisaalta myös pelottavalta. Se sai elämään jokaikisen koetun menetyksen moninkertaisena uudestaan. Ihan kuin lapsettomuuspeikko olisi halunnut muistuttaa, ettei tule koskaan jättämään meitä rauhaan. Ei vaikka päivät soljuvatkin onnellisesti eteenpäin ja tulevaisuus näyttää nyt valoisammalta kuin koskaan. Musta varjo seuraa aina ja pitää huolen, että onnellinen huolettomuus ei pääse koskaan hallitsemaan liikaa.

Vastaiskuna lapsettomuuspeikon hyökkäykselle menin lauantaina ostamaan Vauva-lehden ja sunnuntaina noutamaan ison kasan vauvatarvikkeita ja -vaatteita siskoiltani. Eilisillan istuin keskellä lastenhuonetta katsellen tavaravuoria ympärilläni. En jaksanut purkaa kasseja. Istuin vain, hypistelin satunnaisia vaatteita ja ihastelin näkyä. Kylmä ja yksinäinen huone on vihdoin, vuosien pölyyntymisen jälkeen saamassa asukkaan. Huone on alkanut elää. Niin minäkin.

Onnen hetkiä kiireen keskellä

2011-09-19T15:59:00.004+03:00

"Miten olet voinut?", "Koska on laskettu aika?"

Nyt niitä kysymyksiä alkaa tupsahdella päivittäin. Tutuilta, tuntemattomilta, asiakkailta - kaikilta. Mahan näkee jo sokea otsallaankin ja huomio on sen mukaista. Se tuntuu hämmentävältä. Kaikista oudointa on se, kuinka vilpittömän iloisen oloisesti ja vuolaasti ihmiset onnittelevat. Halaavatkin, vaikkei tunneta kovin hyvin.

Olen ylittänyt yhden ison kynnyksen: ostin Muruselle potkarit! Sen ihan ensimmäisen vaatteen. Minä. Meidän vauvalle.

Tulevan kuukauden sisällä on tuhat ja yksi asiaa hoidettavana. Seuraava neuvola, lääkäri + ultra, sokerirasitustesti, Kela-hakemusten täyttöä, vauvavakuutusten hankinta ja työasioiden järjestelyä. Viimeiseen liittyy kamala määrä selviteltävää, kun pienyrittäjä yrittää miettiä ratkaisua työntekijän palkkaamiseen. Huh.

Onneksi Murusen liikkeet ovat alkaneet jo tuntua istukasta huolimatta. Möyrintää tuntuu pari kertaa päivässä ja illalla vähän enemmän. Mieskin oli jo tuntevinaan jotain mahan päältä.

Alle kolme kuukautta äitiyslomaan ja neljä kuukautta laskettuun aikaan! Voi kunpa osaisin nyt nauttia joka hetkestä; jäljellä olevasta raskaudesta ja tulevista muutoksista. Hetkistä, joista olen haaveilut. Hetkistä, jotka nyt ovat totisinta totta. Onnen hetkistä.

Tuttuja ajatuksia kuvien muodossa

2011-09-07T16:29:00.003+03:00

Meinasin kaatua sarjakuvablogin jatko-osa on täällä. Löysin uuden blogin vasta nyt, vaikka ensimmäiset postaukset on tehty jo kesäkuun lopulla.

Odotustunnelmia lapsettomuuden jälkeen: Haarakiilapaniikki

Suosittelen!

Jumittaa

2011-09-01T11:25:00.005+03:00

Jotain hämärää tässä nyt on. Klikkejä pään sisällä.

Menin eilen shoppailemaan. Tarkoituksena etsiä jotain pientä kivaa vauvalle - tehdä se ensimmäinen ostos meidän lapselle. Kaikkea ihanaa löytyi, uutuuksia, alennuksia, vaikka ja mitä. Lopulta seisoin kassajonossa vain yhden pipon kanssa. Ja sekin tuli itselleni.

Uusi yritys tänään aamulla ja pikainen piipahdus lastenvaateosastolla. En osaa tarttua mihinkään. Olen hämilläni.

Tarkoituksena ei todellakaan ole ostella syntymättömälle vauvalle roipetta ylenmäärin, varsinkin kun tulemme saamaan paljon vauvatarvikkeita, leluja ja vaatteita kierrätyksenä siskoiltani ja ystäviltäni. Mutta jotain sitä haluaisi hankkia ihan itse, pelkästään meidän vauvaa varten. Ja silti en oikein osaa. Vieläkään.

Ehkä arvet ovat todellisuudessa suuremmat kuin myönnän itselleni.

Pelottava äitiys

2011-08-27T12:49:00.004+03:00

Törmäsin blogeja läpi kahlatessani Project Maman blogiin, jossa on viime aikoina kiihkoiltu kommenttiboxit tulvilleen. Henkilöt nimeltä äidit joko a) valistavat kaikkitietävinä muita, b) jeesustelevat toisten valintojen kauheutta, c) korostavat omaa rentouttaan tai lapsentahtisuuttaan kasvattajina tai d) eivät tee mitään edellä mainituista, mutta sanovat joka tapauksessa painavan sanansa asiaan kuin asiaan.

Säikähdin. Kuinka kukaan uskaltaa pitää vauva- / äitiysblogia? Ja muutenkin, eikö kyse ole aika yksityisestä asiasta? En nyt tuomitse blogien kirjoittajia - luenhan niitä itsekin. Ihmettelen vain, kuinka blogaajat jaksavat kommenttiboxien riehuntaa. Toki, samaa ***kaa saa jokainen äiti vastaanottaa live-elämässäkin: neuvoja, ohjeita, suosituksia, pelottelua. Tutuilta ja ventovierailta.

Äitiys on ihmeellinen asia. Todellakin.

Palikat paikallaan

2011-08-24T14:09:00.005+03:00

Meidän lapsessa.

Sydän, aivot, valtimo, munuaiset, selkäranka, nenä, huulet, raajat. Kaikki tarpeellinen! Ja voi miten Murunen oli kasvanut viime näkemästä - näytti jo ihan pieneltä ihmiseltä.

Rakenneultrassa selvisi myös, että istukkani on sijoittunut eteen. Hyvä tietää tämäkin. Onpahan yksi huoli ja panikoinnin aihe vähemmän, kun en turhaan kuulostele potkuja, joita istukka vaimentaa vielä jonkin aikaa.

Sukupuoltaan Murunen ei suostunut näyttämään lääkärille, mutta peukun sentään nosti pystyyn :) Pääsen ylimääräiselle lääkärikäynnille kornuraskauteni vuoksi. Kukaan ei vielä osaa sanoa, saanko yrittää normaalia synnytystä alateitse vai joudunko sektioon. Kohdun tilannetta tullaan nyt seuraamaan lähemmin.

Viime viikkoina maha on ottanut valtavan kasvuspurtin ja seuraavalla neuvolakäynnillä puntarin lukemat ovat varmaan jo reilusti uudella kymmenluvulla.

Nyt tuntuu, että on hurjasti mietittävää ja tehtävää. Ja aikaa onkin yhtäkkiä niin kovin vähän. Joulukuun alussa pitäisi jäädä pois töistä ja huolehtia sitä ennen kaikki siihen liittyvä (mikä ei yrittäjällä ole ihan yhtä helppoa, kuin tavallisista palkkatöistä poisjääminen). Vauvalle ei ole hankittu ensimmäistäkään vaatetta tai tarviketta. Ja kaikki tuki- ja vakuutusasiatkin on vielä selvittämättä.

Nyt on viimeistään aika uskoa tämä raskaus todeksi ja samantien myös se, että meille on oikeasti tulossa vuodenvaihteen tienoilla uusi perheenjäsen. Ja toimia sen mukaan :)

Ristiriitaisia tunteita

2011-08-22T09:33:00.001+03:00

Mieheni ja minä päätimme, että haluamme tietää lapsemme sukupuolen etukäteen, jos se rakenneultrassa nähdään. Toivomme myös kovasti, että lapsi malttaisi pysyä sisälläni lähelle laskettua aikaa (12.1.), eikä syntyisi liian varhain. Ei pelkästään sen vuoksi, että pelkäisimme lapsen selviytymisen puolesta vaan myös pinnallisista syistä: kuka sitä nyt jouluna haluaisi synttäreitään viettää? Eikä tässä vielä kaikki. Mietimme jo nyt, koska uskaltaisimme lähteä uuteen yritykseen. Klinikan pakastimessa odottaa yksi jäljellä oleva alkiopari.

Koen huonoa omatuntoa ajatuksistani. Olen kiittämätön ex-lapseton ("ex-lapseton" - näin en saisi vielä edes sanoa, koska kaikkea voi vielä tapahtua enkä ole vielä saanut lasta syliin asti). Edellä mainitut ajatukset ja toiveet eivät ole sallittuja lapsettomien piireissä. Pitää olla autuaan onnellinen ja kiitollinen, että ylipäätään saa lapsen. Ei saa toivoa mitään lisää eikä ainakaan laskelmoida uuden yrityksen ajankohtaa. Pelko ja vaatimattomuus ovat lapsettoman hyveitä.

Vaikka lapsettomuuspeikko sisälläni sanoo, että on kiittämätöntä suunnitella tulevaa ja toivoa jotain pinnalliseksi luokiteltavaa, olen silti todella tyytyväinen, että pystyn jo ajattelemaan niin kuin ajattelen. Se tarkoittaa, että jatkuvien epäonnistumisien paino alkaa vihdoin karista harteilta. Uskallan taas unelmoida, haaveilla ja toivoa - ja jopa uskoa onneen. Ei tässä mistään sen kummemmasta ole kyse.

Lapsettoman silmin ajatukset lapsen syntymäajankohdasta, sukupuolesta tai lapsiluvusta ovat turhamaisuutta ja liikaa toivottuja - ns. luxushuolia. Näin minäkin ajattelin silloin, kun epäonnistumiset seurasivat toinen toistaan. Kun nyt vain saataisiin se lapsi. Tai kun nyt ensin saataisiin edes ne kaksi viivaa. Mitään enempää ei tietenkään voinut silloin toivoa. Ja muiden lisätoiveet saivat oman veren kiehumaan. Olisivat vaan kiitollisia raskaudestaan/lapsestaan.

Mieheni ja minä olemme nyt saamassa sen, mistä olemme aina unelmoineet. Samalla huomaamme toivomamme hieman lisää. Haaveilemme asioista. Emme aseta sukupuolta, lapsilukua tai syntymäajankohtaa odotukseksi, mutta ajattelemme näitä asioita ja mietimme minkälaista elämä olisi missäkin tilanteessa. Silti tuntuu, että näistä asioista ei saisi puhua ääneen. Ainakaan jos on kokenut lapsettomuutta. Ja kuitenkaan emme voi kieltää ajattelevamme asioita.

Pitääkö ex-lapsettoman pidättäytyä haaveilemasta? Pitääkö lapsettomuuden viittaa kantaa loppuelämänsä? Vai saako siitä päästää edes välillä irti ja huomata ajattelevansa kuten ne, joiden tie vanhemmaksi ei ole ollut kivikkoinen? Saako lapsettomuudesta parantua?

Arvet jäävät iäksi, mutta haavat voivat umpeutua. Jos niiden haluaa antaa umpeutua.

Me yritämme kovasti parantaa viimeisetkin haavat - uskaltamalla antaa ajatusten lentää ja haaveilemalla. Tunne on vapauttava. Suosittelen.

Signs of life

2011-08-19T12:50:00.003+03:00

Luulen, että tunsin eilen pienen poksahduksen mahassani. Vasemalla puolella, vain kerran.

Voisiko se olla... vihdoin?

Ehkä kuvittelin, mutta ihana kuvitelma se ainakin oli!

Blogin vuosipäivä

2011-08-15T10:29:00.000+03:00

Elokuussa 2009 aloitin blogin kirjoittamisen. Oli pakko päästä purkamaan tuntojaan jonnekin. Anonyyminä, aidosti ja mitään säästelemättä. Se oli hyvä päätös. Blogi ja sen kautta saamani vertaistuki on kantanut vaikeina hetkinä eteenpäin.

Lapsettomuus on aivan liian raskas taakka yksin kannettavaksi. Ystävät ja mies osasivat toki kantaa osansa murheesta, mutta jokaista lapsettomuuden ja epäonnistumisten tunnetta hekään eivät täysin ymmärtäneet. Enkä kaikkea heille kertonutkaan. Lapsettoman naisen katkeruus, kateus ja epätoivo voivat olla pahimmillaan niin raadollisia, että hävettää. Sitä mielen synkyyttä pystyy tuskin kukaan muu kuin toinen lapseton ymmärtämään.

Lapsentekoyrityksemme kesti neljä vuotta. Nyt aika ei tunnu pitkältä, kun tietää mitä varten taisteli ja mihin lopulta pääsi. Mutta voi kuinka pitkiltä ja synkiltä päivät, viikot ja kuukaudet tuntuivatkaan noita vuosia eläessä ja yrittäessä uskoa tulevaan. Loppujen lopuksi, neljä vuotta ei taida edes olla kovin pitkä aika lapsettomuuspiireissä. Toiset taistelevat kuusi, kahdeksan, jopa kymmenen vuotta. Vailla mitään lupausta onnistumisesta.

Vuosiin ja lapsettomuushoitoihin on mahtunut paljon.

Neljä vuotta - 48 kuukautta -192 viikkoa - 1344 päivää odottamista
Kaksi leikkausta
Kasoittain hormooneja; pillereitä, piikkejä, kapseleita
Kymmeniä pettymyksiä
Kolme kuolemaa

Ja lopulta: yksi uusi elämänalku

Onneksi osasin olla myös onnellinen, hetkittäin. Oli pakko, jos meinasi jaksaa ja selviytyä eteenpäin.

Jo nyt mietin jäljellä olevia alkioitamme klinikan pakkasessa. Miten ikinä jaksamme lähteä uudestaan hoitoihin? Tiedän, että on aivan liian varhaista miettiä asiaa, kun ei tätä ensimmäistäkään lasta ole vielä maailmaan saatu. Silti ajatus uudesta PAS:ista mietityttää. Ahdistaa. Pelottaakin vähän. Ja kuitenkin haluamme aivan varmasti käyttää viimeisetkin alkiot. Sitten joskus.

Turhan kauan emme voi tosiseikkojen valossa aikailla... Olen jo 35-vuotias, ~~jos~~ kun esikoisemme syntyy.

Yleensä sanotaan, että aika kuluu turhankin nopeasti ja päivitellään mihin vuodet vierii... No, minä tiedän mihin viime vuotemme vierivät - eikä aika todellakaan kulunut nopeasti.

Epäuskoisuutta puolimatkassa

2011-08-10T12:37:00.005+03:00

Minä: Mä en tunne vieläkään mitään hipaisuja tai kuplia... onkohan tää normaalia?
Mies: Onkohan se enää elossa?

Jep, hysteeriset lapsettomat keskustelee... Huoli on kasvanut viikko viikolta. Neuvolan täti sai vakuutella, että on täysin normaalia, etten tunne sikiön liikkeitä vielä raskausviikon 19 alkaessa. Sydänäänten kuuntelu sai vihdoin mielen rauhoittumaan (ainakin täksi päiväksi). Syke paukkui 140 lukemissa - hurja jyske!

Elossa se ainakin on. Äidin ja isin kulta.

Rakenneultraa odotellessa

2011-08-04T14:11:00.003+03:00

Olo on vähintäänkin epäuskoinen. Harmittaa, kun koko raskausajan ihanuus uhkaa mennä ohitse pelkästään sen vuoksi etten millään tahdo uskoa olevani matkalla ihan oikeaksi äidiksi. Puoliväli häämöttää ja minä mietin yhä, onko liian aikaista alkaa hankkia tavaroita vauvalle. Vatsa pömpöttää, mutta ei sekään ole vielä kunnon raskausmaha, joka toisi konkretian tuntua tilanteeseen. Kaikesta huolimatta yritän silitellä olematonta mahaani ja odotan, että saisin vihdoin vastakaikua kosketukselle. Ensimmäisiä liikkeitä odotellessa... rv17 on käynnissä.

Elokuun lopulla on rakenneultra, jossa pääsemme näkemään Murusemme. Ja ensi viikolla on toinen neuvola, jossa toivottavasti kuunnellaan vähintään sydänääniä. Ehkä se tästä. Ja ehkä pitäisi vaan olla onnellinen, että voin hyvin eikä raskaus vaivaa millään tavalla.

Blogipohja meni taas uusiksi. En ole ollenkaan kukkaistyyppiä, joten vanha pohja sai kyytiä graafisemman ilmeen tieltä. Tuntuu heti omemmalta (onko tämä sana laisinkaan...?).

Vaikka olen edelleen vähän pihalla koko raskauden kanssa, yksi asia on kuitenkin muuttunut. Lapsettomuus tuntuu jo nyt kaukaiselta painajaiselta. Muistan lapsettomuuden aiheuttamat tunteet vain epämääräisinä välähdyksinä. Ihmeellistä, että arvet voivat parantua näin nopeasti.

Kokonaan en halua koskaan unohtaa, enkä varmaan pystykään. Matkalla oli merkityksensä.

Askel eteenpäin

2011-07-11T13:59:00.003+03:00

Kiitos kommentoijat! On kiva kuulla, että joku jaksaa vielä lukea blogia, vaikka aihepiiri on muuttumassa synkästä lapsettomuudesta valoisampaan odotukseen. Itse jätin melkein poikkeuksetta odotusblogit lukematta, kun omat hoidot olivat käynnissä ja epäonnistumiset masensivat elämää. Lapsettomana sitä ei vaan aina jaksa lukea muiden onnesta.

Mietin asiaa tarkemmin, ja tuntuu, että yksi syy miksi blogista irtipäästäminen on niin vaikeaa, on kanssablogaajat. Tuntuu hurjalta ajatukselta irrottautua blogimaailmasta kokonaan. Haluan yhä lukea ja kuulla, mitä vertaistuelle kuuluu - niin yhä lapsettomille kuin niillekin, joita on onnistanut. Blogiystävyys on vähän niin kuin tosi elämänkin ystävät; ei niitä noin vaan taakseen halua jättää.

Kuitenkin pysyn kannassani, enkä tule jakamaan täällä jokaista raskauden käännettä. Kirjoitan raskauden aikana, jos siltä tuntuu. Jos sanottavaa ei löydy, blogi hiljenee ja päättyy itsekseen. Antaa asioiden tapahtua. Tämä ei tietenkään poista sitä ettenkö yhä seuraisi teidän muiden blogeja. Ja viimeistään tammikuussa tulen toivottavasti kertomaan pitkän matkamme lopputuloksen. Siihen on viimeistään hyvä päättää.

***

Tänään kävimme NT-ultrassa, jossa kaikki hyvin. Viikkoja 13+3 vastaava sikiö heilutteli meille pienenpieniä sormiaan ja monotti kohdunseinää kauniilla, pitkällä jalkaterällään. Raskausviikot tarkentuivat reilu viikon eteenpäin (12+0 --> 13+3), aivan kuten olen itsekin koko ajan laskenut. Nyt on vihdoin oikea LA merkittynä äitiyskorttiinkin.

Olisiko jo aika uskaltaa olla raskaana. Ihan rehellisesti, uskoa itsekin. Kaikkea voi vielä sattua, mutta riskialttein aika on nyt ohitettu ja olen nähnyt omin silmin, että kohdussani kasvaa voimakas lapsenalku, jolla on tällä hetkellä kaikki edellytykset kehittyä normaalisti.

Kaunista kesän jatkoa!

t. Muumimamma :-)

Muutoksia

2011-06-27T10:43:00.004+03:00

Olen muuttumassa. Huomaan katsovani pikkuvauvoja. Sellaisia aivan pieniä, vasta muutaman viikon vanhoja. Ennen käänsin katseen nopeasti pois ja nielaisin. Nyt jään katsomaan, herkistymään ja hymyilemään sisäänpäin. Muiden vauvamahoista olen edelleen kateellinen ja hieman ärsyyntynyt. Mutta pikkuvauvat saavat jotain läikähtämään sydämessä. Sinänsä outoa, sillä en ole koskaan pitänyt aidosti muiden vauvoista (lukuunottamatta siskojeni lapsia). En ole lapsirakas, enkä jaksa ihastella vieraiden lasten edesottamuksia. Tämä piirre on aina ollut minussa, jo ennen lapsettomuutta. Lapsettomuus on varmasti vain vahvistanut sitä.

Viikon päästä raskauden ensimmäinen kolmannes päättyy. Pitäisi uskaltaa alkaa suunnittelemaan tulevaa ja kertoa raskaudesta tutuille. En tiedä olenko valmis. Jotenkin odotan vain koko ajan, että maha alkaisi näkyä. Tarvitsen konkreettisen todisteen, jonka myötä voisin avautua. Huomaan myös, että odotan vauvaa luoksemme. En odota plussaa, en raskautta, vaan ihan oikeaa ihmistä. Millainen hänestä tuleekaan? Hämmentävä ja ihmeellinen ajatus!

Koko ajan vahvistuu myös tunne siitä, että tämä blogi pitäisi päättää. Haluan päästää irti lapsettomuuden taakasta, vaikka tiedänkin, ettei se tule koskaan täysin katoamaan. Fyysiset ja henkiset arvet tulevat aina muistuttamaan koetusta matkasta. Samoin se, miten nykyään ajattelen asioista. Olen aivan toinen nainen, kuin ennen vuotta 2007, jolloin aloitimme yrityksen. Vaikeudet ovat hitsanneet minut ja mieheni vahvaksi pariksi. Tuntuu, että rakastan miestäni enemmän kuin koskaan aiemmin. Suru on tehnyt minusta nöyremmän. En väitä olevani lapsettomuuteni vuoksi parempi kuin muut, mutta olen parempi kuin entinen minäni. En ota pieniä vastoinkäymisiä enää niin raskaasti, enkä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Siinä mielessä arvostan itseäni enemmän kuin aiemmin. Nyt kun oppisin vielä luottamaan siihen, että tätä onnea ei viedä meiltä pois. Sitten olen kaikkine arpinenikin tyytyväinen.

Jos saisin näin jälkikäteen valita, en tietenkään valitsisi lapsettomuuden tietä enkä sitä surun määrää, joka matkalla on koettu. Nyt on kuitenkin helppo sanoa, että en ole enää niin pahoillani ja itsesäälin vallassa kaikesta tapahtuneesta. Pahoja asioita tapahtuu. Kaikille. Sille ei vain voi mitään. Elämä on epäreilu ja maailma tyly. Surun hetkellä kyselin, onko kaikella paskalla jokin tarkoitus; kasvattaa meitä ihmisinä, koetella kestävyyttämme, kiusata, rangaista... En koskaan löytänyt vastausta, enkä löydä sitä nytkään. Olen vain oppinut hyväksymään, että asioita tapahtuu. Halusit tai et.

En tietenkään olisi halunnut menettää enkelilapsiamme enkä itkeä niin paljon kuin olen itkenyt. Mutta jos se kaikki piti kokea päästäksemme tähän pisteeseen, niin kestän sen. Voi kunpa vain olisimme silloin tienneet, että kaikki päättyy vielä joskus hyvin. Olisimme jaksaneet hitusen paremmin.

Blogin kohtalo? Se jääköön avoimeksi. Skeptinen lapseton minussa käskee pitämään takaportin avoinna. Kaikkihan voi vielä mennä pieleen, ja silloin tarvitsen paikan, jossa voin purkaa tunteitani. Onnellinen odottaja minussa haluaisi pistää kaikelle pisteen, lopettaa blogin. Saa nähdä. Odotetaan vielä hetki.

Neuvolalääkärillä

2011-06-17T10:20:00.004+03:00

Ultrassa sätki ja vipelsi viikkoja 9+2 vastaava alkio, jolla oli jo pienet käsien ja jalkojen alut näkyvillä. Lääkäri nauroi alkion jytäilylle. Itse tiputtelin onnen ja helpotuksen kyyneliä.

Seuraava etappi on nt-/np-ultra. Veriseulan jätämme väliin, sillä emme koe sen antavan tarpeeksi luotettavaa ja painavaa lisätietoa sikiön terveydentilasta. Emme myöskään halua mahdollista turhaa huolta murehdittavaksi, jos tulos keikkuu raja-arvoilla. Jos niskaturvotus on huomattava, arvioimme tilanteen uudelleen. Muussa tapauksessa jatkamme eteenpäin uskoen ja toivoen, että saamme tästä raskaudesta elävän ja terveen lapsen syliin saakka.

Miten te muut olette toimineet sikiöseulontojen suhteen?

Toivon, että uskallan kohta palata ajatuksissani hetkeksi myös taaksepäin. Lapsettomuus on tuonut elämäämme surua, murhetta ja synkkiä ajatuksia. Mutta toisaalta uskon, että siitä on seurannut jotain arvokastakin. Kirjoitan siitä ehkä myöhemmin lisää.

Tämä blogi ei tule jatkumaan odotusblogina, eikä ainakaan vauvablogina. Jos (tekisi mieli sanoa kun) pääsemme turvallisemmille vesille ja jatkuva menettämisen pelko alkaa hellittämään, lopetan blogin kirjoittamisen. Nyt haluan vielä purkaa tunteitani tänne.

Lapsettomuus on vielä 100% läsnä.

Uusi blogipohja

2011-06-15T14:49:00.004+03:00

Kivikkoinen, harmaa polkumme on muuttumassa astetta helpommaksi kulkea. Uuden polun reunoilla kukkii kukat ja loistaa värit.

------

Ensimmäinen neuvolakäynti on takana ja ilokseni pääsen neuvolalääkärin vastaanotolle jo perjantaina. Lääkärikäynnillä tehdään alkuraskauden ultraus. Jännittää ihan hirveästi, onko kaikki mahassa edelleen hyvin. Tai ei jännitä, pelottaa. Onneksi perjantai on pian.

Neuvolakäynnistä ei paljon käteen jäänyt. Yleistä lässytystä terveellisestä ruokavaliosta, liikunnan tarpeellisuudesta ja muista itsestäänselvyyksistä. Lapsettomuustaustastamme käytiin seuraava keskustelu:

Terkka: "Miten olet jaksanut hoitojen aikana? Oli varmasti raskasta aikaa."

Minä: "Mitä pidemmälle edettiin, sen helpommaksi koin lapsettomuuden käsittelyn yleisellä tasolla. Alkuaika oli melkoista shokkia, kun tajusi ettei lapsen saaminen ole meille helppoa."

Terkka: "Niin, usein ne positiiviset ajatukset auttavat... monissa asioissa, näissäkin..."

Minä mielessäni: "Jep, jep. Rennosti vaan ja positiivisia ajatuksia. Kyllä se plussa sieltä tulee. Vittu joo, pitikö tämäkin taas kerran kuulla."

Minä: "No, sen on ainakin tästä taipaleesta oppinut, että omilla ajatuksilla ja teoilla ei voi mitenkään vaikuttaa näiden asioiden kulkuun."

Neuvolakorttiin merkittiin karusti: 4. raskaus / 0 syntynyttä lasta. Repeytyneen kohdun ompelu kirjattiin ylös, sillä sen myötä saatamme joutua suunniteltuun sektioon, jos raskaus etenee loppuun saakka. Nyt pitäisi myös päättää haluammeko sikiöseulontoihin. Ja verikokeessakin pitäisi käydä testauttamassa vesirokon vasta-aineet.

Huh... Jotenkin kaiken pohtiminen ja tekeminen tuntuu nyt todella raskaalta. En uskalla heittäytyä vieläkään raskaana olevan rooliin ja suunnitella tulevaa.

Kun nyt vain saisimme tietää, että alkiomme sydän yhä sykkii.

Rv 8+1

2011-06-07T13:55:00.003+03:00

Oireita vihdoin havaittavissa. Rinnat ovat muuttuneet sivuilta aroiksi ja hieman turvonneet. Vatsa on iltaisin todella turvoksissa, ja uusimpana tulokkaana flunssa, joka iski aivan puun takaa. En muista koska olen viimeksi sairastanut. Nyt haluan siis hyvällä syyllä pitää flunssaa yhtenä raskausoireena. Voihan se olla sattumaakin, että flunssa tuli juuri nyt, mutta minulle se kelpaa mainiosti oireeksi - oljenkorrekseni :)

Varasin ajan neuvolaankin jo. Oireista, äitiyskortista, varhaisultrakuvasta ja neuvola-ajasta huolimatta on vaikea muistaa olevansa raskaana. Jotenkin se sana ei vain istu suuhuni enkä osaa edelleenkään nauttia tilanteesta.

Minä + Raskaana = Ei tunnu todelliselta.

Odotan seuraavaa ultraa - joka taitaa olla nt-/np-ultra - kuin kuuta nousevaa. Haluan nähdä omin silmin, että sisälläni todella on elämää. Haluan, erottaa vauvamme ääriviivat ultrakuvasta. Haluan nähdä sen kauniisti tuikkivan tähden taas. Kaipaan jotain konkreettista todistetta raskaudestani. Ja ennen kaikkea haluaisin, että myös mieheni näkisi vihdoin omin silmin Murusemme.

Voi kunpa kaikki olisi hyvin, vaikka äiti sairastaakin, on väsynyt ja kiukkuinen, ja pelkää taas kuvitelleensa kaiken.

Oireettomuuutta ja pohdintaa

2011-05-30T10:17:00.009+03:00

Kokonaisvaltainen oireettomuus jatkuu. Tuntuu ihmeelliseltä, että sisälläni sykkii pieni elämänalku ja minä en tunne mitään. Jos hakemalla haen jotain viitteitä raskausoireista, niin väsymys on ainoa, jonka voin allekirjoittaa. Plussan ja ultran välillä olin useana päivänä täysin voimaton. Nyt samanlaisia päiviä ei enää ole, vaikka iltaisin simahdankin jo yhdeksän pintaan sohvalle :)

Zumenon-annosta aletaan pienentää jo tällä viikolla ja lopetus tapahtuu rv9. Lugeja jatkan niin, että rv9 annos puolitetaan ja rv10 lopetan lääkkeet kokonaan. Olen tyytyväinen, että hoitava lääkärimme ei kuulu siihen koulukuntaan, joka käskee lopettamaan tukilääkityksen heti plussaan. Minulla on luonnostaan tavattoman ohut limakalvo, joten tuntuu hyvältä käyttää lääkkeitä vielä hetki.

Varhaisultran tehnyt lääkäri laski raskausviikot hieman eritavalla kuin lapsettomuuspolin kätilö (silloin kun varasin aikaa varhaisultraan). Alkiomme on aina pakastettu tai siirretty kolmantena päivänä punktiosta. Lääkärin mielestä siirtopäivä on siis rv 2+3. Kätilö laski siirtopäiväksi 2+2. Kätilö perusteli laskentaansa sillä, että yleisen käytännön mukaan laskutapa on tuo 2+2. Ultrapäivänä alkio vastasi kokonsa perusteella viikkoja 6+2. Lääkäri laski viikot 6+4 ja kätilön laskutavan mukaan ultrapäivänä raskausviikkoja oli kasassa 6+3. Kumpi on oikeassa?

Kertokaahan, kuinka teillä on laskettu viikot?

Siskoni on joskus sanonut kolmen lapsen kokemuksella, että raskauden kyllä aavistaa ja tuntee sisimmässään. Minä en uskaltanut aavistaa. Pelkäsin vain pahinta. Nyt jälkikäteen ajateltuna saatoin kuitenkin jollain tasolla tuntea tärpin tapahtuneen. 2-3 päivää siirrosta tajusin yöllä vuotavani kirkasta limaa. Se ei ollut perinteistä lugesotkua. Luulin, että aloin vuotamaan verta - sellainen hulahdus housuissa kävi. Piti oikein nousta ylös tarkistamaan tilanne. Sama toistui seuraavana yönä, hieman lievempänä. Uskon, että kyseessä oli kiinnittymisvuoto. Ajoitus ainakin täsmäisi. Noina hetkinä heräsi toivo, vaikken uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.

Tuikkiva tähtemme

2011-05-27T13:19:00.007+03:00

Glorian Koti, Kotivinkki, MeNaiset, Kotivinkki uudestaan.

Kaikki nämä lehdet ehdin selata läpi, kun odottelen polin aulassa vuoroani. Olen klinikalla 20 minuuttia etuajassa. Siinä ajassa ehdin selata lehdet, näpertämään hermostuneesti neuletakkini reunaa ja tekemään sotasuunnitelman sille, jos uutiset ovatkin huonoja. Sunnittelen lukkiutuvani klinikan vessaan itkemään. Vasta sen jälkeen pystyn ajamaan töihin ja kohtaamaan ihmisiä.

Oma lääkärini sijaan minut vastaanottaa nuori, uusi naislääkäri. Lääkäri saa tuskin asetettua ultralaitteen sisälleni, kun kuulen jo hihkaisun: ”Kyllä vaan, täällä on asukas!” ”Ja sykekin on jo näkyvissä – katso!” ”Ihastellaanko sitä hetki?” Nyökyttelen nyyhkytyksen lomassa. Syke on kuin tuikkiva tähti, vaikken muuten hahmotakaan, mikä kaikista niistä tummista ja vaaleista laikuista on 5 mm mittainen ja raskausviikkoja 6+3 vastaava sikiö. Lääkäri tutkii vielä tarkkaan ruskuaispussin sijainnin – hienosti keskellä kohtua.

Seuraavaksi saan käteeni tukilääkitysreseptin ja neuvolakortin, jossa on jo laskettu aikakin. Kortin väliin lääkäri sujauttaa ultrakuvan. Kuva on nyt suurin aarteni, jota ihastelen puolen tunnin välein. Hassu musta-valko-harmaan massan ja epämääräisten laikkujen muodostama kuvio. Ja ne kaksi ruksia. Niiden välissä on Murumme.

En voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu minulle, meille. Tämä on neljäs raskauteni, mutta vielä koskaan en ole saanut ihastella tuikkivaa sykettä ruudulta ja nauttia alkaneesta raskaudesta. Neljä pitkää vuotta tätä on toivottu ja nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan. Olen hirvittävän kiitollinen.

Juuri nyt en pelkää mitään. Yhdessä pienessä hetkessä harmaa maailmani kirkastui väriloistoksi. En voi olla hymyilemättä.

Itsekuria

2011-05-20T16:02:00.003+03:00

Olin jo menossa ostamaan raskaustestiä. Apteekin edessä kurvasin kuitenkin suoraan ruokakaupan parkkiin ja jätin testin hakematta. Aion sittenkin luottaa siihen ensimmäiseen, vahvana piirtyneeseen plussaan. Ei se toinen plussa todista raskautta sen enempää kuin ensimmäinenkään. Pidän itseni nyt kurissa ja yritän olla levollinen oireettomuuteni kanssa. Ei tissikipua, ei edes rintoja puristaessa. Ei huonoa oloa, ei mitään. Oireettomuus tekee epävarmaksi. Alan jo epäillä olenko oikeasti tehnyt raskaustestin vai oliko se vain kaunista unta. Hölmöä. Kun ei tunnu miltään, olen epävarma ja jos tuntuisi, olisin paniikissa ja pelkäisin kohdunulkoista.

Tasan viikko ultraan. Yksi viikko! Sitten tämä ahdistus päättyy tavalla tai toisella - surulla ja pettymyksellä tai uusilla ja erilaisilla raskauspeloilla.

Painekattilassa

2011-05-17T10:33:00.004+03:00

Nyt ollaan teknisesti raskausviikolla 5. Näillä viikoilla alkaa kipu. Huomennako? Vai vasta ensi viikolla? Kuulostelen koko ajan tuntemuksia vatsanseudulla ja pelästyn jokaista nipistystä. Nytkö se taas alkaa? Aamulla vatsaa kouraisi vähän isommin. Kyyneleet alkoivat valua poskille, kun odotin tuleeko kouraisu uudestaan. Ei tullut.

Painekattilassa vielä 9 päivää ja 216 tuntia ennen ultraa.

Huomaan vältteleväni kaikkia ystäviä ja sukulaisia. En halua kohdata ketään tuttua, joka tietää hoidoistamme ja viimeisimmän alkionsiirron ajankohdasta. En halua joutua vastaamaan kysymykseen "No...?". Enkä halua kuulla onnitteluita plussasta. Se ei edelleenkään tarkoita meille onnellista tulevaisuutta.

On todella ristiriitainen fiilis. Tuntuu, kuin kieltäisin mahdollisen lapsemme, kun en iloitse plussasta. Mutta en vain voi. En uskalla. Pahinta kaikesta on se, että mieheni, joka on aina ollut meistä se vahvempi ja positiivisempi hoitojen suhteen, on nyt minuakin pessimistisempi. Vielä puoli vuotta sitten mies uskalsi suunnitella tulevaa ja olla onnellinen heti plussan jälkeen. Nyt kumpikin meistä on täysin jäätynyt, ja ainoa mitä näemme edessä on uusi suru, leikkauspöytä ja pitkä toipuminen.

Onneksi toivo tappelee yhä pelkoa vastaan.

Hermoraunio

2011-05-12T10:23:00.000+03:00

Eilisen hymy on karissut kasvoilta ja jäljellä on puhdas pelko. Plussa ei ole koskaan tarkoittanut meille mitään hyvää. Olen nyt neljättä kertaa raskaana, mutta koskaan en ole saanut lasta syliini.

Onneksi lapsettomuuspolilla suhtauduttiin vakavasti huoleeni, kun ilmoitin heille plussasta. Pääsen klinikalle varhaisultraan rv 6. Siihen saakka odotan henkeä pidätellen saapuvatko kipukohtaukset.

Meidän hetkemme

2011-05-11T10:32:00.006+03:00

Tänään on testipäivä.

Eilen päätin perua jo aikaa sitten varatun labra-ajan. Miksi tuhlata useita kymmeniä euroja tulokseen, joka saa sisimpäni murtumaan ja mieleni masentumaan. Lisäksi odottamisen tuska olisi pitkittynyt vielä vuorokaudella, sillä veritestin tuloksen saa vasta seuraavana päivänä. Ja mikä pahinta, keskellä päivää. Miten ihmeessä selviäisin töissä, jos saan huonoja uutisia kesken työpäivän? Niinpä päätin investoida halvimpaan mahdolliseen raskaustestiin ja hoitaa testauksen kaikessa rauhassa kotona aamulla. Ihan yksin. Niin että on aikaa itkeä pahin pettymys pois.

Oireet loistavat poissaolollaan. Ei edes rintojen turvotusta lugeista. Viimeksikin PAS-siirron jälkeen olo oli täysin normaali. Luulin pettyväni, mutta vastassa olikin yllätysplussa. Kornuraskaus, joka sittemmin päättyi keskeytykseen. Tuoresiirroissa saan aina runsaasti oireita, mutta PAS-siirron tukilääkitys tuntuu olevan lastenleikkiä hormonisoidulle kropalleni.

Tänä aamuna klo 7.40 vilkaisen testiliuskaa vaivihkaa noin minuutin testin teon jälkeen. Kaksi viivaa. Toinen on hailakka, mutta viiva kuitenkin. Kolmen minuutin testiajan umpeuduttua toinenkin viiva piirtyy vahvana testiin. Katson peiliin. Tukkani on kirjaimellisesti pystyssä ja näytän kamalan väsyneeltä. Suu hymyilee ja silmät kostuvat. Minä olen raskaana. Sitten vakavoidun. Ei tämä vielä mitään tarkoita.

Pelkään.

Hetkeä myöhemmin päätän kuitenkin nauttia tästä hetkestä. Haluan jakaa sen mieheni kanssa, joka on parhaillaan työmatkalla. Tämä kaikki voi loppua taas lyhyeen. Tämä hetki voi olla ainoamme. Kirjoitan testiliuskan kuoreen tussilla "Moi Isi!", perään raapustan vielä sydämen. Jätän liuskan pöydälle odottamaan päivällä kotiinpalaavaa miestä.

Hymyilen kilpaa auringon kanssa. Ja pelkään.

Hetki

2011-05-03T10:43:00.005+03:00

Seison apteekin kassajonossa Lugesteronieni kanssa. Edelläni on minun ikäiseni, noin kolmekymppinen nainen. Hän laskee ostoksensa kassatiskille. En kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota ennen kuin kassaneiti laskee kätensä vaivihkaa pakkauksen päälle. Ehdin näkemään sanan "Predictor" sormien välistä. Sata puukkoa viiltää sisuskalujani. Hyvä etten purskahda itkuun.

Kun pääsen autoon pysähdyn ajattelemaan. Miksi olin katkera tällekin ventovieraalle? En voi mitenkään tietää, onko hän edes raskaana. Ei raskaustestin ostaminen vielä mitään tarkoita. Plussakaan ei tarkoita vielä mitään. Minun jos kenen pitäisi tietää se. En voi tietää, onko naisen mahdollinen raskaus alkanut luonnollisesti vai pitkän ja kivisen tien jälkeen, ehkä vuosien lapsettomuuden jälkeen. En tiedä tämän naisen surun määrää enkä mitään niistä ongelmista, joiden kanssa hän omassa elämässään painii. Kuinka voin olla niin tyhmä, että ajattelen ensimmäiseksi: "vittu, tuokin akka on pamahtanut raskaaksi tosta vaan". Häpeän taas ajatuksiani. Voi kunpa voisin taas olla se iloinen nuori nainen, joka pyrkii näkemään kaikessa, epäonnessakin, jotain hyvää. Sellainen olin joskus.

Marttyyrinä oleminen kyllästyttää. En halua olla lapsettomuuden uhri. En halua, että oikeutan itselleni kaikki ikävät tunteet ihan vain siitä syystä, että tila nimeltä lapsettomuus niin sallii. Onko oikein itseäni - ja muita - kohtaan, että myrkytän mieleni vain siitä syystä, että minulla ei ole lasta? Aion ryhdistäytyä. Suossa on ryvetty taas niin syvällä ja niin pitkään, että on pakko hakea muutosta.

Minä yritän. Muuta en voi luvata.

Déjà vu

2011-04-29T11:36:00.004+03:00

Junamatka Helsinkiin. Tutut maisemat. Helsingissä sama kaava: hetkeksi kauppakeskukseen aikaa tappamaan, sitten klinikalle. Tuttu porraskäytävä, tutut vastaanottovirkailijat. Lääkärikin on vanha tuttu. Jälleen kerran saamme siirrettäväksi hyvälaatuisen 8-soluisen. Toimenpide ei jännitä, eikä tunteet nouse enää samalla tavalla pintaan kuin ensimmäisillä kerroilla. Olen osannut optimoida rakon täytön; ei liian täynnä, mutta riittävästi, jotta näkyvyys on hyvä. Saan kehut. Nielaisen pari kertaa, kun katson kuvaruudulta toimenpiteen etenemistä. Nyt en kuitenkaan itke enkä hymyile itsekseni siirtyessäni vessan puolelle. Syömään vielä ennen kotimatkaa. Sama tuttu rafla, eri annos sentään. Junassa olen turta. Yksi siirto on taas tehty, nähty ja koettu. Déjà vu.

Tuntuu kuin olisin juuri käynnistänyt aikapommin kellon. Mitä tästä tällä kertaa seuraa?

Myöhemmin illalla:
Juuri ennen nukahtamista kosketan alavatsaani hellästi ja kuiskaan "Äiti rakastaa sua."

Tilastoja

2011-04-27T15:57:00.004+03:00

24/40

plussat / seuraamani lapsettomuusblogit

Juu, näin pieni sielu olen. Lasken ja ynnäilen muiden onnistumisia. Ja mietin, että jokainen onnistuminen on meiltä pois.

Kaikki eivät voi voittaa tässäkään pelissä. Joku häviää aina.

Plussamyrsky

2011-04-05T12:39:00.004+03:00

Tänään viisi ensimmäisenä avaamaani lapsettomuusblogia julistaa plussaa. Loppuja en uskalla edes avata. Tunnen kateutta enkä osaa onnitella. Yritin kyllä, mutta tunsin itseni totaalisen teennäiseksi. Tarrasukat, hymiöt ja tsempitykset ei nyt oikein irtoa.

Liika on vain joskus liikaa... ymmärrättehän?

Isoja ajatuksia

2011-03-23T10:32:00.006+02:00

Havahduin lukiessani Shaynan tekstiä onnellisuudesta. Ensinnäkin, aion tarttua Shaynan kirjavinkkiin. Minä haluan löytää onnellisuuden, rauhan ja tasapainon elämääni. Onni ei synny yksin lapsen saamisesta. Se ei vaan voi olla niin. Elämässä on niin paljon muutakin iloitsemisen arvoista. Minun on pakko alkaa valmistautumaan - tai sanoisinko varautumaan - siihen, että onneni on jossain muualla kuin äitiydessä. Kirjavinkki tuntuu sopivalta apuvälineeltä asian käsittelyyn - kiitos Shayna!

Mutta varsinaisen läikähdyksen sisimmässäni sai aikaan tämä vertaus:

"Tiedätkö tunteen, jos ajaa autolla ja hirvi hyppää eteen. Aivan karmea tunne. Sydän hakkaa ja kädet tärisee, äärimmäisen kova adrenaliinireaktio. Kun jatkaa matkaa, rauhoittuu ja rentoutuu kuitenkin melko nopeasti. Mutta mitä jos hirvi hyppääkin eteen 10km välein? Ei pystyisi enää rentoutua. Olisi valmiina pysähtymään minä hetkenä tahansa. Jännittyneena. Hermosto ylikierroksilla."

Minäkin tajusin pelkääväni jatkuvasti. Olen kuin peura ajovaloissa; laukkaan täyttä vauhtia eteenpäin ja odotan milloin rysähtää taas. Lyön nyrkillä tiiliseinään, vaikka pelkään kipua. Sisimmässäni vallitsee kauhun tasapaino.

Meidän elämämme on ollut yhtä epäonnea ja surusta selviytymistä noin 2,5 vuoden ajan. Lapsettomuus, kohdunulkoiset raskaudet, negat ja pettymykset ovat vain osa kokonaisuutta. Viimeisin kohdunulkoinen oli vähällä viedä jopa henkeni. Vuosi sitten, kun lapsen kaipuu oli pahimmillaan ja ensimmäinen IVF epäonnistunut, jouduimme luopumaan rakkaasta koirastamme. Se otti koville. En halua paljastaa täällä kaikkia yksityiskohtia elämästämme, mutta pariin viime vuoteen mahtuu myös oman kodin menetys. Isoja ja vakavia asioita.

Huomasin muutama viikko sitten, että pelkään ihan konkreettisesti menettäväni mieheni. Näen kamalia unia, joissa tiemme eroavat syystä tai toisesta. Kun mies on myöhässä tai yötä myöten reissussa, pelkään puhelimen soivan ja jonkun kertovan onnettomuudesta. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä minulle. Menettämisen pelko on konkreettista ja jatkuvasti mielessä. Se on sanalla sanoen ahdistavaa.

Pelot ja ahdistus saa miettimään, olisiko pitänyt ottaa aikalisä lapsettomuushoitojen suhteen ja toipua edellisistä vastoinkäymisistä ajan kanssa ennen uutta yritystä? Toisaalta, en missään nimessä ole valmis heittäytymään odotustilaan enää yhtään enempää kuin on pakko. Kumpi on pahempi:

a) Mennä härkäpäisesti yrityksestä ja hoidosta toiseen mahdollisimman pian. Katsoa ne kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä peräjälkeen, ja sen jälkeen luovuttaisi ihan suosiolla. Pysähtyisi hengittämään vasta maalissa. Alkaisi elämään sitä elämää, joka meille on tarkoitettu.

vai

b) Ottaisi aikalisän nyt. Yrittäisi löytää rauhan ja onnellisuuden. Odottaisi, ahdistuisi ja odottaisi. Mutta ehkä myös vapautuisi jatkuvasta pelosta ja stressistä. Piina pitkittyisi, elämä soljuisi ohi käsijarru päällä. Toiveiden elättelyä vuosikausia ilman takuita onnistumisesta.

En tiedä olenko hullu, itsepäinen vai niiden yhdistelmä, mutta vaihtoehto a houkuttaa enemmän, vaikka tiedän laittavani itseni ehkä liiankin lujille jaksamisen suhteen. Tuntuu kamalalta antaa aikaraja suurimmalle unelmalleen, äitiydelle. Mutta silti se tuntuu oikealta.

Joskus unelmasta luopuminen voi olla uuden alku.

... ja älkää ymmärtäkö väärin. En ole vielä lyömässä hanskoja tiskiin. Lähdemme ihan kohta 2. IVF:n 1. PAS:iin. Ja todennäköisesti viimeistään syksyllä voidaan tehdä vielä toinenkin PAS. Sen jälkeenkin on vielä yksi IVF jäljellä. Nyt ollaan puolivälissä. Ennen lopun alkua, haluan vain tehdä itselleni selväksi, milloin on aika lopettaa.

Se on fifty-fifty

2011-03-18T10:08:00.007+02:00

Erään radiokanavan aamujuontajat pohtivat tänä aamuna sattuman, kohtalon ja taikauskon merkitystä. Toisen mielestä taikausko ja usko ihmeisiin ovat elämän suola. Tämän juontajan mielestä kohtalo - ja jokin suurempi voima - johdattelee elämäämme. Toinen oli perusrealisti, joka sanoi elämän olevan pelkkää sattumien summaa. Onnistumisella ja epäonnistumisella on aina ihan yhtä suuri todennäköisyys huolimatta siitä, mitä siihen mennessä on tapahtunut. Ihmisluonto haluaa ajatella, että kun tarpeeksi pitkään kokenut epäonnea, onni kyllä lopulta kääntyy. Todennäköisyys ja sattuma ei kuitenkaan toimi näin. Sattumassa todennäköisyys on aina fifty-fifty.

Vaikka saisin 10 negaa raskaustestiin, vaikka kokisin viisi kohdunulkoista raskautta ja useita keskenmenoja, ei se tarkoita, että sattuma olisi jossain vaihessa minun puolellani. Jokaisella yrityskerralla on samat mahdollisuudet onnistua tai epäonnistua. Koettu epäonni menneisyydessä ei paranna mahdollisuuksiamme onnistua seuraavassa hoidossa. Ikävä kyllä.

Vaikka allekirjoitankin sattuman lainalaisuuden, haluan kuitenkin edelleen uskoa kohtaloon ja siihen mahdollisuuteen, että kohtalo ohjaisi meidät ennemmin tai myöhemmin vanhemmiksi. Se on ainoa voimavarani tällä hetkellä.

Huomaan olevani hirveän kateellinen. Olen kateellinen oikeastaan kaikille, joilla on lapsia tai jotka ovat raskaana. Olen kateellinen myös niille blogiystäville, jotka ovat plussanneet pitkän lapsettomuuden jälkeen. Tunnen siitä erityisen huonoa omaatuntoa. He ovat olleet tukenani, lohduttaneet ja sanoneet viisaita sanoja, kun itseltä loppuu sanat. Mutta silti, olen yhä vain kateellinen. Tunteitani ei helpota yhtään se, että tiedän jonkun taivaltaneen pitkän ja surun täyttämän polun lapsensa luokse.

Anteeksi.

Voin vain toivoa, että saan positiivisuuden reunasta kiinni jossain vaiheessa. Silloin on paljon helpompi olla itsensä kanssa.

Tähteni

2011-03-16T10:54:00.003+02:00

Seison terassilla kirpeässä pakkasillassa, kylpytakkiin kääriytyneenä. Tujotan tummaa taivasta ja siellä tuikkivia tähtiä. Missäköhän tuolla rakkaani ovat? Pienet enkelini, lapseni. Tämän lähemmäksi heitä en koskaan tule pääsemään. Ajatus saa hengen salpaantumaan. Hengitys höyryää ja kyyneleet tuntuvat kylmiltä pisaroilta poskilla.

Suru kulkee mukana joka päivä.

Se on täällä taas

2011-03-10T10:00:00.003+02:00

... viha ja katkeruus.

Nega satutti yllättävän paljon. Satutti, vaikka yritin psyykata itseni tilaan, jossa en odota tuoresiirrolta mitään. Nega satutti, vaikka luulin kokeneeni ja kestäneeni pahempaakin.

Olen joskus selittänyt silmät kirkkaina, kuinka nega on paljon helpompi kestää kuin keskenmeno tai kohdunulkoinen. Että nega ei tunnu niin pahalta, sillä mitään ei itse asiassa oteta sinulta pois - kun ei ole koskaan annettukaan. Olin niin väärässä. Otan nöyränä sanani takaisin.

Miten olen ikinä voinut unohtaa, kuinka pahalta nega tuntuu? Vai onko se aiemmin tuntunutkaan näin pahalta? Ensimmäisen IVF-negan jälkeen tiesin, että olemme vasta hoitojen alkutaipaleella. Kaikki oli vielä edessä. Nyt on kohdattu enemmän - ehkä jopa liikaa - epäonnistumisia. Jokainen epäonnistuminen ja nega ovat kuin nauloja, joita lyödään yksi kerrallaan lapsettomuuden arkkuun. Aika ja hoidot käyvät väistämättä vähiin, mitä pidemmälle mennään. Se painaa koko ajan alitajunnassa.

Mieleni täyttää nyt katkera viha. MIKSEI ME VOIDA JO ONNISTUA?!?

En vastannut eilen siskoni puheluun. En hymyillyt yhdellekään asiakkaalle, halusin heistä vain mahdollisimman pian eroon. En pysähtynyt vaihtamaan kuulumisia naapurin kanssa enkä osannut sanoa miehelle mitään lohduttavaa. Kaikki osanotot ovat yhtä tyhjän kanssa. Kukaan ei osaa sanoa oikeita sanoja. Haluan vain vihata kaikkia ja kaikkea.

Kun joulukuussa menetimme lapsenalun, oli suru musertavaa. Silloin osanottavat sanat lohduttivat ja annoin ihmisille luvan tulla lähelle, nähdä suruni ja lohduttaa. Nyt haluan vain käpertyä itseeni:

minä ja viha VS. muu maailma

Pessimistikin pettyy

2011-03-09T12:29:00.002+02:00

Nega.

Sattuu.

Tulosta odotellessa

2011-03-09T11:11:00.003+02:00

Verikoe otettiin eilen. Tulos tulee tänään.

Soi puhelin, soi nyt!

Yritän jankata itselleni "se on ihan varmasti nega". Pessimistihän ei tunnetusti koskaan pety.

... tämän tekstin aikana tarkistin kolme kertaa, että puhelimen akku ei ole loppu...

#¤%&/!#!

2011-03-07T16:29:00.005+02:00

Tänään kaikki menee pieleen; koirien kanssa, töissä, elämässä... Ahdistaa ja masentaa.

Ehkä jännitän niin paljon huomista verikoetta ja sen tulosta, ja olen siksi kireä kuin viulunkieli. En tiedä. Vituttaa vaan ihan helvetisti koko ajan. *

*) Anteeksi.

Piinapäivitys

2011-02-28T11:18:00.005+02:00

Olo on yllättävän rauhallinen. Yritän tietoisesti keskittyä kaikkeen muuhun; töihin, koiraharrastuksiin ja kavereiden tapaamiseen. Tämä on toiminut aika hyvin, mitä nyt eilen yllätin itseni selaamasta kalenterin välissä olevaa nimipäivälistaa... noloa. Pitäisihän minunlaiseni konkarin osata pitää itseni kurissa ja pelätä vain pahinta. Kuitenkin rakentelen pilvilinnoja salaa itseltäni heti kun tarkkaavaisuus herpaantuu. Toisaalta, se on aika ihanaa.

Fyysisesti olo on hyvä, joten on todella vaikea pitää itsensä poissa liiasta tavaroiden nostelusta, lattioiden luuttuamisesta tai muusta rehkimisestä. Iltaisin pullottava vatsa saa kuitenkin ymmärtämään, miksi lääkäri oli niin tiukkana kaiken ylimääräisen liikunnan suhteen. Munasarjat ovat vielä herkillä. Viikon verran pitäisi nyt malttaa olla rauhassa.

Tänään varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta hCG-mittaukseen Felicitaksen lääkärin lähetteellä. Kotikaupunkimme lapsettomuuspolin käytäntöjen mukaan minun pitäisi odottaa kaksi viikkoa siirrosta ja sen jälkeen tehdä kotitesti virtsasta. Felicitaksen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että useamman KU:n taustalla on parempi ottaa hCG mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja arvioida sen perusteella mahdollista KU-vaaraa. Sikäli kun tulos nyt ylipäätään on plussa.

Viikko vielä...

Huippuyksilö

2011-02-25T17:26:00.004+02:00

Top-laatuinen kaveri kyydissä :o) Pakkaseenkin jäi useampi hyvälaatuinen alkio odottamaan.

En osaa ajatella mitään, en edes pelkää. Olen vain hirveän onnellinen juuri nyt. Pelkojen aika koittaa aikanaan, ehkä jo huomenna. Sitä ennen, olen potentiaalinen äiti ja nautin siitä.

8.3. on tuomionpäivä - niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana!

Vesi

2011-02-24T15:50:00.003+02:00

Voin pahoin pelkästä ajatuksesta juoda vettä. Olen tankannnut hullun lailla hyperin pelossa, ja nyt vesi on alkanut maistua pahalta. Miten tässä nyt näin kävi? Lempijuomani on aina ollut raikas, kylmä vesi (ja täyteläinen, mehevä punaviini). Nyt ällöttää.

Muuten olo on todella hyvä ja kävin jopa tänään töissä pyörähtämässä. Yritän olla lataamatta liikaa odotuksia huomiselle. Ja kuitenkin tuntuu, että pakahdun jo nyt rakkaudesta klinikan kaapissa odottavaan alkioon. En uskalla edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että siirrettävää ei ole.

Huomenna selviää...

Saalis

2011-02-22T13:03:00.006+02:00

Punktio takana ja saaliina 14 munasolua. Folleja oli kaikkiaan 22.

Viimeksi sekä folleja että kypsiä muniksia oli enemmän, mutta ehkäpä nämä ovat laadukkaampia ja hedelmällisempiä. Suuresta määrästä huolimatta emme viimeksi saaneet kuin 3 siirtokelpoista alkiota. Tälläkin kertaa mies hoiti osuutensa nopeasti ja sperman laatu oli taas erinomainen. Siitä ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni.

Itse toimenpide oli nopea ja kivuton. Rakkulat kuulemma täyttyivät tyhjennyksen jälkeen verellä, joten hyperin riski on olemassa. Pakko siis ottaa välipäivät rennosti sohvalla makoillen ja vettä juoden. Huomenna nähdään kuinka kipeäksi olo muuttuu, kun kipulääkkeiden vaikutus lakkaa.

Jos hyperi ei pilaa suunnitelmia, on perjantaina edessä suuri päivä. Päivä, jolloin saa luvan haaveilla ja toivoa. Jolloin on helppo uskoa ihmeisiin ja unohtaa pelot edes hetkeksi. Mahdollisuuksien päivä.

Huomenna!

2011-02-21T15:15:00.006+02:00

Jännittää - tekisi mieli jänistää koko jutusta.

Ahdistaa - ajatuskin mahdollisen plussan mukanaan tuomasta huolesta saa pelon kulkemaan läpi kropan.

Hymyilyttää - jos kuitenkin...

Huomenna kukonlaulun aikaan kohti Helsinkiä, Felicitasta ja punktiota. Pregnyl tuikattiin eilen kankkuun. Kohta kaikki voitava on tehty. Kohta pitäisi taas jaksaa olla vahva.

Entä jos en olekaan?

Uusi ulkoasu

2011-02-18T16:57:00.005+02:00

Päätin vaihtaa blogipohjaa.

Vanha pohja oli kaikessa harmaudessaan kovin synkkä ja muistutti liikaa ajasta, jolloin aloitin blogin kirjoittamisen. Tämä uusi blogipohja vastaa paremmin nykyistä asennettani ja tunnelmaani; enää en ole niin täynnä vihaa, katkeruutta ja epätoivoa. Pelkään yhä jääväni ilman lasta - mutta pelkään eri tavalla kuin ennen. Pelko ei ole pakokauhuista ja niin täydellisen musertavaa. Ajatus lopullisesta lapsettomuudesta ei enää suista minua täysin tolaltani. Masentunut harmaa sai siis jäädä taakse, ja nyt astumme astetta raikkaammalle pohjalle. Tämän pohjan myötä toivon saavani uutta vahvuutta ja toivoa katsoa tulevaan - oli se millainen hyvänsä.

Viimeinen niitti juuri tämän blogipohjan valinnalle oli kuvausteksti:
Tie voi joskus olla hiukan kivinen, mutta kyllä se aurinko taas paistaa.

Juuri näin haluan ajatella. Myös em pohdiskeli blogissaan (salasanan takana) lapsettomuuskriisin aiheuttamia tuntoja ja lääkkeitä kriisin hallitsemiseen. Allekirjoitan tekstin täysin. On ollut käänteentekevää ottaa itseään niskasta kiinni ja vetää itsensä lapsettomuuden synkästä suosta ylös päivänvaloon. Pakottaa itsensä nauttimaan siitä hyvästä, mitä omaan elämään on suotu ja asettamaan lapsettomuus oikeisiin mittasuhteisiin. Lapsen saanti ei ole elämän ja kuoleman kysymys. Katkeruutta koen vieläkin, mutta se ei enää hallitse elämääni. Katkeruus kolahtaa ajoittain, ja lujaa, mutta pääosin en enää vello lapsettomuusmasennuksessa päivästä toiseen. Olen lähinnä surullinen, ennen tunnetta saattoi parhaiten kuvata vihaksi.

Ja viha kuluttaa ihmistä niin kovin nopeasti. Surun kanssa on helpompi elää.

Viimeisen välietapin tulokset

2011-02-18T10:25:00.003+02:00

Aamun ultrakäynnin tulos:

oikealla johtofolli 17 mm, 2 x 15 mm, 2 x 13 mm ja pieniä päälle
vasemmalla 16 mm, 15 mm, 3 x 14 mm ja vielä enemmän pieniä päälle

Ainakin 10 munista näyttää siis ehtivän kypsyä kerättäväksi, jee! Todennäköisesti enemmänkin. Viime kerralla tässä vaiheessa oli vain 3-4 riittävän isoa munista näkyvissä, mutta punktioon mennessä niitä kypsyi kuitenkin jopa 17 kpl.

Limakalvo oli 8 mm, eli oikein hyvässä kuosissa sekin.

Puregonia jatketaan huomiseen saakka ja sunnuntaina käyn hakemassa Pregnylin synnärillä. Ihanaa, kun ei tarvitse itse sohlata Pregnylin kanssa! Punktiopäiväksi määräytyi tiistai ja siirtopäiväksi perjantai. Tulen käymään siirtokeikan (jos sinne asti päästään) Helsingissä itsekseni junalla. Sopii siis toivoa, että pakkaset laskevat ensi viikon loppuun mennessä. VR:n toiminta kun ei ole ollut kovin vakuuttavaa viime aikoina...

Vähän alkoi jo jännittämään tulevat piinapäivät. Ihan todellako sitä taas ollaan tässä pisteessä? Toivon, epätoivon, odotuksen ja jännityksen kulminaatiopisteessä.

Hei, sinä pieni siellä jossain.
Olethan sitkeä ja kehityt hienoksi alkioksi, vaikka otamme sinut hetkeksi kylmään ulkomaailmaan. Asetuthan tällä kertaa oikeaan paikkaan yksiössäsi? Ja tulethan luoksemme syksyllä, kun päivät lyhenevät ja odotamme sinua valoksi elämäämme?
rakkaudella, Äiti ja Isi

Elämä

2011-02-17T16:59:00.001+02:00

Usko itseesi.
Katso viereesi.
Löydä ystäväsi.
Muista unelmasi.
Kärsi valheistasi.
Etsi rakkautta.
Kohtaa pelkosi.
Tiedä eläväsi.

Munia kasvamassa

2011-02-14T12:38:00.004+02:00

Helpottavaa!

Ultrakuvissa näkyi muniksia molemmilla puolilla. Vasen puoli on jälleen aktiivisempi; useita 9-9,5 mm kokoisia, ja pienemmät päälle. Oikealla oli hieman vähemmän munia, mutta johtofolli oli kuitenkin jo reilut 10 mm. Viimeksi tässä vaihessa johtofolli taisi olla 12 mm. Puregon-annos pidetään ennallaan ja perjantaina katsastetaan tilanne - ja määritetään keräyspäivä, jos tilanne sen sallii.

Olin älyttömän hyvällä tuulella aamun ultrakäynnin jälkeen, kunnes luin Sydänjään ja Annan kuulumisia... Mielen valtasi suru ja ahdistus, myötäeläminen. Tuntuu typerältä innostua munasolujen kasvamisesta, kun toisilla lapsettomuus on näyttänyt pimeimmät puolensa: viiltävän pelon ja toivottomuuden tunteen. Toivon sydämestäni, että seuraavan kerran näitä blogeja lukiessa vastassa on hyviä uutisia!

Toinen asia joka masensi mielen ja yllätti minut puskien takaa, oli haikeus. Haikeus joulukuussa menettämämme lapsenalun perään. Jos asiat olisivat menneet toisin, olisin nyt jossain rv 16-17 tienoilla. Jos ja jos. Menetetty mikä menetetty. Ikävä vaan kaihertaa vieläkin.

Hämmästelen päivittäin hyvää olotilaani. Hormoonipistokset eivät tunnu juuri missään tai miltään. Munasarjojen kohdalla on välillä "kivistystuntemuksia", siinä kaikki. Olen onnellinen, että hoidot sujuvat kohdallani näin helposti. Olen pääsääntöisesti hyväntuulinen ja innostuneen toiveikas. Ainoa fyysinen oire on pistosten aiheuttamat mustelmat mahassa. Se on aika pieni hinta mahdollisuudesta tulla raskaaksi.

Pussukka täynnä toivoa

2011-02-07T12:39:00.005+02:00

Kaivoin tuon vaaleansinisen pussukan aamulla esiin kaappien kätköistä. Puregon-kynä kotelossaan, neulat ja ohjekirjaset... Viime keväänä, alkionsiirron jälkeen, pakkasin pussukan katseilta piiloon ja sivelin vatsaani hellästi. Toivoin, odotin ja jännitin. Turhaan. Nyt mieleen tulvii taas nuo samat haaveet ja toiveet. Välissä vilahti kokonainen vuosi, mutta kaikki muistuu mieleeni kuin eilinen.

Huomenna pakkaan toiveiden pussukkaan Puregon-ampullin ja suuntaan nollaultraan. Kaikki mahdollisuudet ja haaveet ovat jälleen kädenulottuvilla.

Ihana IVF

2011-02-01T11:03:00.003+02:00

Ensi viikolla nollaultraan. Ihana, tuottoisa ja tuloksekas IVF alkaa!

Minulla on tunne, että tämä hoitokierros on THE hoitokierros. Ja uskokaa tai älkää, tämä ei ole epätoivoista itsepsyykkausta, vaan uskon ihan oikeasti, että nyt on meidän vuoromme onnistua. Jos tuoresiirtosta ei tärpää, niin PAS sitten viimeistään.

En tiedä, mistä hyvä fiilis kumpuaa. Ehkä taivaalla möllöttävällä kevätauringolla on jotain tekemistä tämän kanssa. Ehkä olen kehittänyt itselleni mielikuvitusmaailman suojellakseni itseäni uusilta kolhuilta. Tai ehkä alkava hoito ja toivonkipinä saavat taas uskomaan mahdottoman todeksi ja vaaleanpunaiset unelmat osaksi meidän elämää.

Yhtä kaikki. Olen innoissani.

Kieroon kasvanut

2011-01-18T16:06:00.004+02:00

Tajusin taas eilen, että lapsettomuus on tehnyt huumorintajustani totaalisen kieron. Kuukausi sitten tein kuolemaa (ainakin henkisesti), kun raskaus päättyi, ja nyt hihkun onnesta, kun samaisen raskauden aiheuttama hCG on poistunut täysin elimistöstäni. Polilta tuli puhelu:

Kätilö:
- Verikokeen tulos on negatiivinen.
Minä:
- Jihuu, vihdoinkin!

Puhelun päätyttyä repesin nauruun. Tosi uskottavaa lapsen haluamista ;) Hihkutaan onnesta, kun menkat alkaa ja tuuletetaan, kun raskaustestin tulos on nega... Jep.

Toinen huvittava tapaus sattui jokunen päivä sitten, kun söimme iltapalaa. Salaatinlehtien välistä pilkottavat pienet, minikokoiset Mozzarella-pallukat saivat minut purskahtamaan nauruun, niin että pallurat lentelivät pitkin pöytää. Ilmettyjä Luge-pallukoita! Hormoonisalaattia, nam.

Muutaman päivän päästä on aika hypätä IVF-junaan. Positiivisen jännityksen voimin matkataan 1,5 kuukauden taival ja toivotaan onnen odottavan pääteasemalla. Hurjaa, taas sitä mennään!

Lähestyy, lähestyy

2011-01-12T12:02:00.003+02:00

Ouuu... enää viikko ja ollaan taas ytimessä!

Alkuviikosta hcg-tsekkaus ja loppuviikosta jarrupiikki. Lääkärimme vaihtoi jarrun hieman maltillisempaan. Viimeksi Zoladex jarrutti hormoonitoimintaa ilmeisesti liikaakin. Nyt kokeillaan Procrenia. Ja Puregonia pistelen astetta isommalla annoksella. Ehkä tämä coctail tuottaa meille supersaaliin!

Mokasin lääkkeiden kanssa. Tuuppasin Procrenin vahingossa Puregonien kanssa jääkaappiin. Procren ehti olla kylmässä 1,5 vuorokautta ennen kuin tajusin lukea pakkauksen kyljestä säilytysohjeet: "älä säilytä kylmässä". Hyvä minä. Toivottavasti en pilannut lääkettä... Täytyy mainita asiasta ajanvarauksen yhteydessä, jotta ehdin tarpeen vaatiessa hakea uuden annoksen ennen jarrukeikkaa.

Hyviä uutisia

2011-01-02T19:53:00.005+02:00

Sain kutsun polille jatkokeskusteluun ja hcg-mittaukseen vuoden viimeiselle päivälle. Lääkärikäynnin jälkeen olin yhtä hymyä.

Saimme luvan jatkaa uuteen hoitoon heti, kun kierto normalisoituu - toisin sanoen heti ekojen kuukautisten jälkeen. Lääkäri ei ollut niinkään huolissaan fyysisestä puolesta ja siitä, kestääkö kohtuni mahdollisen uuden raskauden pian leikkauksen jälkeen. Enemmän häntä huoletti henkinen jaksamiseni. Sain vakuutella olevani valmis ja että kriittisin surutyö menetyksen osalta on nyt tehty. Hoitajankin kanssa juteltiin ennen lääkäriaikaa pitkä käytäväkeskustelu tilanteestamme ja voinnistani. Hoitohenkilökunnan osoittama empatia tuntui hyvältä ja oli positiivinen yllätys. Vaikka julkista puolta usein parjataan, niin osataan sielläkin olla huomaavaisia ja ottaa henkiset voimavarat huomioon.

Koko käynnin kruunasi lääkärin ehdotus lääkeresepteistä; hän voisi kirjoittaa reseptit nyt heti, jotta ehdin ostoksille vuoden 2010 puolella ja saamme lääkekulut Kelan maksukaton piikkiin. Kävin samantien apteekissa ja maksoin pussillisesta lääkkeitä noin 1200 euron sijaan vain alle 40 euroa. Melkoinen säästö :)

Ja jotta päivä saisi vielä kirsikan kakun päälle: kuukautiset alkoivat heti saman iltana. Juhuuu!!! Tämä lienee tarkoittaa sitä, että hcg on vihdoin poistunut elimistöstäni ja kroppa on valmis uuteen yritykseen. Maanantaina soitan polille ja varmistan hcg-tuloksen, sen jälkeen varaan ajan jarrupiikille. Tästä se lähtee, uusi IVF-kierros!

Juuri nyt tuntuu, että onnemme on kääntynyt ja elämässä on taas jotain mitä kohti kurotella. Uusi hoito ei pelota. Edellinen IVF sujui vaivattomasti ja nyt olen saanut lääkäriltä toivoa siihen, että voin vielä joskus tulla normaalisti raskaaksi. Lääkärin mukaan olen ollut lottovoittaja, negatiivisessa mielessä. Harvoin se salama samaan paikkaan iskee, ainakaan kolmesti.

Mieheni katseli huvittuneena, kun purin apteekin kassista lääkepaketteja silmät loistaen. Näytin kuulemma pikkulapselta, joka avaa joululahjojaan.

Niinpä, alkava hoito ja sen luoma toivo saa ihmeitä aikaan.

Matalalennolla uuteen vuoteen

2010-12-28T12:02:00.005+02:00

Vuosi vaihtuu pian. Tällä kertaa en halua toivoa tai maalailla tulevaa rakettien paukkuessa taivaalla. Ei vuoden vaihtuminen mitään muuta. Olen 1.1.2011 ihan yhtä lapseton kuin aiemminkin. Uusi Vuosi tulkoon sellaisena kuin tulee, minä kestän sen mitä kestettävä on. Ei ole vaihtoehtoja.

Mieheni pelkää terveyteni puolesta ja on jopa valmis luovuttamaan. Vaikka uskomme alkaa hiipua, minä en suostu vielä myöntämään tappiota. Olen valmis uuteen taistoon, uusiin arpiin ja kolhuihin, ja etenkin uuteen toivonkipinään ja mahdollisuuteen.

Hcg on vieläkin koholla. Raskausmassaa taisi sittenkin jäädä kohtuun... Odotan kuukautisia kuin kuuta nousevaa, sillä niiden myötä päästään vihdoin ottamaan askel eteenpäin.

Parempaa Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille!

Ehkä vielä toivunkin

2010-12-13T11:26:00.004+02:00

En kuollutkaan suruun. En tiedä onko kyyneleet jo loppuneet, mutta pystyin tänään kuuntelemaan tämän kappaleen ilman järjetöntä itkukohtausta. Silmänurkka kostui ja kurkkua kuristi. Mutta selvisin.

Ehkä vielä toivunkin, ja toivon, joskus vielä uskonkin.

Sairaslomaa on jäljellä vielä 1,5 viikkoa. Fyysisesti olo on jo melko normaali, vaikka maha näyttää kamalalta mustelmineen ja lukuisine arpineen. Viime viikolla otetussa verikokeessa hCG oli yli 700. Sairaalasta kotiutuessa arvo oli melkein 12000, eli oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Ennen joulua on vielä yksi hCG-kontrolli ja sen jälkeen jäämme odottamaan kutsua polille jälkitarkastukseen - ja toivottavasti uuden IVF:n suunnitteluun.

Nyt olen jo varma, että haluan vielä yrittää, riskeistä ja todennäköisyyksistä huolimatta. En ole vielä valmis luovuttamaan. Pelkään kuollakseni plussaa, mutta toivon sitä kuitenkin. Lähtökohdat uuteen yritykseen ovat kieltämättä aika heikot:

- olen vasta toipumassa leikkauksesta ja vatsani alkaa olla täynnä arpikudosta lukuisista operaatioista
- minulla on kaikilta osin kohonnut KU-riski
- kohtuni ei ole enää täysin normaali
- elämänmuutoksen ja yrittäjyyden myötä taloudelliset lähtökohdat hoitoihin ovat erittäin huonoilla kannattamilla, ja KELAn maksukattoakin joudutaan taas vuoden alusta kerryttämään nollapisteestä
- yllä mainitusta syystä myös poissaoloja on vaikea järjestää, kun ultrien, punktioiden ja alkionsiirron aika koittaa
- henkisistä voimavaroista ei tietoa; kestääköhän kantti kohdata uusia suruja

Minusta on tullut fatalisti. Kaikesta huolimatta haluan uskoa, että elämällä on tarkoituksensa ja asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Siksi on pakko uskaltaa jatkaa matkaa. Haluan yhä lapsen. Niin paljon, että se jyrää alleen kaikki pelot ja huolet.

Juhlapyhien kirous

2010-12-10T14:08:00.003+02:00

Miksi niin monet juhlapyhät kulminoituvat lapsiin? Pääsiäisenä kuuluu piilottaa suklaamunia lasten etsittäväksi. Vappuna ostetaan perheen pienimmille ilmapallot. Isänpäivä ja Äitienpäivä... ei tartte edes selittää. Jouluna täydellinen tunnelma kulminoituu siihen, kun seurataan lasten jännitystä ja iloa lahjapakettien keskellä. Ja uudenvuodonaatto ei ole mitään ilman raketteja ja tinan valamista - yhdessä lasten kanssa.

Olen aina rakastanut juhlapyhiä; kiireettömyyttä ja sitä, että on aikaa istahtaa ystävien ja perheen kanssa saman pöydän ääreen. Lapsettomuuden myötä juhlapyhät ovat alkaneet pikemminkin ahdistamaan. Tuntuu, että juhlapyhät korostavat ja alleviivaavat sitä, että meillä ei ole lasta. Suurin osa ystäväpariskunnistamme alkaa olla siinä pisteessä, että heidän juhlapyhien vietto määräytyy lasten ehdoilla. Kohta meillä ei ole enää ketään, joita voisimme kutsua istumaan "aikuisten iltaa". Ei vain ole. Ystävämme eivät toki ole kadonneet minnekään, voimme aina kutsua koko perheen kylään. Mutta se onkin sitten eri asia, jaksammeko itse seurata tiiviisti vierestä lapsellisten elämää - ilman että se viiltäisi jossain pinnan alla.

Kinkkinen tilanne. En halua erakoitua ja pitää etäisyyttä ystäviimme. Mutta en halua myöskään satuttaa itseäni yhtään enempää kuin on pakko.

Ja juuri nyt, kun tunteet ovat taas pinnalla, tuntuu, että sattuu ihan liikaa.

Päivä kerrallaan

2010-12-07T16:28:00.004+02:00

KIITOS kaikille Teille, jotka olette jättäneet osanottoja ja kannustavia sanoja viimeaikaisiin postauksiini. Kyynelehdin jokaisen kommentin kohdalla, sananne todella koskettavat - ja lohduttavatkin. Kiitos myötäelämisestä.

Eilen tuli iso romahdus, meille molemmille. Kuitenkin tuntuu, että kokonaisvaltainen suru alkaa hieman helpottamaan. Huomaan jo ajattelevani tammikuuta ja uutta yritystä. On pakko katsoa eteenpäin. Takana on liikaa kipua ja surua. Eiliseen ei tee mieli jäädä.

Koskettavaa

2010-12-06T14:10:00.002+02:00

Se oli vain liekki mustimmassa yössä
kosketus hengityksen kaltainen
Niin kuin uni jonka on joskus tultava loppuun
valkoinen hiutale joka sulaa pois

Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
meidän liekkimme jolle hengen annoimme
jota kauan vaalittiin nyt kuolee hiljaa

- Irina -

Tilastoihme

2010-12-04T10:25:00.004+02:00

Herään öisin kerran tai pari itkemään. Rintoja aristaa yhä ja ne ovat turpeat - kehoni tuntuu yhä odottavan lasta. Hcg oli vielä sairaalasta kotiutuessa korkealla. Toivottavasti se laskee pian. Se tästä vielä puutuisi, että raskausmassaa olisi jäänyt kohtuun. Menen seurantakokeeseen ensi viikolla ja silloin päätetään jatkosta.

Kulutin eilisen etsimällä kokemuksia kornuraskauksista ja uusituvista kohdunulkoisista. Tietoa ja kokemuksen läpikäyneitä löytyy yllättävän vähän. Taidan todellakin olla tilastoihme:

Kohdunulkoisia on vain noin 1-2 % kaikista raskauksista. Valtaosa (98 %) KU:sta sijaitsee munatorvessa. Harvinaisia sijaintipaikkoja ovat munasarja, vatsaontelon pinta sekä kohdun kaulakanava, kornu. KU:n uusiutumisvaara on 5-15 %. Riskitekijöitä ovat mm. aiemmin koettu KU, hedelmöityshoidot sekä aikaisemmat lantion alueen leikkaukset.

Lähde: Käypä hoito ja Terveyskirjasto

Niinpä, kuulun eittämättä riskiryhmään. Viime yönä en voinut olla ajattelematta, että oikeastaan minun pitäisi jo olla kuollut. Kaikki raskausyrityksemme ovat olleet tuhoontuomittuja. Ilman huippuunsa kehitettyä lääketiedettä, meillä ei pitäisi olla mitään asiaa vanhemmiksi. Miksi siis taistella luontoa ja kohtaloaan vastaan? Kannattaako hakata päätään seinään ja uskotella itselleen, että olen oikeutettu biologiseen lapseen siinä missä kaikki muutkin - entä jos en olekaan? Kerjäänkö vain lisää pahaa mieltä, surua ja kipua elämäämme?

Nyt on varmasti vielä aivan liian aikaista tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen Mutta yksi asia on varma; haluan käydä lääkärimme kanssa perusteellisen keskustelun mahdollisuuksista normaaliin raskauteen. Jos mahdollisuudet ovat minimaaliset, joudumme todella suurten päätösten eteen.

Oma henkinen jaksaminen on nyt koetuksella rajummin, kuin koskaan ennen. Toivon, että pääsen pian sellaiseen fyysiseen kuntoon, että jaksan liikkua, ulkoilla ja tehdä muutakin kuin maata ja ajatella. Elämää on vaikea jatkaa, kun kaikki muistuttaa vielä niin vahvasti menetyksestä.

KU nro 3

2010-12-03T13:03:00.008+02:00

Montakohan numeroa saan aikaiseksi? Voiko yhdellä ihmisellä olla huonoa tuuria määräänsä enempää? Taidan olla ihme - epätodennäköisyyden ilmentymä. KU-magneetti.

Edellinen postaus jäi ilman selityksiä, ja hieman sekavaksi. Yritän nyt kirjata selvemmin ylös, mitä tapahtui. Tuntuu, että tarvitsen tätä blogia taas kipeämmin kuin koskaan. Voin kerrata tapahtumat mielessäni ja purkaa ne tänne "Matkan varrelle", minne kaikki muukin lapsettomuuspaska on tullut purettua. Ehkä tämä osaltaan hieman helpottaa oloa, uskon niin.

Kaikki alkoi siis kipukohtauksista, joita sain rv 5-6 parin päivän välein. Viimeisin kohtaus, viime maanantaina, oli ärhäkkä ja kipu jäi päälle. Kuljin kaksi päivää kumarassa ja vatsaa varoen. Tiistaina laitoin sähköpostia lapsettomuuspolille ja kyselin, pitäisikö kipujen syytä selvittää - vai odotanko rauhassa itsenäisyyspäivän yli, rv 7 varhaisultraa. Polilta soitettiin heti perään; tänne ja äkkiä tarkastukseen.

Päivystävän lääkärin tutkimuspöydällä tuijotin kattoon ja ajattelin, etten lähde tästä huoneesta onnellisena. Huone oli sama, jossa kahden vuoden takainen KU-raskauteni todettiin. Tällä huoneella ei ole koskaan ollut mitään hyvää kerrottavaa. Ei ollut nytkään. Päivystäjä totesi heti, ettei kohdussa näy mitään. Nyökyttelin. Lisää tutkimusta, soitto ylilääkärille ja konsultointipyyntö. Kohta alapäätäni sorkkii kaksi lääkäriä. Ylilääkäri sanoo: "Oikealla näkyy ruskuaispussi ja syke - muttei kohdussa valitettavasti.". Alan itkeä hysteerisesti. Joku ojentaa nenäliinan ja ottaa kädestä kiinni. Kuulen nyyhkytyksen lomassa lääkärien ihmetyksen: "Missä se on? Oikea munanjohdin on poistettu. Ehkä vasen on kiertynyt väärälle puolelle ja alkio on siellä. Rouva joutuu nyt valitettavasti osastolle ja kiireellisesti leikkaukseen."

Saan kuitenkin luvan käydä pikaisesti kotona ja töissä hoitamassa välttämättömät käytännönjärjestelyt. Mies on yhä reissussa, eikä koirat pärjää yksin iltaan saakka. Hälytän miehen kotimatkalle ja hoidan jatkuvasti itkien tärkeimmät asiat kuntoon. Olen todella tehokas ja järkevä - mutta itken koko ajan.

Sairaalaan. Osastolla minut vastaanottaa tuttu hoitaja kahden vuoden takaa. Alle tunnissa makaan leikkauspöydällä. Kaikki sujuu hyvin, heräämössä ei ole kipuja. Osastolla minulle kerrotaan, että operaatio oli oletettua tähystysleikkausta suurempi. Alavatsallani on 20 cm avohaava ja rivi tikkejä. Lisäkoristeena tähystyksestä aiheutuneet kolme pientä reikää. Ruma näky. Tähystyksestä jouduttiin siirtymään avoleikkaukseen, sillä raskaus olikin kohdun kornussa, ylänurkassa, ns. kohdun sarvessa. Kohtulihas oli jo repeytynyt, mutta se saatiin korjattua. Alateitse en tule koskaan synnyttämään, jos nyt koskaan synnytänkään. Sekä lääkäri ja hoitajat hymyilevät kannustavasti ja sanovat, että on hienoa, että minulla on yhä munasarjat, kohtu ja toinen munanjohdinkin. Ehkä sen pitäisi lohduttaa.

Huonekaverini on todella mukava. En ehdi juurikaan itkeskelemään tai suremaan, sillä juttelemme paljon. Puhumme myös lapsettomuudesta ja leikkauskokemuksistamme. Tunnen olevani varsinainen konkari ja tietopankki. He ovat vasta lapsettomuushoitojen alkutaipaleella. Hän kotiutuu jo seuraavana aamupäivänä. Jään yksin. Tulee kyyneleet.

Muutaman tunnin päästä huoneeseen kärrätään suht tuore äiti, joka on saanut rajuja jälkivuotoja. He odotavat pääsyä operaatioon. Äidin mukana on pienen pieni vauva ja isä. Olen hirveän kateellinen. Luen muka lehteä, mutta en käännä sivua kertaakaan. Kuuntelen itkua nieleskellen ääniä verhon takaa. Kuulen kaikki lempeät sanat, imetyksen, suukot, jopa vauvan hengityksen. Nuo pari tuntia samassa huoneessa ovat elämäni pahimmat. Miksi vitussa minä en saa kokea tuota. Miksi vitussa suruani pitää lisätä tuomalla aivan nenän eteen se sama onni, joka juuri odotti minuakin. Miksi olen näin vihainen ventovieraille ihmisille - jopa sille vauvalle.

Hoitajat pyytävät myöhemmin anteeksi tilannetta. He pyrkivät kuulemma normaalisti välttämään tuomasta lapsellisia ihmisiä minun kaltaisteni tapausten kanssa samaan huoneeseen. Nyt osastolla vain oli niin täyttä. Yritän hymyillä ja sanon "ei se mitään". Ja vitut. Voisin huutaa heille täyttä kurkkua, kuinka ajattelemattomia he ovat. Olen kuitenkin tekopirteä, reipas ja voimakas.

Onneksi mies hakee minut kotiin, juuri kun pariskunta palaa operaatiosta huoneeseen toipumaan. Lähtiessä ehdin vielä lukea osaston seinälle askarrellut "Valmistautuminen vanhemmuuteen" ohjeet sekä kuulla väliovien takaa vastasyntyneiden itkua. Viiltääkö kaikki nyt surun vuoksi entistä lujempaa - vai olenko jälleen katkera lapseton? Taidan olla.

Koen kuitenkin olevani jollain tapaa myös enkelilapsen äiti. Vaikken itse saanut kuulla alkiomme sykettä, tiedän, että se oli elinvoimainen - että olin vähällä tulla äidiksi. Sykkeen vuoksi suru on nyt järjettömän suuri. Tunnen epäonnistuneeni, kun en voinut tarjota lapsellemme paikkaa, jossa se olisi saanut jatkaa kasvuaan. Se oli elinvoimainen ihmisen alku. Meidän lapsemme.

Tällä hetkellä en osaa ajatella tulevaa. Olen pitkällä sairaslomalla, enkä oikein tiedä mitä ajattelen uusista yrityksistä. Tiedän, että hoitomme ovat jo saaneet luvan jatkua ensi vuoden puolella. Tiedän myös, että tulen aina pelkäämään mahdollista plussaa. KU-raskaus on aina hengenvaarallinen tila. Onko järkeä uhmata kohtaloa ja uhrata terveyttään vain siitä syystä, että haluaa itsekkäästi äidiksi? Hedelmällisyydestä on tullut kohdallani uhka mahdollisuuden sijaan.

Suru

2010-12-03T12:42:00.004+02:00

Niin siinä taas kävi. Ensin annetaan toivoa ja uskoa paremmasta. Lupaus kauan kaivatusta äitiydestä. Ja ennen kuin huomaankaan, kaikki on taas viety pois. Jäljellä on pohjaton suru. Pienokaisemme ei saanut jatkaa elämäänsä.

Tunnen taas vihaa ja katkeruutta. Tunnen taas olevani merkityksetön - lapseton. Voi kuinka inhoankaan itseäni! Vihaan katkeria ajatuksiani, viallista kroppaani ja sitä, että oli niin naiivi, että kuvittettelin onnen vihdoin tulleen kohdalle. Eniten vihaan sitä, että kolmen vuoden työ itseni ja ajatusteni kanssa on nyt pyyhkäisty yhdessä hetkessä pois. Juuri kun olin sinut lapsettomuuden kanssa, juuri kun kestin sitä, juuri kun olin tottunut käsittelemän pettymyksiä. Nyt tuntuu, etten pysty enää mihinkään. Edes elämään. Itken vain.

Pieni elämänliekki on sammutettu toissapäivänä, 1.12.2010. Rakas pieni, ikävöin sinua aina.

Ultraa odotellessa

2010-11-30T10:38:00.004+02:00

Sain varhasultran ensi tiistaille eli rv 7+1. Odottaminen on yhtä tuskaa - kirjaimellisesti. Olen saanut jo kolme rajua kipukohtausta noin viikon sisällä. Kivut tulevat aina iltaisin ja tekevät täysin toimintakyvyttömäksi.

Eilen se tapahtui taas, rajumpana kuin aiemmin. Tällä kertaa vilunväreet, kuvotus, vatsan kuumotus ja krampit saivat kaverikseen pistokset. Jokainen asennon vaihto sai aikaan kylkipistoksen. Pyörin sängyssä kyyneleet silmissä puoli kahdeksasta aina puolille öin. Vielä aamullakin vatsa oli arka. Kaiken kukkuraksi olen tämän viikon yksin kotona, kun mies on reissussa... tunnit tuntuivat ikuisuudelta ja pelotti kamalasti. Onneksi koirat tulivat viereen lämmikkeeksi ja lohduttamaan.

Toisaalta järki sanoo, että niin kauan kun ei ole vuotoa, ei ole hätää. Ja jos kyseessä olisi akuutti kohdunulkoinen, ei kipu varmasti menisi ohi muutamassa tunnissa. Olen guuglannut kaikki mahdolliset alkuraskauden vatsakivuista kertovat palstat ja keskustelut läpi. Kohdun kasvukipuja, sanovat. Jostain luin myös, että vatsan alueelle tehdyt leikkaukset ja niistä jääneet arvet saattavat lisätä kipua, kun kohtu alkaa kasvaa ja vatsa venyä. No, minullahan arpia riittää... kolme arpea umpparin tähystysleikkauksesta, ja kolme lisää munanjohtimen poistosta KU:n yhteydessä.

Inhottavaa jännittää joka ilta tuleeko kipu taas. Tule jo tiistai! Olen valmis kestämään mitä tahansa, kunhan pienellä olisi kaikki hyvin - ja sykkivä sydän.

Pelottavaa vatsakipua

2010-11-23T10:30:00.004+02:00

Eilinen sai kaikki pelot kertarysäyksellä liikkeelle. Pelkään kohdunulkoista ja keskenmenoa. Miehenikin oli todella huolissaan. Tässäkö tämä nyt taas oli? Eikö minusta ole muuhun kuin parin viikon pituiseen raskauteen?

Eilen illalla myöhään vatsaani alkoi juilia ja jomottaa. Kipu tuntui aluksi voimakkalta menkkakivulta. En huolestunut, vaan jatkoin iltatoimia. Pian oli kuitenkin vaikeaa olla pystyssä ja vatsaa poltteli supistuksenomaisesti (kuvittelen supistusten tuntuvan tuollaiselta...). Kohta en kyennyt muuta kuin makaamaan sohvalla silmät kiinni, vilunväreiden ja vatsakramppien aaltoillessa vuoronperään läpi kropan. Pahin kipukohtaus oli ohi alle tunnissa. Jäljelle jäi pelko.

Sain samankaltaisen kipukohtauksen aiemmin syksyllä, hieman ennen kuin kohdunulkoinen todettiin. Silloin alkoi vuotokin. Nyt minulla on Luget ja Zumenon yhä päivittäisessä käytössä... Ehkä ne pitävät vuodon poissa.

Tänään aioin varata varhaisultran ja vaatia pääseväni sinne jo ensi viikolla. Ensi viikolla alkaa jo kuudes viikko. Kai siellä silloin jo jotain näkyy - jos on näkyäkseen.

Nyt pettää maltti ja hermo.

Hämmennys jatkuu

2010-11-16T16:00:00.012+02:00

Sain eilen tiedon, että toinen sulatuksesta selvinnyt alkiomme lopetti jakautumisen muutamassa päivässä, joten sitä ei pakastettu uudelleen. Näin ollen pakkasukkovarastomme on kaluttu tyhjiin. Tavallaan olisi ollut helpottava ajatus, että meitä odottaa vielä yksi mahdollisuus klinikan pakkasessa. Jos vaikka tässä raskaudessa menee jotain mönkään tai jos joskus haluamme muuten vaan uudestaan siirtoon. No... se olisi ehkä ollut liikaa haluttu. Nyt on tärkeintä se, että siirretty alkio, pieni sisupussimme yrittää jatkaa elämäänsä kohdussani. Tai edes on siellä, missä pitää.

Yllätyin, kun kuulin että meidän pitää mennä yksityiselle varhaisultraan, mikäli haluamme varmistua siitä, että kohdussani on elämää. Olin kuvitellut, että kahden KU:n taustalla saisin ensimmäisen tsekkauksen hoitaneella klinikalla (julkinen). Näin ei kuitenkaan ole. Oman mielenrauhan vuoksi aioin pulittaa sen vajaat 70 euroa varhaisultrasta, meni sitten syteen tai saveen. Pakko varmistua. Vasta sen jälkeen uskallan ajatella seuraavia askelia.

Oireita ei edelleenkään ole. Ilman plussaa en todellakaan tietäisi olevani raskaana. Toivottavasti kuitenkin olen. Nyt pitää elää jännityksessä seuraavat pari viikkoa ennen kuin ultra kertoo, onko meillä vihdoin ihan oikea mahdollisuus tulla äidiksi ja isäksi.

Hitsit, että tuntuu oudolta kirjoittaa tuollaista; "äidiksi ja isäksi". Enhän minä tule IKINÄ raskaaksi. Minä olen lapsettomuudesta kärsivä nainen, jolla on tuubat tukossa.

Tämä päivä on aina täällä, huominen ei koskaan

2010-11-15T08:09:00.003+02:00

Testasin tänään. Täydellinen yllätys: plussa!

Päähän ei mahdu mitään muuta. Epäuskoinen onnellisuus sumentaa ajatuksenjuoksun. Onko kolmen vuoden odotus vihdoin palkittu? Meidän historialla olisi kaikki oikeus olla huolissaan ja murehtia itsensä puhki miettien, mikä kaikki voi vielä mennä pieleen. KU-raskaus on meille mahdollinen, jopa todennäköinen vaihtoehto. Huoli kuuluu kuitenkin huomiselle. Tänään olen vain onnellinen. Olen raskaana.

Kaikki on valmista suureen pettymykseen

2010-11-11T19:46:00.003+02:00

Huomenna saan netistä tilaamani raskaustestit. Ostin halvimmat mahdollisesti, ettei harmittaisi niin paljon tuijottaa sitä yhtä viivaa - ei mene rahat hukkaan. Lugeja olen ostanut apteekista vain juuri tarvittavan määrän; testipäivään saakka. Viinikaapissa odottaa ihana chileläinen, jonka voin nauttia sunnuntaina ruoan kanssa. Olen ilmoittautunut koiraharrastusseuran pikkujouluihin marraskuun lopulla. Tiedossa on varsin kosteat juhlat. Terveyssidepaketti odottaa WC:ssä. Olen säästänyt itseäni jo ennakkoon ja jättänyt kertomatta siirrosta suurimmalle osalle läheisistäni. Ei tarvitse lukea osanottavia viestejä, eikä tuplata omaa surua.

Kaikki on valmista.

PAS nro1

2010-11-02T19:46:00.003+02:00

Palasin vielä raportoimaan kuluvan hoidon käänteitä...

Alkionsiirto tehtiin eilen. Nyt odotetaan sormet ja varpaat ristissä yrittääkö arvokas 8-soluinen aarteemme kiinnittyä kohtuun. Yritä nyt edes, pieni!

En aio muuttaa elämänrytmiä tai tapojani. Ainoastaan alkoholi saa nyt jäädä (lukuunottamatta satunnaista punaviinilasia). Aion saunoa, liikkua ja tehdä töitä ihan normaalisti. Keskustelupalstat ovat pullollaan mielipiteitä ja neuvoja siitä, mikä on tai ei ole sopivaa alkionsiirron jälkeen. Toisaalta sitä miettii tuhoutuvatko alkion mahdollisuudet, jos ei nyt ota rennosti seuraavia kahta viikkoa... Mutta hei, ei mulla ole varaa heittäytyä kahdeksi viikoksi sohvalle foolihappoa vetelemään ja unohtaa koko muu maailma. Katsotaan nyt sitten miten käy.

Molemmat alkiomme selvisivät sulatuksesta. Olivat edelleen hyvälaatuisia 8-soluisia, kuten pakastettaessakin. Aikamoisia sisupusseja! Toista solua, sitä jota ei siirretty, viljellään vielä hetki ja katsotaan, josko se olisi uudelleenpakastuskelpoinen. Aika hienoa, jos näin on :)

Arvatkaas minne testipäivä osuu... Isänpäivään. Glups.

Blogi tiensä päässä?

2010-10-15T11:30:00.004+03:00

En ole käynyt lapsettomuusblogeissa enkä hirveästi ajatellut koko lapsettomuutamme viimeisten parin kuukauden aikana. Huomaan, että blogimerkintäni käyvät vähiin. Juuri nyt olo on perusonnellinen. En tunne suurta surua tai vihaa, eikä mielialatkaan heittele samaa tahtia, kuin pahimman lapsettomuuskipuilun aikoihin. Alkava talvi, pimeys ja kylmyys ovat tällä hetkellä ainoita asioita, jotka masentavat mielen.

Olemme menossa kohti ensimmäistä PAS:ia. Syön tällä hetkellä Zumenon-tabletteja. Kolmen päivän popsimisen aikana en ole tuntenut mitään sivuoireita, vaikka rinta-arkuudesta varoiteltiinkin. PAS:iin piti alunperin lähteä jo kuukausi sitten, mutta limakalvoni oli onnettoman ohut... Lääkäri päätti ottaa käyttöön suunnitelma B:n - hormonaalisesti tuetun alkionsiirron.

En tiedä, miksi en jaksa nyt edes jännittää saatikka hekumoida tulevaa siirtoa. Otan kaiken vastaan tyynen rauhallisesti. Outoa. Perusluonteeni ei todellakaan ole tyyni ;) Välillä mietin, onko lapsettomuus lannistanut minut, katkaissut selkärankani. Missä on se nainen, joka taistelee ja pyristelee viimeiseen asti, elää joka solullaan niin ilon kuin surunkin ja räksyttää heti, kun asiat ei mene mielen mukaan? Olenko kasvanut ja päässyt lapsettomuuden yläpuolelle vai luovuttanut hiljaa...?

Omia tunteita on todella vaikea eritellä nyt, kun kaikki ei enää ole niin pinnalla, niin uutta. Pelottaa, että olen tottunut lapsettomuuteen. Ja vielä enemmän pelottaa, että tämä asenne vie meiltä viimeisetkin onnistumisen mahdollisuudet. Mutta silti en jaksa enää raivota ja ahdistua. Samasta syystä alkaa tuntua, että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kaikki on jo sanottu. En tunne enää samanlaista tarvetta avautua, kuin blogia aloittaessani. Olen tyhjentänyt rumimmat ajatukset, surun ja vihanpuuskat itsestäni tänne, lapsettomuuden kaatopaikalle :) Nyt on suhteellisen hyvä olla.

Blogini on tehnyt tehtävänsä - ainakin toistaiseksi. Kiitos kaikille matkaani seuranneille korvaamattomasta vertaistuesta! Olette ihania, vahvoja naisia kaikki.

Nyt uskallan jatkaa lapsettomuuden matkaa yksin (=yhdessä mieheni kanssa). Aika näyttää minne tie vie.

"Sä hymyilet ja kysyt, kuinka voin, kuinka kohdelleet on vuodet kulkijaa.
No mitä tässä, kaikki toimii, ei syytä valittaa,
kyllä teiltä näiltä poimii sielu kodikseen aina muiston muutaman."

- Hukun, Jani Wickholm -

Kiitos!

2010-09-09T08:11:00.005+03:00

Tuuli ja Lumituuli (nimet osuvat muuten hauskasti yhteen) piristivät päivääni antamalla blogitunnustuksen:

Lämmin kiitos :)

Jokaisen tunnustuksen saaneen tulee jakaa se edelleen seitsemälle muulle. Jaan sen ilolla seuraaville blogeille, joiden kirjoittajilta olen saanut paljon tukea omalla matkallani:

Sydänjää - koskettavaa luettavaa, aitoja ajatuksia. Blogi, jonka klikkaan melkein aina ensimmäisenä auki, kun selaan vertaisryhmän kuulumisia.

Näkymätön lapsi - Tärkeä vertaistuki. Tuuli tuntuu tutulta, vaikemme tunnekaan :)

Hiirenkorva - Pikkuhiiren blogissa matkaa on taitettu jo pitkään. Pikkuhiirelle, jos kenelle toivoisin pikaista onnistumista hoidoissa!

Pikkusiskon iloja suruja - Pikkusisko on esimerkki onnellisesti päättyneestä tarinasta; poikavauva syntyi alkuvuodesta 2010.

Tyhjä syli - EmmyAuroran tunteikas blogi kosketti vahvasti heti lapsettomuuden matkan alussa, ja koskettaa yhä.

Elonhetkiä - Annan blogissa ollaan vihdoin onnistuttu saamaan raskaus alulle. Jännäilen taustalla ja toivoin kaiken menevän hyvin loppuun saakka.

HopeinenSimpukka - ihailen sitä positiivisuutta, jolla HopeinenSimpukka pystyy suhtautumaan elämään lapsettomuushoitojenkin keskellä.

Ja sitten ne seitsemän asiaa itsestäni:

* Olen hulluna sisustustyynyihin ja -koreihin. Kodistamme löytyy niitä aivan liikaa.

* Ystäväni kuvaavat minua avoimeksi ja sosiaaliseksi, mutta joskus iltaisin töiden jälkeen minusta on ihana vetäytyä kuoreeni ja olla epäsosiaalinen. En vastaa edes puhelimeen.

* Rakastan eläimiä. Joskus tuntuu, että pidän niistä kaikessa aitoudessaan enemmän kuin ihmisistä.

* Haaveilen omasta vauvasta. Muuten elämässä on kaikki kohdallaan; mies, koti, työ, ystävät ja koirat.

* Pidän auringosta ja lämmöstä. Talvi on sietämätöntä aikaa.

* Rentoudun tekemällä pitkän metsälenkin koirien kanssa ja nauttimalla metsän kauneudesta ja tuoksuista - parasta se on juuri sateen jälkeen.

* En juo mehuja tai limsaa. Vesi on lempijuomani (ja hyvänä kakkosena punkku).

"Raskausarvo on poistumassa."

2010-08-31T13:30:00.001+03:00

Sain vihdoin tilannepäivityksen klinikalta. KU hoitui tällä kertaa itsekseen. Kerrankin joku on reilu meille. Reilu antaessaan minun tulla raskaaksi, laittaessaan raskauden kuitenkin väärään paikkaan ja ottaessaan sen julmasti meiltä pois, ennen kuin itse ehdimme edes tajuta, mitä on tapahtunut.

Olen kuitenkin kiitollinen, että säästyin tällä kertaa leikkaukselta.

Plussakipua

2010-08-30T13:53:00.002+03:00

Uusintaverikokeesta ei ole kuulunut vielä mitään. Vuoto on loppunut, missään ei tunnu kipua. Olisikohan se hyvä merkki?

Surffasin äsken vertaisblogeja läpi ja kolmessa blogissa, jotka ensimmäisenä avasin, oli plussattu. En avannut enää seuraavia.

Ensimmäinen: onnittelin kommenttiosastolle aidon iloisena. Toinen: no jopas... johan nyt on plussatuulia, ajattelin, ja olin onnellinen blogaajan puolesta. Kolmas: ei vittu. Miksei me? Miksi tämä KU:kin vielä kiusaksi?

Plussat ympärillä sattuu taas.

KU nro2

2010-08-26T13:44:00.003+03:00

Kohdunulkoinen raskaus. Taas.

Kävin tänään klinikalla ja varoittivat heti, että ylimääräinen vuoto voi viitata KU-raskauteen. Ja mun kohdalla todennäköisyys on suurempi kuin normaalisti... Olen jo kerran ollut leikkauspöydällä KU:n vuoksi. Pikaisen ultarauksen jälkeen menin labraan verikokeisiin ja niistä näkyi kohonneet hCG-arvot. Raskaana siis ollaan, mutta väärästä paikasta :( Arvot on onneksi matalat, joten seuraamme tilannetta viikonlopun yli ja maanantaina käyn uudessa kontrollissa.

Voi kunpa luonto hoitaisi tämän nyt itsekseen! Leikkaukseen ja saikulle tässä nyt kaiken viimeisimmäksi halutaan. Puuuuh...

Mitä tämä nyt on?

2010-08-25T13:28:00.003+03:00

eilen oli KP8 ja aloin vuotaa, vain pari päivää päättyneiden menkkojen jälkeen. Ja tietenkin juuri nyt, kun olen huomenna menossa PAS:in nollaultraan...

Mitä tämä oikein on? Edellinen kierto venyi ennen näkemättömän pitkäksi, menkat oli sen mukaiset (runsaat ja kivuliaat) ja nyt taas uutta putkeen. Mitä tapahtui mun säännölliselle kierrolle? Ja miksi ihmeessä vuodan kuin seula, vaikka menkat meni jo?

Ei taideta päästä PAS:iin tästäkään kierrosta.

Vuosipäivä

2010-08-13T15:27:00.005+03:00

Huomenna blogini täyttää vuoden. Lasta on yritetty nyt kolme vuotta.

Uusi vaihe elämässä

2010-08-06T15:27:00.003+03:00

Elämässäni on lähiaikoina tapahtumassa jotain suurta. Saan uutta, intensiivistä, haastavaa ja ihanaa tekemistä. Toteutan haaveeni.

Tämä suuri muutos on saanut minut vakuuttumaan siitä, että elämällä oli taas tarkoituksensa kaikelle tapahtuneelle. Myös sille, ettei meille ole vielä suotu omaa lasta. En voi olla ajattelematta, että jos meillä olisi nyt lapsi, en toteuttaisi unelmaani enkä kääntäisi uutta lehteä elämässäni.

Tunnen syyllisyyttä ajatellessani näin - kaiken yrittämisen, katkeruuden ja toivomisen jälkeen... Mutta ehkä jonain päivänä näen kokonaisen kuvan, jossa myös lapsettomuudella on merkitys. Mikään ei koskaan tee lapsettomuudesta yhtään vähemmän ahdistavaa tai surullista, mutta lapsettomuus saa kenties uudet mittasuhteet, kun sitä joskus pystyy katsomaan osana kokonaisuutta.

Ehkä pahastakin seuraa joskus jotain hyvää?

Kesätauko teki hyvää

2010-07-28T17:27:00.004+03:00

Kesä ja loma on kohta ohi. Lomasta tuli näköjään samalla blogitauko. Olo on täydellisen rentounut ja levännyt. Lapsettomuus on pysynyt visusti taka-alalla, vain muutaman kerran olen miettinyt tulevaa PAS:ia ja kerran olen ollut katkeran surullinen siitä, ettei meillä ole lapsia (voiko muitakaan tunteita tulla, kun menee juhliin, jossa KAIKILLA muilla vierailla on lapsia?).

Alan jo epäillä itseäni; haluanko oikeasti lähteä hoitorumbaan taas. Haluanko vapaaehtoisesti kokea jännitystä, surua, pettymyksiä, piinaavia päiviä ja pelkoa? Kyllä haluan, on taas voimia. Ja kaikista tärkeintä; klinikan pakastimessa meitä odottaa kaksi alkiota. Haluan nuo kaverit - tai edes toisen - mahdollisimman pian kyytiin.

Mammalla on ikävä teitä hippuset!

Jupinaa

2010-06-29T11:47:00.003+03:00

Ajattelin pysyä koko kesän täältä blogimaailmasta pois, mutta nyt tuli tarve avautua.

Istuin eräänä iltana terassilla tuttavien kanssa. Pöytäseurue muodostui neljästä naisesta, joista kolmella on lapsia. Jossain kohtaa lähdin kellottamaan aikaa. Sain tulokseksi kolme tuntia keskustelua lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsiperheen ihanuuksista ja ongelmista.... Great. Arvatkaa tuntuiko olo ulkopuoliselta? En voinut poistua paikalta olematta töykeä, en voinut sanoa mitään kun en osaa, en voinut kuin istua ja tuijottaa punaviinilasiani. Välillä yritin hymähdellä mukana, etten vaikuttaisi aivan poissaolevalta. Yritin jopa kokeeksi muuttaa puheenaihetta, mutta ei. Aina palattiin takaisin lapsiin. Loukkaannuin.

Mikä hitto siinä on, että näiden superäitien koko elämä tuntuu pyörivän lapsien tekemisissä? Eikö äideillä oikeasti ole muuta puhuttavaa? Minne katoaa naisten välinen ystävyys ja koko muu elämä? Onhan jokaisella elämässään lasten lisäksi mies, työ, ystävät, harrastukset... Vai onko? Keskusteluaiheista päätellen ei.

Tiedän, että minun on vaikea ulkopuolisena arvostella. Mutta ihmetellä saan. Asia tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä. Ymmärrän, että ihmiset puhuvat mielellään itselleen tärkeistä asioista, mutta rajansa kaikella. En minäkään koiraihmisenä paasaa koirajuttuja tuutintäydeltä, jos seurueessa on myös ei-koiraihmisiä paikalla. Ei ole kovin vaikeaa ottaa muut ihmiset huomioon ja keskustella asioista, jotka koskettavat jokaista seurueen jäsentä. Vaikka välillä poiketaan johonkin sisäpiirin aiheeseen, niin peruskäytöstapoihin kuuluu mielestäni myös se, että muiden asioista ollaan kiinnostuneita. Ehkä joudun joskus itsekin katsomaan peiliin ja toteamaan olevani tällainen suuresti vieroksumani superäiti. Nyt en kykene ymmärtämään ilmiötä.

Kesäkuu ja PAS:in odottaminen on mennyt kivuttomasti, auringosta nauttien. Vietimme hauskan juhannuksen tuttavaperheiden kesken. Oli ihanaa nauttia hyvästä ruoasta ja juomasta ilman rajoituksia. Kun vieraana on viisi alle 10-vuotiasta lasta, tuntuu talo vieraiden lähdettyä melko tyhjältä ja hiljaiselta... Siinä kohtaa tuli pitkästä aikaa ahdistus pintaan. "Niin tosiaan, meidän elämä on hiljaista."

Eilen tapasin hyvän ystäväni ja tämän pienen vauvan. Sydämessäni läikähti, kun näin lapsen. Sitä en tiedä, oliko läikähdys haikeutta, kateutta vai iloa. Jotain kuitenkin tunsin, vaikka yleensä yritän pitää etäisyyttä muiden vauvoihin. Meillä oli oikein hauska ilta ja loppujen lopuksi totesin, että onneksi löytyy myös niitä ystäviä, jotka eivät uppoudu aivan täysin lapsimaailmaan. Siellä itkevän vauvan, väsyneiden silmien ja imetysliivien takana on yhä se ystävä, joka haluaa tietää mitä juuri sinulle kuuluu.

KIITOS

2010-06-14T10:40:00.006+03:00

On uskomatonta, mikä voima kommenteillanne on. Olo on jo hivenen parempi luettuani kommentit ja tietäessäni, että te ymmärrätte. Kiitos!

Pikku-optimisti Muumikin löysi tiensä taas tänne: mä saan juoda ihan niin monta saunakaljaa juhannuksena kuin haluan! Eipä tarvitse uusia vapun harhautusohjelmaa. Ja grilliruoka maistuu loman aikana niiiiin paljon paremmalta, kun sen kanssa saa punaviiniä. Ja elokuun alussa pääsen tyttöjen kanssa katsomaan Maija Vilkkumaata kera skumppapullon. Ja eipä tartte vielä miettiä, voinko ilmoittaa koiria syksyn kisoihin ja kokeisiin. Olipa kertakaikkiaan hyvä, etten pamahda ainakaan ennen syksyä raskaaksi... Okei, nyt meni överiksi. Mutta silti, pahin harmitus meni jo ohitse ja yritän nyt parhaani mukaan nähdä seuraavat kuukaudet positiivisessa valossa.

Mieheni otti muuten PAS:in lykkääntymisen ihanan rauhallisesti. Mitä muutakaan odotin? Totesi vaan, että eihän sille mitään mahda ja että nautiskellaan nyt sitten lomasta ja kesästä ilman rajoituksia. Miten kukaan voi olla noin rauhallinen ja järkevä realisti? Oma kohkaaminen tuntuu aina niin naurettavalta tuon rinnalla. Varsinkin kun itsekin hyvin tietää, että asiat ei voivottelemalla paremmaksi muutu.

Voi *%&¤%#/

2010-06-11T08:55:00.004+03:00

PAS siirtyy elokuulle. Mä en jaksa tätä paskaa. Itkettää, harmittaa, vituttaa ja suututtaa.

Taas tuli todistettua, että lapsettomuudessa kaikista vittumaisinta on hoitojen aikatauluttaminen ja jatkuva odottaminen. Pääsisin varmaan niin paljon helpommalla, jos lopettaisimme pahaa mieltä aiheuttavat hoidot ja aikataulujen sumplimiset heti alkuunsa. Hyväksyisimme vaan sen, että luomuihmettä ei ehkä koskaan tule. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin helposti valita osakseni lapsettomuuden aiheuttaman pysyvän, tyhjän kolon sydämessä ja hiljaisen surun. Hoitoprosessi on pahempi. Se syö sinua hitaasti, aiheuttaa jatkuvia raivareita ja itkukohtauksia, laittaa sinut jatkuvaan odotustilaan ja tekee elämästä mahdollisimman vaikeaa.

No, meitä nyt kuitenkin odottaa omat alkiomme siellä klinikan pakkasessa. Tuntuu vaan niin helvetin väärältä, että joudumme odottamaan PASia taas kaksi kuukautta lisää ihan vaan siitä syystä, että tärkeät kiertopäiväni sattuvat asettumaan viikonlopuille tai klinikan loma-ajankohtiin. Meidän elämän tärkein asia on kiinni jostain helvetin virastoajoista... Ironista.

PAS siirtyi siis syksyyn, sillä kiertoni puoliväli osuu juuri juhannusviikon alkuun, jolloin siirto menisi hyvin todennäköisesti juhannusviikonlopulle. Toinen ongelma aikatauluissa oli omalääkärini aikataulut. Sopivana ultrapäivänä lääkäri ei ole lainkaan paikalla... Yritin vääntää meille ultrausta Felicitakseen, mutta eivät suostuneet. Juhannuspyhät tulevat tielle ja yhtälö näyttää ennakkoon melko mahdottomalta. Tämä kierto meni siis siinä. Seuraava kierto osuu puolestaan niin, että klinikka ei ehdi vielä palaamaan kesälomalta, kun otolliset päivät olisivat. Kaksi kuukautta menetetty. Seuraava mahdollisuus on siis elokuun puolivälissä. Miten ihmeessä jaksamme odottaa sinne asti? Miten tästä saa taas itsensä koottua? Olen aivan loppu. Juuri kun luulin, että elämä on taas mukavaa, tulee tämä paska ja murskaa minut täysin alleen.

Ainoa kysymys mielessä on: koska tämä loppuu? Ja vastauksen tiedän. Sitten kun niin itse päätämme.

PAS lähestyy

2010-06-10T11:48:00.004+03:00

Välikierto takana ja uusi edessä. Huomenna soitto klinikalle, päivien ynnäilyä, suunnittelukäynnistä sopiminen ja sitten vaan peukut pystyyn, että saadaan PAS tehtyä ennen klinikan kesätaukoa.

Epäonnistuneen IVF:n jälkeen olen todella pystynyt irtautumaan lapsenteko- ja lapsettomuusajatuksista, ja jotenkin nyt tuntuu, ettei maailmani ehkä kaatuisikaan vaikkemme koskaan saisi omaa lasta. Elämässäni on hirveän paljon muita hyviä ja onnellisia asioita. Tämä ei tarkoita, että toivoisin nyt yhtään vähemmän omaan lasta. Olen vain kypsynyt olemaan katkera elämälle.

Kommenttien kirvoittamana...

2010-05-28T10:39:00.004+03:00

... on pakko jatkaa vielä aiheesta. Tuulille ja Sydänjäälle iso kiitos edellisen kirjoituksen kommenteista - saitte minut pohtimaan tulevaa vielä lisää.

"Pitäisi tietää, milloin lopettaa". Niinpä, auttaisi niin kovasti jaksamaan, jos tietäisi kauanko tätä kaikkea on jäljellä. Pelkään, ettei x-määrä hoitoja riitä viemään meitä maaliin. En tiedä, kuinka kauan tuntuu siltä, että toivoa vielä on. En tiedä, koska on aika lopettaa. Enkä tiedä, missä hoidossa se plussa odottaa vai odottaako missään. Silti haluaisin päättää jo nyt, että katsomme vaikka vain nämä kolme julkisen tarjoamaa IVF:iä pakkasukkoineen läpi ja sen jälkeen se oli siinä. Jäljelle jäisi vain yksi kysymys: entä jos "se yksi hoito vielä" olisikin tuonut toivotun tuloksen? Mistä tiedän, ettei onni odota kulman takana juuri sillä hetkellä kun päätämme luovuttaa?

Pitäisi vaan sitkeästi jatkaa ja jatkaa... "vielä yksi yritys". Sillä tiellä pelkään vuosien valuvan epätoivoon, pettymyksiin ja ahdistukseen. Kuitenkin jokin sisälläni sanoo, ettemme saa luovuttaa. Mutta onko se luovuttamista, jos jossain vaiheessa tyytyy siihen mitä on? Ottaa vastaan sen, mitä elämä tarjoaa, ihan sellaisenaan. Vaikka olemme läpikäyneet vasta ensimmäisen IVF:in, on lapsettoman elämää ja ahdistusta takana jo kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta on eletty käsijarru päällä, käytännössä yhden ainoan asian määrätessä tekemisiä.

Ja mitä sitten, jos lopetamme hoidot joskus? Adoptioprosessiin emme ole valmiita lähtemään. Moni yrittää lohduttaa sanomalla että "voittehan te aina adoptoida". Mutta kun ei haluta adoptoida, halutaan oma lapsi. Eikä kuitenkaan tiedetä jaksetaanko yrittää hoidoilla riittävän pitkään. Joku sanoo nyt "jos todella haluaa, jaksaa kyllä". Me ei kuitenkaan aiota edes yrittää jaksaa loputtomiin. Vaikka kuinka haluaisimme lasta, haluamme kuitenkin kokonaisuutena enemmän onnellista elämää ilman ahdistusta, pennin venytystä ja jatkuvaa hoitoruljanssia.

On kai pakko luottaa, että sen tuntee sitten, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Nyt sen aika ei ole. Onneksi. Meillä on vielä mahdollisuus :)

Aika ei kulu

2010-05-25T15:32:00.005+03:00

Plääh, vasta välikierron puolivälissä mennään... aika ei kulu, ei sitten millään.

Piti oikein laskea millä kiertopäivällä ollaan. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun en tiedä tarkalleen missä mennään. Itse asiassa tunne on aika vapauttava, vaikka uuden kierron odottaminen sinänsä onkin rasittavaa. Ei ole mitään paineita heilutella peitoa juuri tiettyinä päivinä, ei tarvitse tarkkailla jokaista oiretta tai oireettomuutta eikä ylläpitää toivonkipinää. Luomuihmettä ei yritetä. Olemme keskittyneet nauttimaan toistemme seurasta ja elämän tarjoamista muista mahdollisuuksista, ja yllättäen se on onnistunutkin.

Kävimme myös vähän aikaa sitten mieheni kanssa pitkän keskustelun hoitojen jatkosta ja tulevaisuudesta. Jäljellä olevat alkiomme on ymmärtääkseni pakastettu samaan olkeen. Olemmeko valmiit kahden alkion siirtoon, kaksosmahdollisuuteen? Mitä jos molemmat selviävät sulatuksesta ja lääkäri suosittelee vain yhden siirtoa? Heitämmekö toisen roskiin? Mitä jos PAS ei tärppää? Kuinka monta uutta IVF:iä jaksamme? Missä kulkee raja tälle kaikelle?

Keskustelu nosti tunteet pintaan ja sai veren (ainakin omani) kuohumaan. Vaikka kysymyksiin ei löytynyt vastauksia, oli hyvä puhua kaikki vaihtoehdot läpi. Se on varmaa, että loputtoman pitkään emme aio tätä matkaa taittaa, jos hoidot kerta toisensa jälkeen osoittautuvat tuloksettomiksi. Emme kumpikaan näe järkevänä elää lapsettomuushoitojen ehdoilla "loppu elämäämme". Se missä raja tulee vastaan - sen aika näyttää. Tällaiselle ylianalyyttiselle kontrollifriikille asian hyväksyminen on vaan pirun vaikeaa. Tätä matkaa en voi suunnitella etukäteen.

Pintaa kohti

2010-05-14T12:56:00.003+03:00

Pettymyksen pahin aallonpohja on ohitettu ja mieli on taas hieman valoisampi. Uskottelen itselleni, että luonto teki oikean ratkaisun. Ehkä alkiollamme ei ollut kaikkia edellytyksiä kehittyä terveeksi ihmisen aluksi. Ehkä näin oli parempi.

Jätin luget pois keskiviikkona ja jo helatorstaina alkoi tuhrutella. Tänään vuoto on jo ihan normaalilla tasolla. Uusi kierto, joka on siis välikierto, on käynnissä. Uskottelivat klinikalta, että kropan on hyvä antaa palautua ja mielen levätä yhden kierron verran. Ja oikeassa varmaan ovat, kuukauden pakkoirtiotto ei voi ainakaan pahentaa tilannetta. Vaikka henkinen kantti kestäisikin uuden yrityksen heti perään, haluan että minulla on myös fyysisesti kaikki edellytykset mahdollisimman hyvään uuteen yritykseen. Siksi otin uutisen välikierrosta mukisematta vastaan.

Hyvää tässä on se, että mikäli välikierto noudattelee normaalia kuukautisrytmiäni, ehdimme tekemään PAS:in vielä ennen klinikan kesätaukoa. Tiukille aikataulut menee, muttei mahdottomiksi. Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, ettei tämä kierto pitkity ja sotke suunnitelmia!

Olimme kertoneet hoidoistamme muutamille ihmisille. Näin olen ilmoitin heille myös epäonnistuneesta lopputuloksesta. Tiesin, että he kysyisivät kuitenkin. Oli kamalaa ottaa oman pettymyksen keskellä vastaan pahoitteluviestejä ja -puheluita. Jokainen sana, osanotto ja kannustava lause sai kyyneleet nousemaan silmiin ja surun moninkertaistumaan. Toisaalta kaikki tämä tuntui hyvältä. On ihana tietää, että joidenkin ihmisten edessä ei tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin on. Voi rehellisesti olla lapseton ja surullinen siitä.

Kuitenkin, mietin jo nyt haluanko PAS:in aikaan kertoa hoidoistamme läheisille niin yksityiskohtaisesti kuin nyt tein. Olisiko helpompaa hoitaa koko ruljanssi salassa muilta ja kertoa vain, jos onnistaa? Ja surra ihan yksin, rauhassa. Kolikon kääntöpuolena menettäisin samalla sen henkisen tuen, jota sain koko hoitoprosessin aikana muutamilta ihmisiltä.

Teille kaikille kommentoijille; kiitos ajatuksistanne! Ne auttavat osaltaan kääntämään katseet tulevaan ja uskomaan uusiin mahdollisuuksiin.

IVF-nega

2010-05-12T09:17:00.005+03:00

Kuten osasin odottaa, selkeä nega napsahti tänä aamuna testiin.

Hiljainen pettymys, hetkeksi miehen kainaloon makaamaan ja ihmettelemään yhdessä, tuleeko tästä ikinä mitään. Sitten ylös sängystä ja normaaleihin aamurutiineihin. Ajattelin jo selviäväni negasta ilman itkuja, mutta koirien kanssa lenkkeilessä yksin metsän keskellä tulvahti kyyneleet silmiin. Pakollinen itku, ahdistus ja suru. Kai suru on aina vaan koettava myös fyysisesti. Sitten kotiin, kasvojen huuhtelu kylmällä vedellä ja epätoivoinen yritys meikata punaiset, turvonneet silmät. Pian kulissi oli taas pystyssä ja peilistä tuijotti huoliteltu uranainen. Olin valmis lähtemään töihin ja ihmisten ilmoille. Sisälläni kaikki on kuitenkin yhä pirstaleina.

Kun heräsin testipäivää edeltävänä aamuna, ensimmäinen ajatukseni oli "en ole raskaana". Vaikka epäilys on ollut jo viikon verran ilmoilla oireiden vähyydestä johtuen, oli kaikki selvää jo tiistai-aamuna. Varoitin miestänikin asiasta, ettei odota seuraavan aamun tulosta liian optimistisena. Ja oikeassa olin. Ironista, kerrankin olisin halunnut tulenpalavasti olla väärässä.

Nyt pitää odottaa perjantaihin, että pääsen soittamaan klinikalle jatkosta. Toivottavasti pääsemme mahdollisimman pian PAS:iin. Menkkojen pitäisi ilmeisesti alkaa muutamassa päivässä, kun lopetin luget eiliseen... Saammekohan alkionsiirron jo seuraavaan kiertoon? Muussa tapauksessa homma taitaa lykkääntyä syksyyn kesätaukojen vuoksi. Jos niin käy, mä taidan huutaa vähän aikaa vittu-perkelettä jossain metsän keskellä...

On tää perseestä. Ensin odotat ja elät pelkästään yhden asian ehdoilla toista kuukautta. Sitten saat pettyä ja odottaa taas. Näinä hetkinä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Unohtaa kaikki, ajatus omasta lapsesta ja siitä, että mekin voisimme joskus onnistua saamaan edes hieman niitä onnenhippuja osaksemme. Jostain on kuitenkin jaksettava etsiä ne viimeiset voimanrippeet lähteä kohti uutta yritystä.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Loppukiri

2010-05-10T12:33:00.005+03:00

Kahden yön päästä saan tehdä kotitestin ja juuri nyt tuntuu etten edes halua tietää lopputulosta. Pelkään, että totuus sattuu, vetää maton jalkojen alta, kuristaa kurkkua ja pilaa kaiken taas kerran.

Toivotin eilen äidilleni hyvää äitienpäivää ja hän sanoi "toivon sitä samaa sinulle", ja rutisti lujaa. Kunpa äitini olisi oikeassa.

Tuntuu ei miltään

2010-05-04T09:11:00.003+03:00

Siinä se kaikessa lyhykäisyydessään. Ei mitään oireita, ei tunnetta että jotain olisi muuttunut, ei haaveilua tai pilvilinnojen rakentamista, ei mitään.

Siirron jälkeisten päivien huuma on kadonnut ja nyt jäljellä on enää pelko. Mitä jos me ei onnistuta - ikinä? Oireettomuus vahvistuu päivä päivältä, kun punktion jälkivaivat laantuvat. Maha ei ole enää juurikaan turvoksissa ja rintojen arkuus menee lugejen piikkiin. Muuten ei tunnu miltään. Pelottaa vietävästi. Toisaalta odotan testipäivää kuin kuuta nousevaa, mutta ehkä vieläkin enemmän odotan testipäivän olevan jo takanapäin. Loppuisi tämä piina ja jossittelu.

Huomenna kidutusta on jäljellä tasan viikko. Elämäni pisin viikko.

Soluttautuja kyydissä

2010-04-29T14:49:00.003+03:00

Erittäin hyvälaatuinen 8-soluinen alkio otettu tänään kyytiin :) Meinaan koko ajan pillahtaa itkuun, olen niin onnellinen hyvistä lähtöasetelmista. Pakkaseenkin jäi pari kaveria. Nyt pitäisi vaan levätä ja odottaa... Ajatukset pyörii kahdeksan maailman tärkeimmän solun ympärillä. Huh, mitenkähän pystyn keskittymään yhtään mihinkään seuraavien viikkojen aikana?

Itse siirto-operaatio oli nopea ja kivuton. Katetrin laiton yhdeydessä tuntui kuukautiskipuun verrattavaa jomotusta, mutta muuten kokemus oli hyvä. Punktion ja siirron suorittanut lääkärikin oli todella ihana tyyppi. Pelkkää positiivista siis. Lugejen kanssa läträäminen sen sijaan on ärsyttävää, hankalaa ja loputonta. Ihan oikeasti - onko normaalia tunkea sormi omaan alapäähänsä kuusi kertaa päivässä (3 x 2 tabl. / pvä)? Ja pahimmillaan se pitää tehdä jossain julkisessa wc:ssä... Ällöä!

Maha on ollut välipäivien ajan todella turvoksissa ja tänään siirto-operaation jälkeen munasarjojen tienoilta on vähän jomotellut. Mutta kunhan saan tämän kirjoitettua aion heittäytyä sohvalle lepäämään kera suklaan ja nautiskella ajatuksesta, että sisälläni saattaa olla pieni elämänalku! Haluan liidellä pää pilvissä ainakin tämän päivän. Haluan olla toiveikas - silläkin uhalla, että mahdollinen romahdus sattuu kahta kauheammin.

Kuulumisiin viimeistään testipäivänä, hyvässä tai pahassa.

Punktio

2010-04-26T16:30:00.004+03:00

Punktiosta on nyt nelisen tuntia ja olo on varsin hyvä! Olin yllättynyt toimenpiteen kivuttomuudesta ja siitä, kuinka hyvä vointini on. Maha on toki turvoksissa ja munasarjojen tienoilla on tunne "että jotain on tehty", kivusta ei voi kuitenkaan puhua.

Punktio sujui vauhdilla; vaatteiden vaihto sairaalavaatteisiin, pikainen wc-käynti, siirtyminen toimenpidehuoneeseen, piuhojen kiinnitys (pulssin seuranta ja lisähappiviikset), tippa suoneen ja sen jälkeen kehon valtasi ihanan euforinen olotila. "Kivat päiväkännit" - kuten totesin miehelleni toimenpiteen jälkeen heräämössä :) Munarakkulat imettiin ensin oikealta, enkä tuntenut juuri mitään. Vasemman puolen kohdalla kipulääkkeen vaikutus alkoi jo hälvetä, mutta sielläkin ainoastaan parin rakkulan kohdalla tuntui kuukautiskipuun verrattavaa kivistystä.

Toimenpiteen jälkeen siirryin heräämöön pötköttömään ja mies tuli pitämään seuraa. Ehkä noin puolen tunnin kuluttua otin yhden Buranan, söin ja join hieman, ja sitten olimmekin valmiita. Lääkärin luona käytiin vielä kuulemassa tulos. Toimenpiteen aikana olin "kännipäissäni" kuulevani lukemia 12 ja 17... ehkä rakkuloiden määriä? Mutta niistä ei niin väliä, sillä lopputuloksemme oli - tadaa - huikeat 17 munasolua! Huikeat sen vuoksi, että ennakko-odotukset eivät olleet korkealla. Pienet muniksen alut ovatkin ottaneet loppukirin viimeisen Puregonin ja Pregnylin aikana. En tiedä liittyykö tähän viimevaiheen kypsymiseen myös se, että koin pe-la välisenä yönä todella epämukavia tuntemuksia munasarjojen seudulla. Olin vielä lauantainakin aika kipeä.

Nyt pitää ottaa rauhallisesti pari päivää - ja niin, ne ällöt Luget on aloitettava tänään illalla... Jos kaikki sujuu tästäkin eteenpäin hyvin, menen torstaina klinikalle hakemaan pientä kyytiläistä! Lääkäri lupasi soitella, jos tulee mutkia matkaan. Toivottavasti puhelin ei soi. Olo on todella hämmentynyt. Näinkö helposti se loppujen lopuksi kävi? Olemmeko tosiaan jo näin pitkällä? Tiedän, että jännittävimmät ajat ovat vielä edessäpäin, mutta toisaalta IVF-hoitoon pääseminen on kolmen vuoden odotuksen jälkeen jo puoli voittoa. En osaa vielä edes jännittää raskaustestin tulosta. Nyt odotan vain torstaita ja hyviä alkio-uutisia saapuvaksi.

... ja vielä loppuun, kiitos kommentoijat! On ihana tietää, että joku elää tässä tunnemyrkyssä mukana.

Viimeisen välietapin tulokset

2010-04-23T10:44:00.004+03:00

Kolmannen ja viimeisen punktiota edeltävän seurannan tulos:
- oikealla yksi 18 mm ja useita pienempiä muniksia,
- vasemmalla 2 x 16 mm, 1 x 15 mm ja useita pienempiä.

Punktioon mennessä täyteen kokoon kypsyneitä muniksia on todennäköisesti 3-4 kpl. Lääkäri sanoi munasarjojeni olevan PCO-tyyppiset... Häh?! Eipä ole tällaistakaan aiemmin ollut esillä, mutta PCO taipumus selittäisi kyllä edellisen piikityskierroksen huonon lopputuloksen; paljon pieniä, ei yhtään riittävän isoa munista. Munanjohdinongelmien lisäksi mulla on siis vielä vammaiset munasarjatkin... Hienoa.

Ensimmäinen tunne ultrauksen jälkeen oli pettymys. Miehenikin ihmetteli puhelimessa "niin vähän?". Ensikertalaisina me ei tietenkään tiedetä paljonko muniksia yleensä onnistutaan pistoshoidoilla kasvattamaan, ja lääkärikin totesi ettei tässä mitään tähtitieteellisiä lukemia tavoitella. Mutta silti nopea päättelyketju saa epäilemään mahdollisuuksia: kuinka moni lähtee jakautumaan, saadaanko me tuosta määrästä edes yhtä hyvälaatuista alkiota aikaan, jääkö meille mitään pakkaseen?

Mutta hei, me ei tarvita kuin se yksi hyvä ja kasvukykyinen yksilö! Sen ajatuksen voimalla mennään eteenpäin. Lauantaina käyn polilla pistättämässä Pregnylin ja maanantaina on keräyspäivä.

Wish me luck!

Musta(vatsa)makkara

2010-04-22T16:01:00.004+03:00

Huomenna selviää kasvatuksen tulos ja punktiopäivä. Nyt oli kuitenkin tultava pikaisesti kirjaamaan oireet ylös...

Tiistai-iltana vatsan turvotusta, eilen keskiviikkona pistelyä ja erittäin runsasta turvotusta, tänään rauhallisempaa. Onneksi on edes jotain oireita ja tuntemuksia vatsan seudulla, mutten en uskoisi sisälläni kasvavan yhtään mitään.

Vatsamakkarani näyttää lähinnä narkkarin työmaalta mustelmineen ja punertavine pistosjälkineen. Nyt jos olisi tyttöjen saunailta tiedossa, jättäisin sen kyllä suosiolla väliin. Maha on sen verran karun näköinen. "Kaaduin pyörällä", "koira töytäisi mahaa" tai "multa otettiin verikokeita mahasta" selitykset ei varmaan menisi läpi... Viime päivinä pistäminen on jo ollut hankalaa, kun "puhdasta" ihoa on melko vähän navan ympäristössä jäljellä.

Jännittää - kunpa kaikki näyttäisi huomenna hyvältä loppurutistusta ajatellen!

Hyvää mieltä ja raivonpuuskia

2010-04-19T10:42:00.004+03:00

Ensimmäinen seurantaultra takana ja näkymät hyvät; vasemmalla 8 munista tulossa, oikean puolen määrä meni multa ohi, mutta oli niitä sielläkin. Isoin on tällä hetkellä 12 mm. Me happy!

Piikittelyä jatketaan perjantaihin samalla 150 IU annoksella ja silloin päätetään Pregnylin piikityspäivä sekä munasolujen keräysajankohta. Hoitsu varotteli, että vaikka olo on tähän asti ollut hyvä, niin tällä viikolla voi oireita alkaa ilmaantumaan. Sen verran monta munista siellä on kasvamassa.

Kiitos muuten kaikille edellisen kirjoituksen kommentoijille tsempityksestä. Jaksan aina hämmästellä sitä, kuinka tärkeältä ja hyvältä tuntuu, kun joku sanoo: toivon teille hyvää. Kiitos! Minäkin toivotan teille kaikille onnea ja jaksamista omissa hoidoissanne tai hoitojen odottelussa. Olette tärkeitä, vaikkemme toisiamme tunnekaan :)

Vielä pakko kertoa siitä ainoasta oireesta, jonka olen tässä hormoonihuurujen keskellä itsessäni tunnistanut. Ärsytys-kynnykseni on nyt hyvin matalalla ja raivonpuuskat ovat normaaliin verrattuna potenssiin sata. En suostunut aiemmin myöntämään miehelleni, että olen pinna kireällä, mutta eräs öinen episodi sai minut tunnustamaan asian itselleni.

Heräsin yöllä johonkin, ehkä mieheni kuorsaukseen, ehkä johonkin muuhun - yhtä kaikki, en saanut enää unta. Pyörin ja puhisin sängyssä hetken aikaa ja sitten se iski: raivo! Syöksyin ulos makkarista kiroten ja tyynyjä seinään viskellen. Kiskaisin wc:n oven auki ja kaivoin kaapista korvatulpat - edelleen jatkuvasti kiroten. Paiskasin vielä korvatulppa-askin täydellä voimalla takaisin kaappiin. Sitten helpotti. Tyynen rauhallisena palasin tulpat korvissa sänkyyn ja nukahdin.

En normaalisti juurikaan kiroile, enkä todellakaan paisko esineitä - en edes suuttuessani. Mieheni kuorsaus ei häiritse minua oikeastaan koskaan. Mutta nyt ärsyynnyn näköjään jopa siitä. Aamulla kyselin varovasti mieheltä herätinkö tämän yöllä wc:ssä käydessäni... en kuulemma herättänyt. Onneksi. Ei tarvinut hävetä :)

Munien kasvatusta

2010-04-14T13:44:00.003+03:00

Pari ensimmäistä piikityspäivää takana 150 IU annoksella. Tuntuu, että tällä kertaa Puregon kirvelee pistoskohdassa enemmän kuin "harjoituskierroksella". Ensimmäinen kontrolliultra on ensi viikon alussa ja viikon lopulla pääsemme toivon mukaan määrittämään punktiopäivän. Uskomatonta - me ollaan jo näin pitkällä! Me, jotka on tottuneet aina vaan odottamaan.

Saa nähdä mitä keksin aamuisten poissaolojen syyksi töissä. Auton huolto, hammaslääkäri, lääkäri, huoltomiehen saapuminen... onhan näitä, tekosyitä. Omatunnossa tuntuu aina pistos, kun joutuu peittelemään todellista syytä. Mutta hitto sentään, nyt on mun vuoro ottaa takaisin kaikki ne ylityötunnit, jotka olen puurtanut pitkin syksyä ja alkuvuotta! Kylmän viileesti vaan kohti valkoisia valheita...

Tämä viikko on lupa elää ihan normaalisti, mutta toisella piikitysviikolla pitäisi kuulemma jo rauhoittaa menoa ja välttää fyysisiä ponnisteluja. Heippa vaan rankat treenit ja ratsastustunnit, vähäksi aikaa. Tai toivon mukaan vähän pidemmäksikin aikaa... ei haittaisi ollenkaan, jos pahoinvointi tai väsymys yllättäisi vapun jälkeen.

Viikon sisällä nähdään ensimmäiset merkit hoidon onnistumisesta tai epäonnistumisesta - kasvakaa munikset, kasvakaa! Vahvistukaa ja antakaa meille mahdollisuus.

Oireita vai ei?

2010-04-01T08:48:00.003+03:00

Zoladex laitettiin jarruttamaan omaa hormonitoimintaa maanantaina. Nyt tunnustelen olenko luulotautinen vai onko mulla oikeasti vaihdevuosi-oireita... Eilen hikoilin kainalot märkinä ja välillä oli lievää kuumotuksen tunnetta. Muuten olo on ihan normaali. Kapselin pistoskohta on hieman kipeä ja mahaa koristaa mustelma. Muuten kaikki on tähän asti ollut helppoa. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää.

Lähetin pari päivää sitten tarkentavia kysymyksiä klinikalle ja vastaus s-postiini tuli heti seuraavana päivänä. Hoitsu selitti asiat juurta jaksaen ja sävy oli hyvin positiivinen. Hyvää palvelua! Tänään jään lomalle ja yritän renotua parhaani mukaan. Lomalta palattuani aloitan Puregonin piikityksen. Jännitys tiivistyy... kuukauden päästä tähän aikaan hoito on kokonaisuudessaan läpi käyty - toivottavasti onnistuneesti. Ja sitten vasta jännäilläänkin!

On uskomatonta, miten ajatukset yrittää taas väkisin lipua turhan kauas tulevaisuuteen. En haluaisi toivoa turhia, enkä elätellä toiveita. Mutta silti on myönnettävä, että kävin eilen pitkästä aikaa kurkkaamassa "suljetun oven taakse". Arvaatte varmaan... se on meidän ylimääräinen makuuhuone. Huone, joka on ollut täysin poissa käytöstä koko sen ajan, kun olemme talossamme asuneet. Ovi on aina visusti kiinni, jotta heleän vihreäksi maalattu seinä ei muistuttaisi siitä, mitä meiltä puuttuu. Seisoin hetken oviaukossa ja katsoin kylmää, tyhjää huonetta. Asuisiko siellä joku vuoden päästä?

Haluan...

2010-03-15T11:21:00.003+02:00

Haluan hormonien aiheuttamat sivuoireet, vaihdevuodet, turvotuksen, pahan olon, kaikki.

Haluan klinikkakäynnin pelon, jännityksen ja kivunkin.

Haluan katsella lääkeostosten kutistamaa tilin saldoa ja ahdistua.

Haluan olla vappuna juomatta kuohuvaa. Haluan miettiä, miten onnistun hämäämään vappuvieraita.

Haluan perua kisoja, treenejä ja muita menoja sen vuoksi, että voin pahoin.

Haluan elää ilman lempiruokaani sushia ja lempijuomaani punaviiniä.

Haluan katsoa kateellisena vierestä, kun mieheni korkaa kylmän saunakaljan kesäiltana.

Haluan painiskella vaateongelmien kanssa kesäkuussa, kun töitä on vielä jäljellä ja maha turpoaa.

Haluan varjella salaisuutta ja keksiä tekosyitä äkilliseen raittiuteen kesäjuhlissa.

Haluan pienemmät tulot, vatsavaivat, selkäkivut ja kaikki raskauteen liittyvät huolet.

... Haluan sinut, pieni.

Hoitokulut

2010-03-04T14:59:00.003+02:00

Lisäsin hoitokustannuksemme sivun alalaitaan. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kulujen ynnäämistä - ja nyt se tuli tehtyä. Päätin siinä samalla julkaista sen tännekin.

Olemme julkisen puolen hoidossa ja lääkärikäynneistä maksamme vain poliklinikkamaksun (hieman alle 30 e). Lääkkeet kuuluvat Clomifeniä lukuunottamatta Kela korvauksen piiriin ja apteekki vähentää laskusta suoraan Kelan osuuden. Laskurissa näkyvät meille jääneet kustannukset. Punktio, alkionsiiro ja mahdollinen pakkasalkioiden säilytys tapahtuu maksusitoumuksella Helsingissä, Felicitas-klinikalla.

Siinä hieman taustaa selventämään summia. Kelan maksukatto tulee paukkumaan rikki seuraavalla apteekkikäynnillä... Sievoisia summihan tästä julkisen puolen hoidostakin kertyy, mutta luvut ovat silti siedettäviä yksityiseen klinikkaan verrattuna.

Nyt olen ihan tyytyväinen, että valitsimme tämän tien.

1. IVF alkaa

2010-03-03T15:43:00.003+02:00

Suunniteltu on, resptit taskussa ja mieli jännittynyt.

Tänään kävimme klinikalla kuulemassa sotasuunnitelman ja hiomassa startegioita, joiden päämääränä on saada meille plussa. Aloitamme jo seuraavasta kierrosta, sillä etenemme pitkän kaavan mukaan. Oma hormonitoimintani ajetaan ensin alas ja sen jälkeen superovulaatiota metsästetään Puregon-Pregnyl -yhdistelmän avulla.

Näinä päivinä alkavan kierron 21-23. päivänä tuikataan vatsamakkaraani Zoladex-kapseli jarruksi. Sitten jään odottamaan kuumia aaltoja ja skitsokohtauksia... Zoladexin vaikutuksia tarkastellaan 1-2 viikon jälkeen ultrauksella, ja kun aika on oikea, aloitetaan tutut Puregon-pistokset. Tällä kertaa 150 IU annoksella. Jos kaikki menee hyvin ja pääsemme irrotuspiikkiin saakka, ajoittuu punktio vappuviikolle.

Pitkä on kaava tosiaan; tiedossa on lähes kahden kuukauden tiivis prosessi täynnä hormoneja, piikkejä, ultrauksia ja jännitystä. Mutta jos tämä kaikki päättyy niihin maagiseen kahteen viivaan, on kaikki sen arvoista!

Onko teillä muilla kokemuksia Zoladexin käytöstä IVF-hoidossa? Vaikka ensin petyin pitkän kaavan ohjelmasta, oli kuitenkin iloinen yllätys, ettei mun tarvitse sumutella yhtään mitään. Hormonien alasajoon tarvitaan vain yksi piikki, kun kapseli laitetaan paikoilleen. Nyt kun näin sanon, niin siitä tulee tietenkin hirveät sivuvaikutukset... :(

Saimme kysymyksiin vastauksia - ja kerrankin mulla on olo, että tiedän minne olen menossa. Näen välietapit, suuntakyltit ja tiedän jopa välimatkat! Ahdistavinta koko lapsettomuuden hoitoprosessissa on tähän asti ollut suuri tietämättömyys kaikesta edessä olevasta. Nyt näen maalin ja voin vain toivoa, että maalissa meitä on kolme.

Jossittelua

2010-02-25T08:34:00.004+02:00

Jos en tietäisi kuinka vaikeaa raskautuminen meille on...

Jos olisin innokas vauvahaaveilija, uusi yrittäjä, keltanokka näissä hommissa...

Jos eläisimme aikaa reilu 2 vuotta taaksepäin...

Jos uskoisin voivani olla raskaana...

Roikkuisin parhaillaan "Haaveilijoiden" tai "Ensikertalaisten" palstoille lukemassa alkuraskauden oireista. Tutkisin netissä raskauslaskurilla tulevan vauvamme laskettua aikaa. Surffaisin vähän väliä töiden lomassa kurkkimaan Mamaliciousin ihania äitiysvaatteita. Etsisin sopivaa menopeliä vauvallemme ja vertailisin excelillä yhdistelmärattaiden plussia, miinuksia ja hintoja. Miettisin kuinka kerron raskaudesta esimiehelleni. Odottaisin jo äitiysloman alkua ja laskisin Kelan sivuilla äitiysrahan määrää. Syventyisin kesken palaverin pohtimaan vauvamme huoneen sisustusta ja sinne sopivia värejä. Haaveilisin hetkestä, jolloin saan kertoa unelmieni uutisen miehelleni. Ahmisin kaiken tiedon, mitä käsiini saan, raskauden vaiheista aina synnytykseen saakka. Olisin onnellisen tietämätön turruttavasta surusta. En tietäisi miltä tuntuu pettyä kuukausi toisensa jälkeen.

Kaikki tuo on koettu, tunnettu ja läpi käyty. Nyt en piinaile enkä odota ihmettä. En sunnittele enkä anna ajatusten karata yhtään tätä hetkeä kauemmas. Eletään taas päiviä, jolloin voisin teoriassa odotella ensimmäisiä raskausoireita alkavaksi. Käynnissä on siis piinaviikot. Sen sijaan, että hakisin apteekista taas uuden raskaustestin kaappiin odottamaan, kääntelen malttamattomana kalenterin sivuja ja laskeskelen kerta toisensa jälkeen päiviä hoitojemme alkamiseen.

Omanlaiset piinaviikot kullakin...

Katse tiukasti IVF:ssä

2010-02-22T10:15:00.003+02:00

Jännittää ja hermostuttaa. Toisaalta olo on innokas ja odottava. Toivo on korkeammalla kuin koskaan - ja jos olisin yhtään uskonnollinen ihminen, rukoilisin varmaan täyttä häkää kaiken menevän nappiin.

Päässä risteilee hirveä määrä käytännön kysymyksiä, kaikki on niin uutta. Pitää varmaan tehdä lista mieltä askarruttavista kysymyksistä ensi viikon suunnittelukäyntiä varten. Mulle on vielä täysi arvoitus, mitkä ovat vaihtoehdot mahdollisten pakastettavien alkioiden suhteen. Kuinka monta hoitoa ylipäätään saamme julkisella puolella... lista on pitkä. Ja siihen isoimpaan kysymykseen ei varmaankaan saada vastausta; onnistummeko vihdoin?

Taktiikkani on nyt uppotua hetkeksi töihin, hoitaa pahin työsuma alta pois ja sen jälkeen tuijottaa vain ja ainoastaan omaan napaan; yrittää rentoutua ja valmistautua elämäni toistaiseksi tärkeimpään etappiin. Onneksi mulla on reilusti pitämättömiä lomia jemmassa, joten voin surutta olla poissa töistä hoitojen aikaan, jos siltä yhtään tuntuu.

Mielenkiintoista kuinka käynnistyvät hoidot saavat kaikki katkeruuden tunteet ja lapsettomuuden pimeimmän puolen häipymään taka-alalle. On mahtavaa vaihteeksi leijua tässä olotilassa, missä mitään ei ole menettetty, ja kaikki on vasta edessä. Enkä suostu nyt pelkäämään ja maalaamaan piruja seinille. Nyt on niin kovin helppo uskoa, että onnistumme.

Ja sitä paitsi:
Ne onnistuvat, jotka eivät tiedä, että epäonnistuminen on ilmeistä.

Ei toimi, ei...

2010-02-19T14:09:00.003+02:00

Nimittäin mun kroppa :(

Tänään oli toinen seurantaultra ja tarkoituksena pistää Pregnyl-irrotuspiikki. Ei pistetty. Vasemman puolen johtofolli oli kasvanut vaivaiset 2 mm, nyt kooltaan 15 mm. Lääkärikin oli tosi pettynyt, ettei munasarjani vastanneet Puregoniin toivotulla tavalla. Femareillahan munikset kasvoi hienosti.

Tämä kierto jätettiin siis oman onnensa nojaan; luomuillaan ensi viikolla mitä miehen työmatkoilta ehditään. En kuitenkaan odota yhtään mitään tukkeutuneen tuuban ja laiskan follikkelin vuoksi. Tylsää.

Pääsiäinen sotkee IVF-aikatauluja, joten päädyimme lääkärin kanssa suuntaamaan katseet pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Meidän ensimmäinen IVF toteteutetaan huhti-toukokuussa. Suunnittelukäynti sovittiin kahden viikon päähän. Jännittää kovasti tuleva hoitosuunnitelma... Mennäänkö pitkällä vai lyhyellä kaavalla. Toivottavasti lyhyellä - pääsisin helpommalla. Lyhyen kaavan hoidossa punktion ajoitusta on kai vaikeampi ohjata, mutta jotenkin pitkä kaava tuntuu niin paljon pelottavammalta oman hormoonitoiminnan lakkauttamisineen kaikkineen... Huh-huijaa.

Laskeskelin, että mulla ennättää tulla yksi luomu-välikierto ennen pääsisäistä. Ei paha. Sen jaksaa kyllä odottaa. Toivottavasti päästään tositoimiin heti huhtikuun alussa!